Mukhinin perhe ei saanut tavallista vuokra-asuntoa Harkovasta, koska kukaan ei halunnut autistista Misha-poikaa asumaan lähelleen.
Tatjana, Oleg, Katia ja MishaMukhin pakenivat Debaltsevesta Itä-Ukrainasta heti taistelujen alettua kaksi vuotta sitten. He tulivat Harkovaan, koska insinöörin koulutuksen saanut Oleg sai rautateiltä töitä. He eivät kuitenkaan saaneet tavallista vuokra-asuntoa vuokraisäntien ennakkoluulojen vuoksi. Vanhin poika, neljätoistavuotias Misha, on autisti.
Nyt perhe asuu saksalaisten rakentamassa pakolaisten ”kasarmissa” aivan Olgan ja Annan seinänaapureina. Ikkunan luona oleva kerrossänky on erotettu verholla etupuolen sängystä ja keittiöaskareet tehdään yhteisissä tiloissa.
Misha on iloinen poika, joka osasi venäjää ja ukrainaa jo alle kouluikäisenä, nyt hän osaa englantia hyvin. Misha keinuu mielellään. Ulos päästyään hän juoksee suoraa päätä keinulle ja ottaa hurjat vauhdit. Kasvoilla läikehtii tyytyväisyys. Pikkusisar Katia juoksee perässä.
Misha osaa paljon, mutta ei pärjää tuntia pitempään itsekseen. Älykäs poika ei saa minkäänlaista opetusta. Hän käy kerran viikossa tapaamassa psykologia neljänkymmenenviiden minuutin ajan. Ei muuta. Perhe on yrittänyt etsiä Mishalle koulua, mutta tavalliseen kouluun häntä ei oteta ja autisteille tarkoitettu koulu on liian kallis.
Kun Misha syntyi, äiti Tatjana huomasi heti, että pojassa oli jotain erikoista. Hän ei ottanut katsekontaktia lainkaan ja eli omassa maailmassaan.
– Autismista tiedettiin hyvin vähän ja olimme aivan hukassa. Meille sanottiin: ”Laittakaa lapsi laitokseen, teille hän ei tuota iloa”. Tatjana oli toista mieltä.
Monet vanhemmat eroavat, kun perheeseen syntyy vammainen lapsi. Tatjana Ja Oleg ovat pysyneet yhdessä. Kun he tutustuivat, Tatjana oli viisitoistavuotias ja Oleg kuusi vuotta vanhempi. He pitävät silmin nähden toisistaan.
– Oleg on niin rauhallinen, sanoo Tatjana.
Itä-Ukrainan sodassa Debaltseve on ollut taistelujen kohteena useasti. Myös tammikuussa 2015 Donetskin ja Luhanskin niin sanottujen kansantasavaltojen sotavoimat, joita Venäjän federaatio tukee valtiollisella tiedotuksella, uudenaikaisella aseistuksella ja sotilailla Itä-Ukrainassa, ovat taistelleet kaupungin lähellä ukrainalaisjoukkoja vastaan.
Jevgeni Strykov kuljettaa ruokaa, vaatteita, sekä vaippoja ja käytettyjä pyörätuoleja rajan ylitse Luhanskiin ja Donetskiin. Hän on tehnyt yhteensä seitsemän matkaa. Hän ottaa mukaansa vain kuskin, koska matkat rajan ylitse ovat myös vaarallisia.
Jevgeni Strykov, 42, loukkaantui rakennusonnettomuudessa vuonna 2010. Hän menetti toisen jalkansa ja toisen kätensä. Pian sen jälkeen vaimo jätti hänet ja lähti toisen miehen matkaan. Tytär Doria jäi kuitenkin isälle, ja isä piti hänestä huolta, kunnes tytär viime vuonna palasi takaisin äitinsä luokse.
