Kehitysvammaisia koskevat lait remonttiin Venäjällä

Juristi Linn Nguen, 39, kertoo, että YK:n vammaisten oikeuksien sopimus aiheuttaa vammaislainsäädännön uudistamista. Erityisesti kehitysvammaisia koskevat lait joutuvat Venäjällä remonttiin. 

Vammaisten ihmisoikeussopimusta ollaan ratifioimassa Venäjällä. Se aiheuttaa muutoksia vanhentuneisiin lakeihin, lähinnä kehitysvammaisia koskevat lait tarvitsevat remonttia. Olisi saatava aikaan säädös, jossa tunnustettaisiin myös ihmisen osittainen päätösvalta omista asioistaan. Nyt kehitysvammaiseksi toteaminen riistää ihmiseltä oikeuden kaikkiin päätöksiin oman elämän suhteen. 

 – Toinen tärkeä alue on vammaisuus-käsitteen laajentaminen, niin että kuurot, näkövammaiset ja kehitysvammaiset otettaisiin paremmin huomioon, Nguen kertoo. 

Nguenin puoleen käännytään lähinnä syrjintätapauksissa, kun vammainen ihminen ei ole saanut opiskelu- tai työpaikkaa ja epäillään, että kyseessä on syrjintä vammaisuuden perusteella.  

 Nguen itse vammautui pienenä poikana yli  kolmekymmentä vuotta  sitten Hanoissa, kun hän jäi raitiovaunun alle. Hän menetti molemmat kätensä ja toisen jalan. Silloin elettiin vielä sotaa käyvässä Vietnamissa. Koska apuvälinetilanne maassa oli surkea,  Nguen lähettiin  Moskovaan kuntoutuksen sekä saamaan paremmat proteesit. Äiti tuli aluksi pojan mukaan, mutta kun Nguen täytti kaksitoista vuotta, äiti palasi takaisin Vietnamiin muun perheen luokse. 

Nguen jäi  asumaan Moskovaan internaattiin. Hän kävi tavallisen koulun, jatkoi yliopistossa, valmistui juristiksi ja avioitui. Viime kesänä vanhemmat vierailivat Moskovassa ja näkivät lapsenlapsensa, Nguenin 16-vuotiaan tyttären, ensimmäistä kertaa.  

 Näytitkö Moskovaa vanhemmillesi? Nguen hymyilee. 

 – Kyllä siinä kävi niin, että isä näytti minulle enemmän kuin minä hänelle.  

 Nguenin isä on aikanaan opiskellut Moskovassa ja tuntee vanhan Moskovan paremmin kuin poikansa. 

 

 

 

Hymyt

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Pakolaisleiri, mitä mielikuvia se herättää? Pölyä, likaa, roskia, rikkinäisiä vesisäiliötä, kontteja, virtsan hajua, rasvan hajua. Lapsia, lapsia, lapsia. Kaikkea sitä. Mutta myös hymyjä. 

Bekaanlaaksossa lähellä Syyrian rajaa sijaitsevassa leirissä minua ihmetyttävät ennen kaikkea hymyt. Niitä on niin paljon. Iloiset, ujot, varaukselliset, varauksettomat, vilpittömät hymyt. 

Miten näin paljon hymyjä on voinut kertyä näin pienelle alueelle?   

Näillä ihmisillä on takanaan kodin menetys, puolison menetys, lapsen menetys, äidin tai isän menetys, kenties koko perheen tai terveyden menetys.  

Ja sitten on pienempiä menetyksiä: aseman menetys, statuksen menetys, identiteetin menetys, arvokkuuden menetys.  

Miten ihmiset jaksavat hymyillä? Mistä hymy tulee?  

Lapset eivät leirillä pääse kouluun. Se ei ole mahdollista. Koulutettujen hyvinvoivien sivistyneiden perheiden lapset eivät pääse kouluun. Köyhien perheiden lapset eivät pääse kouluun.  

