Judyn valokuvat

Teksti ja kuva: Heini Saraste 

Erikoisneuvonantaja Judith Heumannin koti Washingtonin Clevelandissa on vuorattu muistoilla. On isän piirroksia, tauluja, seitsenhaaraisia kynttilänjalkoja, maljakoita ja sadoittain pieniä koriste-esineitä 

Seinillä valokuvassa suvun rakkaat, sedät, tädit, serkut ja serkkujen lapset, hymyilevät. Ja tietysti aviomiehen Jorgen sukua Meksikosta, hymyjä satelee sieltäkin.  

Kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunut. 

Tämän tästä puhelin soi: milloin soittaa ystävä, milloin työtoveri, milloin Judy organisoi entisen alaisensa baby showeria, milloin taas järjestää tapaamista ensi viikolle tai taksia illaksi. Ulkona on myrsky ja Judy pelkää myrskyä. Tavallisella säällä hän matkustaa julkisilla. Metro ja junat ovat Washingtonissa kuin jokaisen vaikeavammaisen unelma.  

Myös Judy voi silmin nähden paremmin kuin puoli vuotta sitten. Takana on ainakin välivoitto syövästä, joka on taltutettu. Tukka on kasvanut miltei entiselleen ja vanha draivi palannut. Amerikan vammaisliikkeen keulahahmo alkaa olla taas vauhdissa. 

Haastattelua puhelinsoittojen lomassa 

Puhelinsoittojen lomassa yritän viedä eteenpäin haastattelua. Ja ainakin muutamaksi minuutiksi puhelinkin ystävällisesti vaikenee. Saamme loihdittua takaisin ajan 1930-luvulla, kauan ennen Judyn syntymää.  

Olen kiinnostunut Judyn menneisyydestä, ja siitä Judykin lämpenee. Judyn äiti, Elsi, muutti 12-vuotiaana Amerikkaan. Hänen vanhempansa lähettivät hänet valtameren ylitse, kun pelkäsivät tulevaisuutta.  He eivät pelänneet turhaan, sillä elettiin vuotta 1938 ja juutalaisvainot olivat jo käynnistymässä. Elsin vanhemmat eli Judithin isovanhemmat jäivät Saksaan ja heille kävi huonosti. Heidät kaasutettiin keskitysleirissä.   

Judy kaivaa kännykästään esille valokuvan, jossa isovanhemmat seisovat vierekkäin.  

– Kesti pitkään ennen kuin ymmärsin, että äitini oli liimannut nämä kuvat kahdesta erillisistä valokuvasta. Siksi tunnelma kuvassa on niin outo eikä kuvan hahmoilla näytä olevan keskenään yhteyttä.  

Elsi asui etäisten sukulaisten luona eikä koskaan enää nähnyt vanhempiaan. Saksasta kumpikaan Judyn vanhempi, ei Elsi eikä isä Werner, halunnut enää koskaan kuulla mitään. Eikä kotona saanut sanoa saksan sanaakaan.  

– Eikä kumpikaan heistä halunnut jalallakaan astua Saksan maaperälle. Jouduinkin veljeni kanssa hankalaan tilanteeseen, kun meidät kutsuttiin 1972 vieraiksi Heidelbergiin paralympialaisiin. Voisimmeko mennä Saksaan vai emme? Loukkaantuisivatko vanhemmat? 

Sisarukset saivat luvan ja vierailivat myös isän vanhassa kotitalossa. Paikalle oli koottu vanhoja naapureita, mutta menneisyyteen ei palattu. Kun kysyn, miten juutalaisuus liittyy Judyn taisteluun vammaisten aseman parantamiseksi, hän vastaa napakasti. 

– Natsit aloittivat tuhoamisen vammaisista. 

Vilkas Brooklyn oli täynnä portaita 

Judith syntyi vuonna 1947 New Yorkin Brooklyniin, jossa Euroopasta tulleet siirtolaiset, puolalaiset, venäläiset, italialaiset ja saksalaiset, etsivät uuden elämänsä alkua. Kaduilla kohisi elämä ja ilmapiiri oli toiveikas. Juutalaiskortteli synagogineen oli vähän matkan päässä, samoin isän pitämä kosher-lihakauppa. 