– Tyttäreni on kaikkeni, sanoo Jevgeni ja näyttää tyttären kuvaa. Kahdeksantoistavuotias kaunotar hymyilee kuvassa yhdessä isänsä kanssa.
Sairaalasta Jevgeni pistettiin suoraan kotiin. Minkäänlaista kuntoutusta hän ei ole saanut, koska esimerkiksi fysioterapeuttien koulutusta ei käytännössä ole lainkaan.
Proteesin saaminen oli kuitenkin suuri helpotus ja voitto. Jevgeni sai ensimmäisen proteesinsa aika pian vammautumisen jälkeen ja on käyttänyt samaa proteesia nyt seitsemän vuotta. Se on toiminut hyvin, mutta käteensä hän ei ole saanut eikä halunnutkaan proteesia, koska hän on oppinut käyttämään kädentynkää kohtalaisen hyvin.
Jevgeni on vienyt Ukrainaan 14 second hand -luokan pyörätuolia sekä keppejä ja kyynärauvoja. Hän toimii Facebookin välityksellä, ihmiset soittavat hänelle ja kertovat tilanteestaan, myös lahjoitukset tulevat Facebookin kautta.
– Varsinkin lasten ilo on niin käsin kosketeltava, että se auttaa jatkamaan. Se on hyvin tyydyttävää työtä, hän kertoo.
Pyörätuolit tulevat Saksasta, sillä Ukrainasta ostaminen olisi liian kallista.
Tällä hetkellä Jevgeni on kuitenkin erittäin pessimistinen oman tulevaisuutensa sekä koko Ukrainan suhteen. Hän haluaa epätoivoisesti lähteä Ukrainasta. Minne tahansa.
Vuosi sitten hän alkoi saada uhkaussoittoja, jossa uhattiin tappaa hänet tai vahingoittaa hänen tytärtään. Autat vihollista, he sanoivat. Jos jatkat toimintaa, vahingoitamme sinua tai perhettäsi.
Tilanne on kestämätön, hän sanoo. Hän kyselee kovasti, olisiko meillä tarjota hänelle vapaaehtoistyötä Suomesta. Hän olisi valmis tekemään mitä vain. Varmistamme myöhemmin suurlähettiläs Juha Virtaselta, että äärinationalistit sotilaat ovat todella vaarallisia, he voivat tappaa.
Jevgeni ei siis liioittele.
Ongelmallista on, että kapinallisalueilta on karkotettu paljon sosiaalijärjestöjä, joukossa muun muassa Lääkärit ilman rajoja, jota venäläiset syyttivät ihmisten myrkyttämisestä. People in need -järjestö sai lähteä muutama kuukausi sitten, sitä syytetään vakoilusta.
Ihmiset haluavat Ukrainan puolella auttaa sotilaitten perheitä sekä sotilaita, joita juhlitaan sankareina. Yhdeksänkymmentä prosenttia kansalaisten antamasta yksityisestä avusta kanavoituu sotilaille ja vain kymmenen prosenttia muille vammaisille.
Kahdenkymmenenkahdeksan yliopiston kaupungissa vammaiset nuoret haluavat kouluttautua. Silti tie voi yliopistoon voi olla kivinen. Valmistumisenkin jälkeen töitä on vaikea saada.
Volodomir Noskov ja Kristina Kuzminova ovat onnistuneet. Noskov on saanut töitä Radio Libertystä journalistiopintojen ohella. Kuzminova tekee vapaaehtoistyötä ja opiskelee psykologiksi. Molemmat ovat tiedekuntansa ainoita vammaisia, jotka opiskelevat kokopäivätoimisesti.
Kristina haluaa muuttaa maailman
”Tulin Kallea tapaamaan Harkovan kaupungintalolle, koska olin kuullut hänestä etukäteen huimia tarinoita. Hän on mies josta voi ottaa oppia. Itse vammauduin 13-vuotiaana, kun sukelsin kiveen ja halvaannuin.