Syyriassa on vanha kulttuuri, se on koulutettujen ja hyvin rikkaasta perinteestään tietoisten ihmisten maa. Tietokirjailijoitten residenssi sijaitsi vielä kymmenen vuotta sitten Damaskoksessa. Nämä ihmiset eivät ole eläneet missään slummissa. Heillä on ollut oma pieni puutarha, oma talo, oma lähikoulu, oma yliopisto.  

Nyt he elävät täällä muutaman sadan kilometrin päässä kotikaupungeistaan, tietämättä voivatko palata ja milloin. Vai käykö heille kuten Palestiinan pakolaisille, että he eivät voi palata milloinkaan, eivätkä edes heidän lapsensa? 

 

Pientä valoa Lenan ja Aleksejn elämässä!

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Kalle Könkkölän ja Aleksej Karlovin ystävyys alkoi, kun Aleksej vieraili Suomessa. Silloin voimakastahtoinen Aleksej teki Kalleen vaikutuksen, samoin kuin Kalle Aleksejhin. Muutama vuosi aiemmin Aleksej oli lukenut Kallen venäjännetyn elämäkerran ja kiinnostunut miehestä. Kun mahdollisuus matkustaa Suomeen ilmaantui, Aleksej halusi ehdottomasti tavata Kallen. 

Neljä vuotta myöhemmin tapahtumapaikkana on Moskova. Karlov on yhdessä naisystävänsä Lena Frolovan kanssa tullut vammaisten inkluusioseminaariin Kallea tapaamaan. Kalle ja muu suomalaisseurue on vieraillut Aleksej’n kodissa Sairaala 20:ssä kahteenkin otteeseen kolmen viime vuoden aikana. 

Nyt kuulemme, mitä kirjailija Karlovin elämässä on muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme hänet.  

Pääasia on edelleen voimassa: Lena haluaa olla Aleksejn kanssa.  

 –Aleksej on rauhallinen ja viisas mies, rakastan häntä. 

Lenan ja Aleksejn tarina alkoi, kun Lena kävi vapaaehtoistyöntekijänä Moskovassa sairaala 20 :ssä. Lena tutustui lahjakkaaseen mutta pahasti cp-vammaiseen Aleksejhin ja halusi auttaa. Vähitellen suhde syveni rakkaudeksi. Nyt Lena olisi valmis avioliittoon, mutta käytännön yhteiselämän tiellä on edelleen monenlaisia ylitsepääsemättömiä esteitä. 

 –Miten voisin muuttaa Moskovaan ja jättää työni, miten selviäisimme ilman ulkopuolista apua ja mistä saisimme asunnon?, Lena pohtii. 

Sitä paitsi Lenalla on velvollisuuksia myös kotikaupungissaan, hänelle on langennut vanhan äidin hoitovastuu. 

Pariskunta sai kokeilla hivenen yhteiselämää kaksistaan, kun Lenan ystävä vuokrasi heille asunnon kolmeksi kuukaudeksi. Siellä vietettiin juuri Aleksej’n syntymäpäiviä. Mutta taas on edessä paluu karuun arkeen. Aleksej asuu laitoksessa ja Lena omassa kodissaan.  

Entä laitos? Siellä Aleksej asuu yhdessä kehitysvammaisen Diman kanssa, joka auttaa Aleksej’ta käytännön toimissa silloin kun hoitaja on varattu. Iltaisin ja öisin  kuuttakymmentä ihmistä varten on yksi hoitaja, joten Aleksej tarvitsee joka ilta ja aamu Diman apua. 

Nyt parannusta on tullut siten, että Aleksej pääsee ulos myös iltaisin silloin, kun Lena on paikalla. Lena on saanut kerroksen hissin avaimen. Turvallisuussyistä asukkaat on lukittu sisälle ilta-aikaan.  

Aleksej kirjoittaa edelleen ahkerasti aforsimeja ja haaveilee päsevänsä visiitille Suomeen. Kalle ehdottaa, että aforismit, vaikkapa kolmekymmentä kappaletta, voisi kääntää suomeksi. Kallen elämäkerran uusi venäjänkielinen laitos on tulossa painosta. Sitä kaivataan.  

