Teksti: Heini Saraste
Kuva: Charlotta Boucht
Kun tadzikistanilaiselle Sanovbar Raupovalle vuonna 2014 syntyi poika, se oli pitkään kestäneen unelmoinnin täyttymys. Kun Sanovbar vieraili Suomessa Jonathan-poikaa hoiti Sanovbarin äiti. Isät eivät lastenhoitoon Tadzikistanissa juuri osallistu.
Sanovbar Raupova on aina halunnut lasta, mutta nuorempana ei tohtinut ajatella, että sellainen onni koskaan hänelle koittaisi. Nyt hän on kuitenkin pienen, ihanan Jonathan-pojan äiti.
– Etsin miehen ja hankin lapsen, sain sen, mitä halusin.
Itse raskaus sujui hyvin, eikä mitään komplikaatioita ollut. Ainoita vaikeuksia tuotti tasapaino. Sanovbarin toinen jalka amputoitiin syövän takia, kun hän oli kahdeksanvuotias.
– Kun ihan alussa menin lääkärille ja ilmoitin olevani raskaana, lääkäri ehdotti aborttia.
– Aiotko pitää lapsen? hän kysyi minulta.
– Kyllä aion, juuri tätä olen halunnut ja toivonut.
Hyvä on, sanoivat lääkärin silmät, pidä sitten lapsesi, mutta seuraukset saat kantaa itse.
– Raskauden aikana leijuin hormoneissani ja haaveilin ruskeasilmäisestä pojasta. Olin puoliksi taivaassa ja puoliksi sekaisin. Minulle suositeltiin pyörätuolia ponnekkaasti, mutta hoipuin eteenpäin ison vatsani kanssa ja yritin pysyä pystyssä. Nyt jälkeenpäin olen sitä mieltä, että olisi pitänyt ehdottomasti siirtyä pyörätuoliin ja varoa vähän. Olin vaaraksi itselleni ja lapselle. Toimin suorastaan vastuuttomasti, mutta sellainen olen, hän naurahtaa.
Sanovbar on yksi kuudesta keskiaasialaisesta nuoresta naisesta, jotka kesällä 2015 pääsivät Suomeen opiskelemaan seksuaaliterveyttä Kynnyksen ja Väestöliiton järjestämälle kurssille.
Itse tapasin Sanovbarin vuosia sitten Kazakastanissa. Silloin vastapäätäni istui ujo ja varautunut nuori nainen, joka ei missään tapauksessa voinut kuvitella menevänsä koskaan naimisiin tai hankkivansa lasta. Nyt Suomessa tapaamani uusi Sanovbar on vahva, huumorintajuinen ja voimastaan tietoinen naisten puolesta taistelija. Voisiko syynä olla vain Kynnyksen ja Väestöliiton kurssi, jossa naiset voimaantuivat?
– Kyllä varmasti, silläkin on merkitystä, mutta ehkä suurin merkitys on sillä työllä, mitä teen. On upeaa, kun onnistumme löytämään uusia vammaisia naisia ja kannustamaan heitä ulos kodeistaan.
Juuri toisten voimaantumisen näkeminen antaa voimia myös itselle.
Sanovbar asuu suurperheessä, johon kuuluvat äidin lisäksi veli ja sisko perheineen. Perhe antaa Sanovbarille voimia, mutta vie myös niitä.
– Meillä on iso talo, jossa jokaisella sisaruksella ja heidän perheellään on oma huoneensa. Yhteiset hetket voivat olla upeita, mutta myös ristiriitoja syntyy vääjäämättä.
Tulevaisuuden ajatuksena on, että jonain päivänä – kenties jo aika pian – Sanovbar muuttaa omilleen ja omaan asuntoonsa.
– Haluan elää omannäköistäni elämää.
Entä lapsen isä, aviomiehesi?
– Suhteemme on kompleksinen, mies vierailee kyllä perheessä, mutta ei ota täyttä vastuuta. Kinastelemme paljon ja otamme yhteen, sitten taas sovimme. Noh, aika näyttää, mitä tästä tulee.
– Olen itse tytär, jota isä piti kuin kukkaa kämmenellä. Juuri isä vieraili luonani sairaalassa, toi sipsejä ja cocista ja nostatti mielialaa niinä vuosina, kun jouduin olemaan sairaalassa pitkään. Isäni murhattiin sodan aikana, ja sen jälkeen perheemme koko ilmapiiri muuttui. Silti aina, ihan aina, olemme puhaltaneet yhteen hiileen. Sisarukseni, äitini, isoäitini ja minä.