Vuoden ajan olin täysin lamassa, en halunnut enää elää. En kehdannut mennä ulos kotoa ja häpesin itseäni. Sitten jostain syystä aloin vahvistua. Suuri vaikutus oli uskolla Jumalaan. Myös Jeesus kärsi, silti hän auttoi muita. Mitä ovat minun kärsimykseni hänen kärsimyksiinsä verrattuna?
Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste
Palasin takaisin kouluun, nyt opiskelen psykologiksi ja toimin vapaaehtoistyössä. Autan muun muassa avustusten keräämisessä rintamalinjan taakse Itä-Ukrainaan. Se ei ole helppoa. Tulevaisuudessa haluan sellaisen työn, jossa voi auttaa toisia vammaisia.
Vähän aikaa sitten tein uuden aluevaltauksen, aloin matkustaa päivittäin metrolla yliopistolle. Olen nyt kampuksen ainoa vaikeavammainen, joka opiskelee kokopäivätoimisesti.
Viime kesänä tapasin leirillä armenialaisen pojan Michelin. Nyt olemme kirjeenvaihdossa. Michel asuu Istanbulissa ja on armenialainen. Voin myöntää. Olen syvästi rakastunut ja haluan jakaa elämäni hänen kanssaan.”
Mies ja mikrofoni
Volodomir Noskovia on mahdotonta haastatella, koska hän on niin työorientoitunut. Aina kun yritän keskeyttää, hän viittaa minulle kintaalla. Hän halua kuulla Kallesta kaiken, eikä kertoa itsestään.
Siinäpä se, miten keskeyttää mies työssään. Hotellin aulassa hän tekee puolentoista tunnin haastattelun Kallesta, mutta kun yritän kysyä häneltä jotain, hän ei ehdi vastata.
Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste
Volodomir on onnistunut pääsemään Harkovan journalisti-linjalle ainoana näkövammaisena. Hän aikoo suuntautua radiotyöhön ja reportaasien tekemiseen. Hän iloitsee työstään silmin nähden. Hänen äänensä on upea ja hänessä on toimittajalta vaadittavaa jämäkkyyttä.
Haastattelun aikana Kallelle ja Volodomirille syntyy kiistaa erityiskouluista. Noskov opiskeli erityiskoulussa, joka on monissa maissa vammaisten ainoa mahdollisuus päästä opintielle, koska tavallisista kouluista puuttuvat tarvittavat tiedot ja apuvälineet. Kalle vastustaa erityiskouluja ja keskustelu jää kesken, kun on riennettävä eteenpäin.
Kun paikalla ovat Alina, Denis, Kostaja Lilja aina on säpinää!
Alina Gus sairastui syöpään kolme vuotta sitten. Hän matkusti yhdessä äitinsä Olenan kanssa Singaporeen, jossa he viettivät kolme vuotta erilaisissa leikkauksissa, kun Alinan henkeä pelastettiin. Syöpä saatiin kuriin, mutta Alina menetti näkönsä.
”Hassua että aikaisemmin olin taistellut hengestäni, mutta nyt en halunnut enää elää. Sitten vähitellen tuli ajatus, että mitä jos, mitä jos kuitenkin.”
Alinan tukena ja taustalla on äiti Olena, joka vetäytyy haastattelun aikana kauemmaksi ja on apuna aina kun tarvitaan. Alina on perheen ainoa lapsi.
Alina uskaltautui tulemaan tapamaan Kallea lasten ja nuorten kuntoutuskeskukseen. Hän tuli paikalle ihan varta vasten ensimmäistä kertaa. Nyt istumme piirissä ja nuoret kertovat vuoron perään elämäntarinansa.
Mukana on hierojakavereita, muun muassa Denis Lutsenko, Kostja Panov ja Lilia Lystava. Kostja ja Denis asuvat yhdessä pienessä asunnossa noin puolentoista kilometrin päässä kuntoutuskeskuksesta. He ovat parhaat ystävät ja kulkevat matkat kouluun yhtä matkaa.