 

Jorida pitää perheen pystyssä

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Albanialainen Jorida Shijaku, 42, on perheen kantava voima. Vanhemmat sisaret ovat Lontoossa ja yhteydessä kotiin Skypen välityksellä, mutta juuri Jorida pitää käytännössä huolta vanhoista vanhemmistaan. 

Shijakun perheen kotona Tiranassa pienessä kerrostaloasunnossa on äärimmäisen siistiä. Jokainen senttimetri on putsattu kuin vastasiivotun nukkekodin lattia. Ovella meitä ottavat vastaan isä Izmet, 82, ja äiti Agime, 82 sekä heidän aikuinen tyttärensä Jorida, 42.  Tunnelma on käsin kosketeltavan herttainen ja vieraanvarainen. 

Pian käy ilmi, että juuri Jorida on tällä hetkellä perheen kantava voima. Izmetiä vaivaavat huono kuulo ja verenkiertohäiriöt, Agime on kokenut kolme vuotta sitten vaikean aivoinfarktin. 

Juuri kehitysvammainen Jorida on toiminut äidin kuntouttajana. Hän on opettanut aapisen avulla äidin uudestaan lukemaan ja on tehnyt äidin kanssa lääkärin ohjeitten mukaan fysioterapiaa. Maailmalla – tai Suomessakaan – tämä tilanne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Monesti juuri vammainen perheenjäsen kantaa perheen historian jossain vaiheessa suurimman vastuun. 

Joridan vanhemmat sisaret ovat asuneet pitkään Lontoossa. He lähettävät kyllä rahaa säännöllisesti ja ovat yhteydessä perheeseen Skypen välityksellä, mutta heidän elämänsä on toisaalla. Juuri Jorida pitää huolta myös kodin puhtaudesta. Hän on imuroitunut, pyyhkinyt pölyt ja vienyt roskapussit. Uudet lattiat ovat sisaren lähettämien rahojen ansiota, mutta Jorida ne lattiat pesee. 

Arasta tytöstä voimakkaaksi naiseksi 

– Kun Jorida aikanaan noin 12 vuotta sitten tuli Help the life -päiväkeskukseen, hän oli monella tapaa turhautunut ja peloissaan. Hän saattoi sulkeutua päiväkausiksi vessaan eikä uskaltanut tulla ulos, kertoo Tiranan kehitysvammaisten päiväkeskuksen johtaja ja kehitysvammaisten vanhempien liikkeen grand old lady, Aferdita Seiti. 

Myös Seitillä itsellään on kehitysvammainen tytär, Erdona. Istuudumme sohvalle ja Jorida tarjoilee meille tuoremehua ja keksejä. 

Joridan on käynyt Albanian olosuhteet huomioon ottaen hyvin, sillä vararkkaamman Seitin perheen ansiosta hän voi käydä päiväkeskuksessa ilmaiseksi. Tulevaisuudessa suunnitellaan myös hänen muuttamistaan päiväkeskuksen yläkertaan juuri rakenteilla olevaan asuntoon. 

Joridan tarina ei todellakaan kerro Albanian kehitysvammaisten tilanteesta koko totuutta. Ensinnäkin, päiväkeskuksia ei Tiranassa juurikaan ole. Toiseksi, kehitysvammaisilla ole myöskään mitään mahdollisuutta käydä koulua, koska tukihenkilöitä tai erityisopettajia ei ole. 

-Periaatteessa laki tunnustaa kehitysvammaisen oikeuden käydä koulua, mutta koulujen esteellisyys ja kaikenasteisten tukihenkilöitten puuttuminen estää lapsien koulun käynnin, Seiti selvittää. 

Myös taloudelliset vaikeudet ovat kehitysvammaperheissä suuret. Joridan perheessä kumpikin vanhempi saa kuussa sata euroa eläkettä ja Jorida lisäksi seitsemänkymmentä euroa. Perhe tulee siis toimeen 270 eurolla. 