Tuohon aikaan Amerikassa riehui valtava polioepidemia ja Judith sairastui kahdeksantoista kuukauden ikäisenä. Sairaalajaksot olivat pitkiä. 

1950-luvun Brooklyn oli rappusten luvattu kaupunki. Rappuset johtivat ulko-ovelle, alakertaan ja ensimmäiseen kerrokseen. Jokaisen kaupan, suutarin tai rohdoskaupan edessä oli portaat joko ylös- tai alaspäin.   

Judyn lapsuuden muistot liittyvät siis kannettuna olemiseen: Isä kantoi, äiti kantoi, naapurit ja ystävät kantoivat, kun kylään tai kauppaan mentiin, pyörätuoli jätettiin ulos odottamaan. 

– Olin kuitenkin aina osa yhteisöä, en koskaan ulkopuolella. 

Taistelut systeemin kanssa alkoivat myös varhain, kun Judy äitinsä Elsin tuella kävi taistelun päästäkseen normaalikouluun. Hän onnistui ja sai käsityksen siitä, että asioita voidaan todella muuttaa. 

Dramaattisia muutoksia 

Judith Heumannin elämä on viime vuoden kuluessa dramaattisesti muuttunut hänestä riippumattomista syistä. Kun Donald Trump valittiin presidentiksi, kaikki demokraatti-virkamiehet saivat lähteä hallinnosta.  

Liki seitsemänkymppinen Heumann työskentelee nyt Fordin säätiössä, missä hän kehittää säätiön vammaisosaamista. Työpaikkana on nyt kuitenkin oma koti.  

Ministeriössä Judyn päiväaikaiset avustajat olivat valtion palkkaamina. Nyt hän joutuu ainakin osittain kustantamaan avustajansa itse. Kotia emännöi Meksikosta kotoisin oleva jo kymmenen vuotta Judya palvellut kotihengetär. 

Ennen lähtöämme ulos Washingtonin myrskyyn Judith antaa tarkat ohjeet siitä, mitä kuuluisi illalla kotihengettären työvelvollisuuksiin. Näkyy, että hän on tottunut pitämään ohjaksia käsissään, myös kotona. 

 

 

Kymmeneen vuoteen mahtui monta elämää

Teksti ja kuva: Heini Saraste 

Kun IDAN pääsihteeri Vladimir Cuk kasvoi pojasta nuoreksi mieheksi, elettiin hänen kotimaassaan Serbiassa myrskyisiä aikoja. Isän komennus sotaan sotimaan kroaatteja vastaan, Vladimirin taudin eteneminen ja vähittäinen invalidisoituminen ja pisteenä i:n päälle Belgradin massiivinen 78 päivää kestänyt pommitus. 

Koko nuoren Vladimirin 1990-luku oli yhtä myllerrystä, kauhua ja kauhuista selviämistä.  

– Itse asiassa elin tuona kymmenenä vuotena kuin monta elämää, Vladimir Cuk tilittää helsinkiläisen hotellin baarissa nyt aikuisena ja vaikutusvaltaisena miehenä. 

– Muistan, miten asuimme perheeni kanssa kerrostalon seitsemännessä kerroksessa. Kun sireenit alkoivat soida, yläkerran naapurit ryntäsivät meille ja alkoivat raahata minua pyörätuoleineni alakerran kahvilaan. Pommisuojia, joihin olisi päässyt pyörätuolilla, ei ollut. Tyydyimme vain pakenemaan mahdollisimman alas. Eikä kukaan perheestä mennyt suojaan, koska perheen poika ei sinne päässyt. 

Vladimir Cuk muistaa myös hyvin eräänlaisen turtumuksen, joka levisi ihmisiin pommitusten jatkuessa viikko viikon perään. 

