Teksti ja kuva: Heini Saraste
Pakolaisleiri, mitä mielikuvia se herättää? Pölyä, likaa, roskia, rikkinäisiä vesisäiliötä, kontteja, virtsan hajua, rasvan hajua. Lapsia, lapsia, lapsia. Kaikkea sitä. Mutta myös hymyjä.
Bekaanlaaksossa lähellä Syyrian rajaa sijaitsevassa leirissä minua ihmetyttävät ennen kaikkea hymyt. Niitä on niin paljon. Iloiset, ujot, varaukselliset, varauksettomat, vilpittömät hymyt.
Miten näin paljon hymyjä on voinut kertyä näin pienelle alueelle?
Näillä ihmisillä on takanaan kodin menetys, puolison menetys, lapsen menetys, äidin tai isän menetys, kenties koko perheen tai terveyden menetys.
Ja sitten on pienempiä menetyksiä: aseman menetys, statuksen menetys, identiteetin menetys, arvokkuuden menetys.
Miten ihmiset jaksavat hymyillä? Mistä hymy tulee?
Lapset eivät leirillä pääse kouluun. Se ei ole mahdollista. Koulutettujen hyvinvoivien sivistyneiden perheiden lapset eivät pääse kouluun. Köyhien perheiden lapset eivät pääse kouluun.
Syyriassa on vanha kulttuuri, se on koulutettujen ja hyvin rikkaasta perinteestään tietoisten ihmisten maa. Tietokirjailijoitten residenssi sijaitsi vielä kymmenen vuotta sitten Damaskoksessa. Nämä ihmiset eivät ole eläneet missään slummissa. Heillä on ollut oma pieni puutarha, oma talo, oma lähikoulu, oma yliopisto.
Nyt he elävät täällä muutaman sadan kilometrin päässä kotikaupungeistaan, tietämättä voivatko palata ja milloin. Vai käykö heille kuten Palestiinan pakolaisille, että he eivät voi palata milloinkaan, eivätkä edes heidän lapsensa?