Ongelmana on Seitin mukaan myös se, että kun perheeseen syntyy kehitysvammainen lapsi, jommankumman vanhemman on jäätävä tätä hoitamaan. Perheen tulotaso tippuu ja perhe putoaa köyhyyteen.  Monesti isä lähtee perheestä vammaisen lapsen syntymän jälkeen, joten äiti jää yksinhuoltajaksi ja käytännössä vaille tuloja. 

Pyydän Agimea kertomaan, mitä tapahtui, kun Jorida aikanaan syntyi Albaniassa tiukan sosialismin kaudella 42 vuotta sitten. 

-Lääkäri kertoi, että kyseessä on Downin syndrooma ja että on ehdottomasti parempi, että lapsi kuolee. Meidän olisi hyvä luopua tyttärestä ja luovuttaa hänet laitokseen. Emme saisi ajatella häntä tuntevana ihmisenä. 

Nyt Agime alkaa itkeä. 

-Emme kertoneet lapsemme vammaisuudesta kenellekään. Olimme täysin yksin, kukaan ei auttanut eikä kukaan tiennyt. 

Vanhemmat tekivät vuorotöitä ja hoitivat pientä Joridaa vuoron perään. Ainoastaan aivan lähipiiri tiesi, mistä oli kyse. Agime työskenteli tuohon aikaan instituutissa, joka oli tarkoitettu yksinhuoltajaäideille. Sieltä hän löysi omin avuin tietoa Downin syndroomasta ja vähitellen sivistyi. 

Huomaan, että Jorida on jäänyt syrjään keskusteluista. Voi kauhistus. Mitä toivot eniten elämässä ja mistä nautit?, kysyn häneltä. 

-Kyllä kivintä on mennä päiväkeskukseen, siellä pidän eniten pallopeleistä ja muutenkin ihan kaikesta, hän sanoo ja hymyilee aristokraattisesti. 

Oppikaamme toisiltamme

Milena Stojanovic, Serbia

”Koskaan aikaisemmin vammaisten yhteistä kokousta ei ole järjestetty Balkanilla, joten tämä on myös historiallisesti todella merkittävä päänavaus.

Milena Stojanovic, kuva: Heini Saraste

Yhteyksiä Bosnian ja Kosovon vammaisliikkeisiin on meiltä Serbiasta ollut jo aikaisemmin, mutta toivon, että yhteistyö lisääntyy.

Uskon, että voimme oppia toistemme virheistä ja voitoista. Täällä emme muistele sotaa, puhumme politiikkaa mutta vain vammaispolitiikkaa. Ongelmamme ovat samat, samoin päämäärämme. Ennen kaikkea odotan seminaarilta uusia ajatuksia.

Kaikkialla on hyviä ja pahoja ihmisiä, eikä minulla ei ole ennakkoluuloja.

Serbian vammaisten tilanteen suurimpana ongelmana on sinänsä hyvien lakien toimeen panemisen puuttuminen. Myös rakennusten ja liikennevälineitten suuri esteellisyys on ongelma. Inkluusio on hyväksytty Serbiassa paperilla, mutta käytännössä esimeriksi yliopistot ovat usein esteitä täynnä.”

Mikä tekee sinut iloiseksi?

”Tulin mukaan vammaisliikkeeseen viitisen vuotta sitten, kun jouduin pyörätuoliin. Sairastan etenevää lihassairautta ja olen koulutukseltani lääkäri. Saan elämän merkityksellisyyden tunteen pitkälti vammaisliikkeestä ja näen, että meillä on tulevaisuus. Niin, vaikka vammani pahenee, uskon että elinpäiviä riittää ja ne ovat hyviä.”

Kuvassa on myös avustaja Borica Nokolic, jonka mies sairasti lihassairautta ja kuoli viisi vuotta sitten. Borica ja Milena ovat myös ystäviä.

Hylätty Sara pärjää hyvin

Teksti: Heini Saraste

 

Sara Muktar, 40, on kotoisin suuresta perheestä maaseudulta.

Kuva: Charlotta Boucht

Hän on kuusitoistalapsisen perheen keskimmäisiä. Hän vammautui kolmevuotiaana tuntemattomasta syystä. Kun hän täytti kahdeksan, isä toi hänet kotoa Addisiin, pääkaupunkiin, ja jätti kirkon rappusille.

