Ruoanlaittokurssilla Etiopiassa

Teksti: Veera Pensala

Kynnys on toteuttanut kehitysyhteistyöhanketta Marttojen kanssa yhdessä jo kymmenisen vuotta Etiopiassa. Marttojen ammattitaidolla Addis Abeban vammaisia naisia on koulutettu vuosittain kotitalous- ja ruuanlaittotaidoissa, ja moni nainen kertoo oppineensa uutta tasapainoisesta ja terveellisestä ruokavaliosta, energiaa säästävästä tavasta laittaa ruokaa ja monelle on tarttunut kursseilta uusia kavereitakin matkaan.

Kävimme joulukuussa 2022 paikan päällä ja haastattelimme kurssin käyneitä naisia. Useampi jakoi meille saman tarinan, ettei kukaan omassa perheessä ollut uskonut heidän pystyvän laittamaan ruokaa. Kurssin jälkeen monen perheenjäsenen leuat olivatkin loksahtaneet auki, kun taitavat naisemme olivat paistaneet kotona injeeraa, valmistaneet herkullisia kastikkeita ja tehneet hedelmäsalaatin jälkiruuaksi.

 

Ryhmä naisia ja lapsia poseeraa kameralle pihalla. Osalla on kävelykeppi tai valkoinen keppi.
Kuva: Terhi Lindqvist

Naisten kommentteja:

”Käytin ennen liikaa ruokaöljyä. Nyt säästän rahaa, kun käytän sitä vähemmän. Opin myös, että öljyn liikakäyttö on epäterveellistä.”

”Opin käyttämään herneitä ja papuja uudella tavalla injeeran kanssa.”

”Opin tekemään ruokaa niistä aineksista, mitä kotoa löytyy.”

”Tärkeää ei ollut vain se, että opimme laittamaan ruokaa. Tärkeintä oli ymmärtää, miten ruoka vaikuttaa terveyteemme.”

”Minulla säästyy nyt hiiliä, kun aloitan ruuanlaiton vasta kun kaikki ainekset ovat esillä. Ennen laitoimme ensin tulet ja sitten aloimme etsiä tarvikkeita.”

Kosovolainen vammaisaktiivi haastoi kaupunkinsa oikeuteen

Teksti: Eija Rautakorpi

Kosovolainen Faruk Kukaj on yksi maansa pisimpään toimineita vammaisaktiiveja. Hän oli mukana jo 1983 perustamassa vammaisjärjestö Handikosia. Vuonna 1999 vammaisten oikeuksien ajamisesta tuli myös hänen työnsä; hän alkoi työskennellä järjestössä vastuullaan mm. edunvalvonta- ja vaikuttamistyö, uusien jäsenten hankinta ja tiedon keruu. Kynnys ja Handikos ovat tehneet yhteistyötä jo ennen vuosituhannen vaihdetta ja se on jatkunut kehitysyhteistyöhankkeina ja yhteisenä EU-hankkeena tähän päivään asti. Nykyisin Handikos on maansa merkittävin vammaisjärjestö, jolla on toimintaa ympäri maata ja joka tekee erittäin näkyvää poliittista vaikuttamistyötä vammaisten oikeuksien toteutumiseksi pitkäaikaisen johtajansa Arfim Maliqin johdolla.  

Viime vuonna Faruk haastoi kotikaupunkinsa Pristinan oikeuteen kaupungin harjoittamasta syrjinnästä vammaisia asukkaita kohtaan. Yksi syytteen perusteista oli pääkaupunki Pristinan esteellisyys: kaupungissa on mahdotonta liikkua pyörätuolilla käytännössä muuten kuin autoteiden viertä tai päästä asioimaan kaupungin virastoihin. Nyt oikeuden ensimmäinen aste on päätynyt siihen, että Farukin syyte kaupunkia vastaan on mennyt läpi. Päätös ei ole lainvoimainen eli siitä voi vielä valittaa.  

Oikeuden tekemä päätös on kuitenkin jo nyt historiallinen ja merkittävä osoitus siitä, että Handikosin pitkäjänteinen työ vammaisten ihmisoikeuksien eteen tuottaa näkyviä tuloksia ja johtaa toivottavasti pitkällä tähtäimellä myös siihen, että myös muu rakennettu elinympäristö perusasteen kouluineen, yliopistoista puhumattakaan, olisi tulevaisuudessa esteetön ja vammaisille mahdollistuisi oikeus tasavertaiseen opiskeluun ja sitä kautta työelämään ja täyteen osallisuuteen. 