”Ensin poikia jännitti vilkas liikenne, mutta päivä päivältä matka sujuu helpommin.”
Molemmat pojat ovat miltei täysin sokeita, Denis näkee valon ja varjon jotenkuten, Kostja ei sitäkään. Nuoret ovat kaikki paitsi Alina käyneet erityiskoulua ja siirtyneet sitten opiskelemaan hierojiksi. Se on hyvin tavallinen reitti monille sokeille eri puolilla maailmaa.
Harkov nuoret, kuva: Heini Saraste
Porukka viettää vilkasta elämää, joka täyttyy harrastuksista ja bailaamisesta. Denis soittaa rumpuja ja kitaraa, Lilia harrastaa laulua ja lisäksi heillä on muitakin yhteisiä harrastuksia, kuten maalipallo ja tietysti tanssiminen. Denis haaveilee menevänsä vielä yliopistoon täydentämään opintojaan, toinen vaihtoehto on perustaa firma yhdessä Kostjan kanssa.
Kysyn mistä Alina haaveilee.
”Haaveilen siitä, että löytäisin rikkaan miehen Amerikasta”, hän sanoo ja nauraa.
Lilia on kotoisin Makevkan kaupungista Donpassin alueelta, mistä hän pakeni sotaa vuosi sitten. Pyydämme häntä laulamaan ja silloin huoneeseen lankeaa harras hiljaisuus. Lilian tulkinta laulusta on vavisuttava.
Jo pian nuoret alkavat keskenään keskustelun, joka katkeaa tämän tästä elämäniloiseen ja kahlitsemattomaan nauruun.
– Kun vertaa tilannetta siihen mitä se oli 15 vuotta sitten, olemme menneet paljon eteenpäin. Silloin koko kaupungista ei löytynyt yhtä ainoaa luiskaa. Laki sinällään on Ukrainassa hyvä ja täyttää vuonna 2009 ratifioidun vammaissopimuksen ehdot. Ongelma on jälleen kerran, ettei lakia noudateta.
Jelena Shupgorovna
Jelena Shupgorovna, 42, vammautui 14-vuotiaana junaonnettomuudessa, jossa hän menetti jalkansa. Jelena on voimakas ja erittäin optimistinen nainen. Hän johtaa pientä Jalokivi-nimistä järjestöä Harkovassa. Järjestö ajaa muun muassa vammaisten naisten aseman parantamista.
Jelenalla on sekä lakimiehen että psykologin tutkinto ja hän on toiminut järjestönsä koordinaattorina viisitoista vuotta. Tärkeitä ovat myös neuvottelut Harkovan kaupungin kanssa kaupungin muuttamiseksi esteettömään suuntaan.
Kaukana esteettömyydestä ollaan vielä, mutta onhan tilanne viidessätoista vuodessa parantunut: luiskia on saatu sinne tänne ja joihinkin busseihin pääsee. Myös junassa Harkovasta Kiovaan on mahdollista matkustaa yhden kerran päivässä pyörätuolilla. Nostolaitetta junaan ei ole, mutta yhdessä vaunussa junan oven kynnykseltä on vedettävissä alas (aivan liian kapea) luiska. Myös keskustan reunakiveyksiä on madallettu jonkin verran.
Edelleen ongelmia aiheuttavat vanhat talot, joihin sisään pääsy on mahdotonta. Samoin uusia taloja rakennetaan ilman, että esteettömyyttä ajatellaan lainkaan.
– Hyvin monesti vammainen on suljettuna kotiinsa koko elämänsä, jolleivät sukulaiset kanna häntä ulos pyörätuolissaan. Maaseudulla tilanne on vielä huomattavasti huonompi.