Tuo aika on hämärän peitossa, mutta sen hän muistaa hyvin, että kukaan ei ottanut häntä hoiviinsa, kukaan ei auttanut. Muslimiperhe hylkäsi hänet osaksi siitä syystä, että hän tuohon aikaan kääntyi tai käännytettiin kristityksi.

Myöhemmin välit sukulaisiin ovat parantuneet ja 15 vuotta nuorempi sisar Mulu, 25, on pitkään asunut sisarensa luona. Seinällä komeilee valokuva Mulun häistä viime keväältä. Silloin hän muutti miehensä luokse. Nyt Mulu kuitenkin seuraa haastattelua silmä tarkkana ja tarjoilee meille loistavaa etiopialaista kahvia kahden palvelijatytön kanssa.

Palvelijat Selam Hussej ja Mekedes Adamsosu ovat täysin taustalla ja hämmästyvät kovasti, kun heiltä lopulta kysytään jotain.

Sara on selviytyjä

Elämän alkutaipaleen karuutta ajatellen, Sara on pärjännyt yllättävän hyvin. Hän on hankkinut ammatin, mennyt naimisiin, eronnut hulttiomiehestään ja hankkinut kaksi ihanaa poikaa. Ja hän elättää itsensä melko hyvin myymällä kynttilöitä Terelaymontin kirkon rappusilla.

– Mieheni oli alussa ihana, mutta viime vuosina täysin toivoton, alkoholisti ja huumeiden käyttäjä. Hän myös käytti hyväksi palvelijoitani.

Myös suomalaisittain hyvin köyhissä perheissä on täällä monesti palvelija. He ovat usein niitä köyhistä köyhimpiä.

– Mies kuljetti minut pyörätuolissa myyntipaikalle ja meni sitten huvittelemaan. Sitä hän piti työnään, Sara naurahtaa kolkosti.

Haastattelun aikana Saran pojat, Kelkeyes, 7, ja Euabodi, 11, ovat koulussa. Pojat käyvät hyvää koulua ja Sara uskoo, että he saavat koulutuksen.

– Heistä tulee joko lääkäreitä, pilotteja tai juristeja, hän sanoo. Sen eteen hän on valmis tekemään kaikkensa.

Haastattelun loppuessa kohtaamme valokuvaajan kanssa ongelman. Ihmiset eivät haluaisi tulla kuvatuiksi kotinsa ulkopuolella. Valkonaaman vierailu kodissa näet tietää vuokrankorotusta. Se tekee meistäkin mietteliäitä.

 

Sara Muktaria uhkaa sama kohtalo kuin satoja tuhansia slummeissa. Hänen kotinsa jyrätään pois kauppojen ja hotellien tieltä. Vielä Sara ei tiedä, missä hän tulee asumaan. Valtion rakentamat kerrostalot ovat aivan liian kalliita. Kuva: Charlotta Boucht

 

Nathael pääsi kouluun

Neljätoistavuotiaalla Nathael Gemesaylla on selkeät haaveet. Hän haluaa isona lääkäriksi tai pilotiksi. Äiti yritti löytää pojalle koulua pitkään, mutta joka paikasta sanottiin, että emme voi ottaa vammaista poikaa. Miten hän kävisi vessassa, kuka häntä auttaisi? Ei, ei ja ei!

Nathael Gemesay, kuva: Charlotta Boucht

Lopulta ratkaisu löytyi saksalaisen kirkon koulusta, joka otti pojan inkluusio-opetukseen. Koulussa opiskelee Nathaelin lisäksi 20 näkövammaista lasta, osa normaaleilla luokilla, osa erityisluokilla. Nathaelin äiti työskentelee koulussa siivojana ja auttaa poikaa tarvittaessa.

Saksalaisen kirkon koulu on yksi Etiopian inkluusion uranuurtajista. Rehtori Teklu Tafesse suhtautuu työhönsä intohimoisesti. Seitsemäätoista koulua johtanut rehtori on ehdoton inkluusion kannattaja ja edelleen silmin nähden innostunut työstään.