Hymyilevä mies pöydän ääressä taustallaan puu ja kaupunkia
Faruk Kukaj

 

Akbota tähtää opettajaksi

Teksti: Sanna Paasonen

Kuva: Liisa Huima

Kazakstanilainen Akbota kävi tavallista koulua kunnes vammautui teini-ikäisenä ja koulutie alkoi mutkistua. Kotikoulun jälkeen taiteellisesti lahjakas nuori nainen hakeutui taidekouluun. Akbota menestyi kilpailuissa ja möi töitään muun muassa taidegallerioissa. Huomattuaan, ettei hän ansaitse taiteilijana riittävästi, hän päätti ryhtyä kuitenkin opettajaksi ja jatkoi yliopistoon opiskelemaan englantia.

Valmistautuminen alkaa häämöttää, vaikka yliopisto-opinnotkaan eivät ole olleet helppoja.

”Moni koulu ei halunnut ottaa minua opettajaharjoitteluun, koska olen heidän mielestään vammaisena oppilaille turvallisuusiski. Haaveilen kuitenkin pääseväni valmistumisen jälkeen töihin lukion englannin kielen opettajana.”

Hymyilevä silmälasipäinen nainen istuu sängyllä. Hänen vieressään on maalauksia
Akbota teostensa kanssa. Kuva: Liisa Huima

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Suyunbai oppi puhumaan yleisön edessä

Suyunbai Mandayim kertoo:

”Olen kotoisin Oshista Uzgenin alueelta. Olen 19-vuotias ja Chynar-säätiön jäsen. Opiskelen nyt 3. vuotta ohjelmoijaksi Oshin teknillisessä yliopistossa Osh Oblastissa. Ravenstvo-järjestön ansiosta olen parantanut taitojani monilla elämänalueilla. Osallistuin itsenäisen elämän kesäleirille. Opin siellä paljon uutta, esimerkiksi sen, mitä sukupuolten välinen tasa-arvo on.

Voin sanoa, että Ravenstvon tapahtumiin osallistumisesta saamani tieto antoi toivoa elämääni. Ennen saamaani koulutusta ajattelin, ettei minulla ole taitoja kommunikoida ympärilläni olevien ihmisten kanssa. En uskaltanut osallistua yhteiskuntaan niin paljon kuin halusin.

Kesäleirin jälkeen näen itsessäni hyviä muutoksia. Ymmärsin, että jos ihminen todella pyrkii kehittämään itseään, hän onnistuu. Enää en epäröi astua esiin ja puhua yleisölle. Pystyn välittämään mielipiteeni täysimääräisesti yhteiskunnalle ja sain uutta toivoa elämääni. Tämä kaikki on tulosta saamastani koulutuksesta.

Muistan, miten kesäleirin aikana kirjoitimme tavoitteemme paperille. Nyt aikaa on kulunut ja tavoitteeni ovat toteutuneet. Tällä hetkellä yritän saada stipendin koulutustani varten. Joka tapauksessa, kukoistan. Esitän vilpittömän kiitoksen Ravenstvolle, järjestö muutti elämäni.”

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Hymyilevä tummatukkainen nainen katsoo kameraan
Suyunbai Mandayim

 

Kesäleiri auttoi Aidanaa itsenäistymään

Aidana Nuriyeva syntyi vuonna 2004  Kyzyl-Bagyshin kylässä, Jalal-Abadin alueella.

Aidanalla on selkäydintyrä, jota yritettiin poistaa lapsena, mutta leikkaus ei onnistunut. Tähän mennessä hänelle on tehty 6 leikkausta.

– Kävin koulussa usean vuoden ajan. Pärjäsin aina hyvin, sain stipendejä, olin luokkani presidentti ja niin aktiivinen kuin vain ikinä pystyin, hän kertoo nauraen.

Menestyksestään huolimatta Aidana ei ole toistaiseksi päässyt jatkamaan korkeakouluun. Hän on kuitenkin käynyt monia vammaisille naisille suunnattuja kursseja, kuten Ravenstvon itsenäisen elämän kesäleirin kesällä 2021 ja sen osana koulutuksen naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä.

– Leirin ansiosta opin paljon naisten seksuaali- ja lisääntymisoikeuksista. Koulutukset ovat muuttaneet elämääni monella tavalla. Aiemmin ymmärsin esimerkiksi sanan väkivalta vain seksuaalisena väkivaltana. Mutta yhtä tärkeää oli tajuta, että jokaisella meistä on oikeus saada koulutus, ammatti ja kehittää kykyjämme.