Jelena Shupgorovna
50 vammaisjärjestöä Harkovassa
Harkova on vammaisaktivistien kaupunki. Kaiken kaikkiaan kaupungissa toimii noin 50 vammaisjärjestöä. On sekä vammaisten itsensä perustamia järjestöjä että vammaisten lasten vanhempien järjestöjä. Sotavammasilla on omat järjestönsä.
Myös inkluusiossa on menty eteenpäin, kotiopettajasysteemistä on luovuttu ja vammaiset koululaiset opiskelevat ainakin joskus yhdessä muiden kanssa. Ongelmana on, että vammaisen vastavalmistuneen on hyvin vaikea saada töitä pitkänkään koulutuksen jälkeen.
Asenteet vammaisia naisia kohtaan ovat oma lukunsa. Helposti ajatellaan, ettei vammaisen naisella ole sukupuolta lainkaan. Se, että vammainen nainen perustaisi perheen tai hankkisi lapsia, tuntuu yksinkertaisesti luonnonvastaiselta.
– Kun vammainen nainen tulee raskaaksi, voi yhtäkkiä ilmetä, että hän ei ole koskaan käynyt gynekologilla. Ei siksi, että hän olisi välinpitämätön vaan siksi ettei hän ole päässyt tutkimustuoliin.
johtaa Harmoniaa, pientä, mutta aktiivista vammaisten organisaatiota Vinnytsjan kaupungissa Keski-Ukrainassa. Hän pitää tärkeänä hyviä välejä kaupungin johtoon, rauhallista vuoropuhelua ja pitkäjänteistä panostusta. Rayisa uskoo, että kaikki on mahdollista.
Rayisa Panasyuk, kuva Heini Saraste
– Haluamme pitää suhteet hyvinä ja vuoropuhelun avoimena. Tällä hetkellä meitä kuunnellaan. Olemme saaneet kunnan isät puolellemme.
Tämä väite todentuu, kun suomalaisseurue pääsee tapaamaan kaupungin johtoa ja saa kuulla näiden suusta valveutuneen esitelmän vammaisten kuntalaisten elämästä. Myös puutteet myönnetään.
Vinnytsjan 300 000 ihmisen kaupunkiin tulee luiskia koko ajan lisää ja palvelut paranevat. Kaupunki on Ukrainan kaupungeista saavutettavuuden edelläkävijä ja siitä käydään ottamassa oppia eri puolilta maata.
Vinnytsja on aloittanut myös aikakauden uuden sosiaalipalvelun uran uurtajana. Niin sanotuissa transperent-toimistoissa kuntalaiset voivat saada kaikki palvelut samalta tiskiltä. Silti, tilanne Ukrainassa on Suomeen verrattuna järkyttävän huono. Vammainen ihminen saa eläkettä 50 euroa kuukaudessa, avustajajärjestelmää ei tietenkään ole ja koulutuksen hankkiminen on kiven takana. Vammaiset nuoret ovat vanhemmistaan taloudellisesti ja henkisesti riippuvaisia. Kun vanhempien tuki lakkaa, edessä on usein laitos.
Myös Panasyuk itse on asunut pitkään laitoksessa. Hän asui vanhainkodissa 15-vuotiaasta ja muutti omaan kaupungin tarjoamaan asuntoon vasta 38-vuotiaana. Hän kertoo hengailleensa ystävien luona vielä pitkään silkasta pelosta itsenäistä elämää kohtaan. Nyt hän on opetellut elämään itsekseen ja luonut privaatin avustajajärjestelmän, jossa käytännön asioissa käyvät auttamassa vammattomat ja vammaiset ystävät.
Järjestö perusti yksityisen kuljetuspalvelun
Dynamiittinen ja nauravainen Panasyuk on paljossa mukana. Kuljetuspalvelun alku on Harmonian aikaansaannosta, sillä järjestö on ostanut kolme vammaishissillä varustettua pikkubussia, joiden kulut ja kuljettajan palkan maksaa kaupunki.