– Lapsista ja heidän energiastaan saa voimaa. Moni koulustamme valmistunut on myös sijoittunut työelämään. Näkövammaisista on tullut juristeja. Pyörätuolin käyttäjiä koulussa on kuitenkin vain kaksi.

Ongelma on myös siinä, että inkluusion levittämisessä epäonnistutaan.

– Valtion koulut ovat kovin haluttomia ottamaan vastaan vammaisia opiskelijoita. Monta kertaa käytännön hankaluudet katkaisevat innokkaankin opiskelijan haaveet. Kun on aikansa kärsinyt nöyryytyksiä esimerkiksi esteettömyyden täydellisen puuttumisen suhteen, ei enää jaksa. Moni lopettaa kesken myös kouluun pääsyn vaikeuden takia, kun koulukuljetukset puuttuvat.

Mutta Nathael on onnellinen. Hänellä on kavereita, hänellä on itsevarmuutta ja hän pärjää kyllä. Hänessä on loistetta.

Kuva: Charlotta Boucht

Saksalaisen kirkon koulua on tukenut muun muassa suomalainen Interpedia. Suomi on tukenut myös Etiopian erityisopetusta.

Äiti ei sido pyörätuoliin pahuuttaan

Bruk Fitufi, 9, istuu pyörätuolissa kotinsa äärimmäisessä nurkassa pimeässä – Bruk on sidottu pyörätuoliin, jotta hän ei lähtisi karkuteille. Bruk on melko vaikeasti kehitysvammainen.

Bruk Fitufi, kuva: Charlotta Boucht

Ollaan Addis Abeban Lafton kaupunginosassa, Saris Abon kirkon vieressä. Eronsa jälkeen pojan äiti Belaynesh Beyene muutti aivan kirkon viereen köyhille ja vammaisille tarkoitetulle alueelle.

Piha on pienten vieri viereen rakennettujen kotien reunustama, keskellä pihaa kuivuu teepaitoja, farkkuja ja alusvaatteita. Monet asukkaista istuvat kotinsa rappusilla. Viereisen talon oven nojailee hymyilevä mies, jolla on kahleet jaloissa. Hän on täkäläisen ilmaisun mukaan ”pirun riivaama” eli mielenterveyskuntoutuja.

Belaynesh ei sido poikaa pyörätuoliin pahantahtoisuuttaan vaan koska hänen on pakko. Kun äiti lähtee torille tai kauppaan, hän ei voi ottaa poikaa mukaansa. Toisinaan ystävällinen naapurin rouva pitää huolta pojasta, mutta aina se ei ole mahdollista.

Belaynesh vaikuttaa, yllättävää kyllä, osaansa tyytyväiseltä, hänen kasvoiltaan paistaa tasapainoisen ihmisen mielenrauha.

– Rakastan lastani, hän sanoo yksinkertaisesti.

Ero miehestä syntyi aikanaan, koska Belaynesh halusi omistautua vammaiselle pojalleen. ”Tähän perheeseen ei mahdu uutta lasta”, hän sanoi ja mies lähti. Nyt miehellä on toinen perhe jossain lähistöllä.

Belaynesh on yrittänyt hankkia myös pojalleen koulutusta, mutta kahdesta erityiskoulusta poika on ehdottomasti torjuttu.

Elimellisenä osana päivän ohjelmaan kuuluu rukous, aamu aloitetaan rukouksella, äiti on opettanut poikaansa rukoilemaan. Bruk näyttää, miten se tapahtuu ja pyrkii pois pyörätuolista, kumartelee ja nauraa samalla.

– Rukous antaa minulle voimaa, sanoo Belaynesh. Hän käyttää poikaansa säännöllisesti myös pyhää vettä nauttimassa kirkossa. Hyvin monet Etiopiassa uskovat pyhän veden voimaan.

Bruk Fitufi, kuva: Charlotta Boucht

 

Yllättäen haastattelun loppupuolella paljastuu, että Belaynesh osaa myös jonkin verran englantia. Hän on käynyt aikanaan koulua ja haaveillut opettajan ammatista.