Aidana kertoo, että jo kouluvuosina opettajat sanoivat hänelle, että vammaisella tytöllä on vain rajalliset mahdollisuudet, erottivat hänet ikätovereistaan, eivätkä antaneet mahdollisuutta osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Tämä järkytti häntä kovasti.

Koulutusta saatuaan hän ymmärsi joutuneensa myös taloudellisesti hyväksikäytetyksi.

– Kiitos Ravenstvon toiminnan, tiedän nyt oikeuteni ja olen oppinut vaatimaan yhteisöltä mitä tarvitsen. Luulin ennen, että eläkkeeni on vanhempieni omaisuutta, joten en koskaan ostanut mitä halusin. Tämän koulutuksen jälkeen aloin hoitaa itse omia raha-asioitani.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Nainen nojaa kättään poskeensa ja kuuntelee. Hänellä on päässään värikäs hattu
Aidana Nuriyeva

Läppärin tarrat kertovat tarinan

Ravenstvon some-viestinnästä vastaava työntekijä Victoria Birukova Kirgisiasta esittelee tietokoneensa tarroja 

 #PE  

– Tämä on yksi poliittinen puolue Kirgisiassa, itse asiassa maan liberaalein puolue. Olin ensimmäistä kertaa ehdolla puolueen listoilla 2 vuotta sitten. Olen ollut myös edustajana paikallisessa kunnanvaltuustossa. Tämä tarra on tässä siksi, että tärkeintä elämässäni ovat ihmisoikeudet, erityisesti vammaisten naisten oikeudet ja moniperustaisen syrjinnän estäminen.  

 Dobbyn sukka  

– Rakastan Harry Potteria! Samaistun Dobbyyn, joka on kotitonttu, ja hänen lauseeseensa: ”Vapauta Dobby. Opiskelen myös ihmisoikeuksia Bishkekin Kansainvälisessä koulussa, jota kutsumme ”Tylypahkaksi”.  

 Valkokasvoinen nainen mustassa hupussa 

– Kun luin tämän kirjan Geishan muistelmat, olin kotona ja masentunut vammani takia. Se oli ensimmäisiä kirjoja, joita luin. Minulla ei ollut silloin vielä paljon ystäviä. En ajattele geishoja kirjassa prostituoituina, heillä on oma maailmansa. 

 Google 

– Setäni antoi tämän tarran minulle, siksi se on tässä. Googleen liittyy kyllä hauska tarina. Kummipoikani tuli luokseni ja kysyi missä on google. Näytin hänelle nurkkaa, sillä google on melkein sama sana kuin nurkka venäjäksi. En ymmärtänyt, että veljenpoika halusi googlata, ei mennä nurkkaan… 

 Buddha  

– Buddhalaisuus ei ole uskontoni, mutta olen opiskellut buddhismia paljon. Pidän siitä kovasti. Uskon karmaan ja toiseen elämään. 

Murmeli  

– En oikein tiedä miksi minulla on tämä tarra. Sain sen Dobby-tarran kylkiäisiksi ja laitoin vain läppäriin. Murmelilla on kainalossaan huispauksen kultainen sieppi. 

 Paha silmä   

– Tämä on kulttuurinen tapa Kirgisiassa: merkkiä laitetaan vaatteisiin välttämään pahaa silmää. Oma lähestymistapani elämään on tieteellinen. En usko pahaan silmään, mutta tykkään merkistä, sillä se kuuluu kulttuuriimme. 

 Voitonmerkki 

– Tämän tarran teksteissä tiivistyvät minun ajatukseni. Rakastan tätä tarraa. Minulla on myös sekä vammaisia että vammattomia ystäviä.  

 Pyöreä venäjänkielinen tarra 

– Tarrassa lukee ”Taistele ihmisoikeuksiesi puolesta!” Teksti on minun elämäni ohjenuora. Haluan kaikkien äänet kuuluviin!  

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Nainen esittelee läppäriään, jossa on tarroja
Vika Birukova Вика Бирукова, PR manager of Ravenstvo with her laptop. Shyrak office, Bishkek, Kyrgys.

Kun repussa on reuma, pääsenkö huipulle?

Aino-Maria Ervelä

Teksti on alun perin julkaistu Reumaliiton blogissa 23.4.22

Bosnia-Hertsegovinan ja Montenegron rajalla on vuori nimeltä Maglić. Sen huippu on 2386 metrin korkeudessa ja se on Bosnia-Hertsegovinan korkein huippu. Sinne minä aion kiivetä.