– Muistan, miten istuimme ystävieni kanssa kahvilassa ja jatkoimme kahvin juontia täydellisen turtina, vaikka pommit putosivat ympärillä. Emme enää välittäneet. 

Cuk on saapunut avustajansa ja ystävänsä Marko Tabakovicin kanssa yhdessä Helsinkiin Gladiin, eli Global-kokoukseen. Hän työskentelee International Disability Alliancen eli IDA:n pääsihteerinä New Yorkissa.  

Vladimir rakastaa työtään, työkenttä on laaja ja kirjava ja se kattaa itse asiassa melkein kaiken. Siinä on mahdollisuus vaikuttaa, maailmanlaajuisesti ja asenteisiin. Cuk pitää myös erittäin tärkeänä sitä, että hän on itse vammainen.  

– Olen asianosainen ja se antaa sanoilleni painoarvoa, hän kiteyttää.  

Cukilla todettiin neljävuotiaana etenevä lihassairaus, joka on tällä hetkellä johtanut siihen, että hän tarvitsee käytännön apua miltei kaikessa syömisestä pukemiseen, vessassa käynteihin ja elämän askareisiin. 

Cuk perheinen kuului Milosevicin vastustajiin. Silti sota koski kaikkia serbejä eikä siitä voinut kieltäytyä. Myös Vladimirin isä määrättiin sotimaan, Kroatian rintamalle. Vladimirin vamman takia hän kuitenkin sai jossain vaiheessa vapautuksen sodasta ja palasi hoitamaan poikaansa. 

Kun Vladimirin sairaus todettiin, elettiin vielä Titon kautta ja tukea vammaisuuden perusteella sai todella niukasti. Toisaalta jotkut asiat toimivat: 

– Jugoslavia oli kummallinen sekoitus sosialismia ja kapitalismia, siinä oli myös hyviä piirteitä.  

Vladimir kertoo esimerikin pyörätuolin saamisesta.  

– Menin lääkäriin, tohtori määritteli vammani luonteen ja pyörätuoli oli minulla iltapäivällä. Yhdysvalloissa sama prosessi kestää huomattavasti pitempään, jopa puolikin vuotta. 

Vladimir Cuk kertoo aina saaneensa tukea kavereiltaan ja ennen kaikkea perheeltään. Älykkään pojan opiskelua pidettiin perheessä itsestäänselvyytenä ja vanhemmat tekivät kaikkensa, jotta poika saisi mahdollisimman hyvän koulutuksen. 

Ensin hän opiskeli kotikaupungissaan Belgradissa, myöhemmin Chicagossa. Nykyään hän on yksi niistä vaikutusvaltaisista nuorista vammaisista ihmisistä, jotka ovat edenneet hyvin urallaan ja vievät maailman vammaisten asioita eteenpäin. 

Cuk uskoo myös kansainvälisten yhteyksien merkitykseen. Ensimmäisen tuulahduksen siitä, mitä on olla itsenäinen vammasta huolimatta, hän sai nuorena miehenä kun hän matkusti Maltalle leirille yhdessä ystäviensä kanssa. Kaikkia liikennevälineitä käytettiin, lauttoja, busseja, junia ja ratikoita.  

– Jos en päässyt sisään, minut kannettiin tai nostettiin. Se oli riemukasta ja antoi voimantunteen. Selviämme, yhdessä selviämme kyllä. 

 

** 

The International Disability Alliance (IDA) on kahdeksan maailmanlaajuisen ja kuuden paikallisen vammaisjärjestön yhteenliittymä, jonka asemapaikkana on New York. Se ajaa vammaisten asiaa YK:ssa, jotta YK:n alaisuudessa tskentelevät eri järjestöt ottaisivat inklusiivisuuden ja vammaisten asiat enemmän omikseen. 

Vammaisten oikeuksien sopimus on työkalu ja pohja, jolle IDA pohjaa työnsä. IDA panostaa muun muassa siihen, että vuoteen 2030 mennessä kestävän kehityksen päämäärät ovat inklusiivisia.