 

 

 

Entä mikä antaa Belayneshille voimaa?

– Poikani valoisa luonne, hän on ystävä kaikkien kanssa.

Runoilijatyttö Pristinasta

Runoilijatyttö Pristinasta

Gresa Stubla opiskelee fysioterapeutiksi, mutta sielultaan hän on runoilija. Gresan runoissa jyskyttää ihana poljento, kun hän lausuu niitä itse.

Gresa Stubla, kuva: Charlotta Boucht

Gresasta kuulemme vielä.

Gresa Stubla, 18, opiskelee varsin konkreettiseen ja epärunolliseen ammattiin. Kolmen vuoden päästä hänestä tulee fysioterapeutti. Silti koko ajan hänessä sykkii myös toinen, runoilijan minuus.

Gresa kirjoittaa kuolemasta, vanhenemisesta, elämän tarkoituksesta ja tietysti surusta. Viisaita monimielisiä runoja… Gresa ei ole vielä julkaissut, koska katsoo, ettei ole valmis siihen, mutta jos käännöksiin on luottaminen, hän ansaitsee tulla julkaissuksi.

Silti Gresa sanoo rakastavansa fysioterapiaa. Hän todella käyttää sanaa rakastaa.
-Fysioterapia pelasti minut, nyt haluan auttaa muita.

Gresa Stubla, 18 vammautui kahdeksan vuotiaana, kun hissin turvajärjestelmä yllättäen petti. Onnettomuudessa Grasa menetti toisen jalkansa.
-Onnettomuus teki minusta toisen ihmisen, muutuin kokonaan.

Kun kysyn vammaisten poikien ja tyttöjen välisistä eroista, Gresa yllättää.

Gresa Stubla, kuva: Charlotta Boucht

 

 

Kenties ja toivottavasti tässä kuuluu uuden sukupolven ääni. Grisa näkee, että vammainen tyttö löytää pojan siinä missä vammainen poika tytön. Ei ole eroja tyttöjen ja poikien välillä…

Varjoraporttia tehdessä opimme toinen toisiltamme

Maria Miric, Kroatia

Teksti: Heini Saraste

”Olen ollut vammaisliikkeessä mukana niin pitkään. Silti vasta viime aikoina varjoraporttia tehdessä olen nähnyt, miten eri lailla vammaiset ihmiset ovat tutustuneet toisiinsa. Olen ymmärtänyt miten vähän todella tiedämme toinen toisistamme. Sokea ei välttämättä ymmärrä liikuntavammaisten problematiikkaa ja päinvastoin. Juuri tämä yhteisen äänen löytäminen oli varjoraportin tekemisessä kaikkein tärkeintä.

Maria Miric, kuvat: Heini Saraste

Entä mitä hallituksemme on tehnyt vammaisten ihmisen eteen ja mitkä teot ovat jääneet puhtaasti paperille? Yleisin ongelma täällä koko Balkanilla on, että lait saattavat olla edistyksellisiä, mutta toimeenpano puuttuu. Meillä on Kroatiassa kaksi on viritettyä avustajajärjestelmää, mutta toistaiseksi avustajia on vain 72 vammaisella ihmisellä.

Yksi tärkeä asia on myös maan lasten mahdollisimman aikainen hoito, mikä tällä hetkellä puuttuu lähes kokonaan. Vammaiset lapset jäävät vaille diagnoosia ja kuntoutusta. Ongelmat pahenevat. Myös vanhempien tietämättömyys ja taikausko aiheuttaa paljon ongelmia. Uskotaan pyhään veteen tai kätten päälle panemisiin.

Nyt olemme vaatimassa aikaista interventiota, taskurahaa ja perustoimentuloa.”

 

Entä mikä tekee sinut iloiseksi?

”Itse en ole vammainen niin kuin monet muut täällä, olen eronnut ja elän yksin. Pari vuotta sitten tein kuitenkin ehkä elämäni merkityksellisimmän ratkaisun, kun ryhdyin isoäidiksi ystäväni Down-pojalle. Una on elämäni valo.”