Kuljetuspalvun piiriin kuuluu tällä hetkellä 600 kuntalaista ja kuljetukset ovat koulu-, sairaala- sekä vapaa-ajan kuljetuksia. Työmatkat vammaisen kuntalaisen on selvittävä julkisilla. Yllättäen paljastuu, että kaupungissa on yksi matalalattiaratikka ja noin puolet busseista on esteettömiä.
Rayisa Panasyuk, kuva Heini Saraste
Panasyukin oma elämä on kuin jännitysnäytelmästä. Hän syntyi pienessä kylässä Vinnytsjan lähellä ja sairastui lihassairauteen. Äiti kuoli, kun hän oli seitsemänvuotias, minkä jälkeen hänen isänsä kasvatti hänet.
Panasyuk pyrki Kiovan yliopistoon ja pääsi opiskelemaan psykologiaa ja sosiologiaa. Hän valmistui hyvin arvosanoin ja perusti kotikaupunkiinsa vammaisjärjestön.
– Kävin erityiskoulun ja sen jälkeen opiskelin kotiopettajan johdolla. Koulun jälkeen jäin kotiin. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, etten voi vain olla! Minun on tehtävä jotain elämälläni, muuten näivetyn henkisesti.
– Syrjintää ei ollut paljon, mutta muutamia kertoja yliopistossa sain opettajien taholta kuulla epähienoja kommentteja, että eikö tuollaisen olisi parempi opiskella vammaisille tarkoitetussa instituutissa. Panin kovan kovaa vastaan ja sanoin, että olen Ukrainan kansalainen ja minulla on oikeus opiskella, hän kertoo.
Panasyuk on optimisti – hän uskoo, että maailma muuttuu parempaan suuntaan ja että koittaa päivä, jolloin kaikki vammaiset ansaitsevat oman toimeentulonsa. Panasyuk pyytää Kallelta myös apua, hän haluaisi tietää, mitä mahdollisuuksia hänellä olisi saada hengityskone Suomesta. Lihassairaus pahenee ja hengityskonetta tarvittaisiin.
En saanut yöllä unta, kun ajattelin kaikkia teitä, kurssille osallistujia. Tunteet kuohuivat ja verenpaine nousi. Tunsin niin suurta lämpöä ja yhteenkuuluvuutta, että aloin itkeä.
Itkin myös elämääni. Ne eivät olleet pahoja kyyneleitä.
Muistelin sitä miten liikenneonnettomuuden jälkeen en halunnut tavata ketään, en halunnut ulos kotoani. Sitä, miten vihasin kaikkea ja kaikkia. Sitä, miten isäni ja äitini ja sisarukseni tekivät kaikkensa, jotta saisin elämänhaluni takaisin, mutta silti halusin lakata elämästä, halusin kuolla.
Muistelin sitä, miten kuntoutuslaitoksessa ensimmäistä kertaa tajusin, etten ollut yksin. Tapasin ihmisiä, joilla oli paljon kurjempi kohtalo kuin itselläni ja silti he halusivat elää. Vimmaisesti.
Muistelin, miten päätin palata takaisin maailmaan. Ja sitten tietysti muistelin miestäni.
Juuri kun olimme saamassa Venäjän passia, mieheni yllättäen kuoli. Hän menehtyi 31-vuotiaana sydänkohtaukseen. Olimme vasta muuttaneet Krimille, olin valmistunut asianajajaksi ja minulla oli töitä. Kaiken piti olla kunnossa.
En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin kotiin. Mieheni laitettiin arkkuun Krimillä, sitten alkoi kuljetus takaisin kotikaupunginmultiin. Venäjän puolella ei ollut ongelmia, mutta Ukrainan rajaviranomaiset eivät antaneet arkun olla autossa.
Apua arkun kantamiseen emme saaneet. Kantajana olivat omat vanhempani, mieheni vanhemmat. Niin, he siis kantoivat oman lapsensa kotimaahan. Minä istuin autossa enkä itkenyt. Kaikki oli kuin unta.
Silti en voi sanoa, että olen onneton. Surullinen olen, mutten onneton, elämän on jatkuttava.
”Kirjoitan runoja, blogia ja ajatelmia. Olen julkaissut neljä runokirjaa ja yhden aforismikirjan.
Minulla on blogi paikallisessa sanomalehdessä, jonne kirjoitan viikoittain. Sain blogin siten, että lehden toimittaja piti kirjoittajakurssin Harmonia-yhdistyksen ihmisille ja paras pestattiin lehteen. Se paras satuin olemaan minä.
Vammauduin 10 vuotta sitten lääkemyrkytyksen vuoksi. Ennen tuota tapahtumaa olin elänyt normaalin nuoren miehen elämää, soitin kitaraa, sävelsin lauluja ja opiskelin. Onnettomuus vei minulta jalat, kädet ja kyvyn puhumiseen.
Puhun hyvin hitaasti ja hyvin hiljaa. Puhuminen tuottaa minulle vaikeuksia. Jotta voisin tulla ymmärretyksi, tarvitsen toisilta ihmisiltä kärsivällisyyttä tai sitten tulkin, sellaisen ihmisen, joka on kuunnellut minua paljon ja oppinut ymmärtämään puhettani.
Yksi ystävistäni ja tulkeistani on Ludmila Netskiva, hänellä on kyky kuulla minua ja tulkita oikein. Ludmila toimii Harmonia-yhdistyksessä, johon hän on siis houkutellut myös minut mukaan.
Nyt tämä järjestö on kuin toinen perheeni.
Myös äitini kanssa olemme läheisiä. Asumme kaksistaan. Äitini on hyvin hellä ja rakastan häntä suuresti. Kun hän haluaa saada minut hyvälle tuulelle, hän usein kutittaa minua.”
Kun menetin jalkani tulipalon seurauksena seitsemän vuotta sitten, elämäni muuttui täysin. Voin sanoa, että se muuttui paremmaksi. Saatat ihmetellä miksi. Ensinnäkin, jos en olisi vammautunut, voisi olla, että minusta olisi tullut sotilas ja olisin jo kuollut.
Parempi olla invalidi kuin vainaja.
Juuri vammaisuuden takia löysin myös vaimoni, Lenan. Hän on elämäni valo.
Lena on lievästi vammainen, enkä olisi tutustunut häneen, jos en olisi vammautunut.
Kotikylässämme Itä-Ukrainassa on sota läsnä koko ajan, ammuksien äänet kuuluvat kaikkialle.
Asuin laitoksessa, jossa meitä asukkaita, sekä vanhuksia että vammaisia, oli noin 300.
Halusimme pitkään, että meidät evakuoitaisiin, mutta pyyntöämme ei kuultu. Sitten viranomaiset ilmoittivat, että meidän olisi matkustettava omalla kustannuksella.
Miten?
Saan kuussa 50 euroa eläkettä, josta 40 euroa menee laitokselle.
Yhtenä yönä tuli käsky, että kaikki autoihin ja nopeasti. Pyörätuoli käskettiin jättää, oli selvittävä proteeseilla. Pahinta oli kuitenkin, että jouduimme Lenan kanssa eri autoihin.
Meidät evakuoitiin eri paikkoihin. Miten löytäisin hänet jälleen?
Uudessa paikassa aloitin taistelun saadakseni Lenan luokseni. Onneksi pian sain häneen kännykkäyhteyden. Sitten panin kovan kovaa vastaan, selvitin laitoksen johtajalle, että Lena on elämässäni ensiarvoinen. Kolmen kuukauden kamppailun jälkeen saimme yhteisen huoneen ja elämä alkoi taas.
Isäni ja äiti ovat kuolleet, sukulaisia minulla ei ole. Muita läheisiä minulla ei ole kuin Lena.