Olen lähdössä Maglićin valloitukseen yhdessä Kapua Balkan-tiimin kanssa kesäkuussa. Kapua on suomalainen järjestö, joka on kerännyt varoja kehitysmaiden tukemiseksi kiipeämällä maailman vuorille vuodesta 2006 lähtien. Siispä meidänkin tiimin tavoite on tuon vuoren huippua suurempi. Tiimimme jokaisella kapuajalla on tavoitteena kerätä kaksi euroa jokaisesta metristä Maglićin huipulle eli 4772 euroa vammaisten oikeuksien edistämiseen. Bosnia-Hertsegovinassa pääsemme tutustumaan Kapuan tukeman Kynnys ry:n työhön Balkanilla.

Reppu selässä matkaan

Matka lähestyy ja pian on nostettava reput selkään. Matkaan on lähdössä kahdeksan kapuajaa. Kaikkien repuissa on oma painonsa, eikä se aina näy päällepäin. Reppuun on kerätty eväitä ja varusteita, jokaisella omia vahvuuksia ja voimavaroja. Tärkeitä asioita, joita tarvitsemme ja jotka auttavat meitä pääsemään perille. Mutta niissä repuissa on aina muutakin. Asioita, joita emme haluaisi kantaa mukanamme.

Minun repussani on reuma. Sen paino vaihtelee ja sitä on vaikea ennustaa. Joskus kannan sitä mukanani ihan mielelläni, sillä se on viitoittanut minulle tietä myös paikkoihin, joihin en muuten olisi löytänyt. Ihmisten luo, joita en muuten olisi kohdannut. Oikean lääkityksen kanssa se on pääasiassa rauhallinen ja huomaamaton kaveri. Välillä se kuitenkin muuttuu painavaksi. Niin painavaksi, että matkan on pysähdyttävä. Silloin se sattuu ja ärsyttää. Usein se tapahtuu täysin yllättäen ja ilman varoitusta. Silloin on vain mentävä sen ehdoilla ja annettava suunnitelmien mennä uusiksi, vaikka samalla ahdistaa, kun ei tiedä koska matka voi taas jatkua.

Olen kantanut reumaa repussani jo 6-vuotiaasta saakka, mutta koskaan ei tavoitteeni ole kirjaimellisesti ollut näin korkealla, tarkalleen ottaen 2386 metrin korkeudessa. Mietin, miten kuntoni kestää ja jaksanko koko matkan huipulle. Mutta erityisesti mietin sitä, pysyykö reuma repussani hiljaisena ja huomaamattomana salamatkustajana, vai herääkö se juuri ennen matkaa tai kenties kesken matkan kieltäytyen yhteistyöstä ja alkaa huutaa ja kiukutella. Mitä jos se heittäytyy polulleni poikittain ja sanoo, että enempää en muuten liiku? Kipeät polvet tai tulehtunut nilkka voisi pysäyttää etenemisen.

Reuman kanssa reissuun lähteminen tuntuu arpapeliltä. Viime syksynä huono tuuri osui kohdalle juuri Kapuan kuntotestien aikaan. Kun muu tiimi kapusi Malminkartanon portaita ylös alas vesisateessa, minä makasin kipeän polven kanssa kotisohvalla. Silloin mietin, että näin voi käydä myös matkalla… Sen jälkeen on kuitenkin sujunut taas hyvin. Olen pystynyt valmistautumaan matkaan käymällä säännöllisesti ryhmäliikuntatunneilla ja pyrkinyt vahvistamaan lihaskuntoa ja -kestävyyttä. Viime viikonloppuna olin kapua-kaverin kanssa jo tekemässä ensimmäiset mäkitreenitkin!

Oma reumasairaus ja sen hoito ovat herättäneet ajattelemaan myös keräyksemme teemaa. Minun sairauttani on lapsuudesta asti hoidettu hyvin eikä sairaus ole vaikuttanut toimintakykyyni. Olen saanut moniammatillista kuntoutusta, biologisia lääkkeitä, tukea koulunkäyntiin sekä vertaistukea muilta reumaa sairastavilta lapsilta ja nuorilta. Lapsuudessa käytössäni oli myös monia apuvälineitä. Hyvän hoidon ansioista sairauteni on ollut pitkään rauhallinen ja siksi voinkin nyt haaveilla jopa vuoren huipun saavuttamisesta. Tämä ei ole itsestäänselvyys.

Vielä muutama vuosikymmen aiemmin, kun reumahoito ei ollut niin kehittynyttä, reuma saattoi aiheuttaa pysyvää vammautumista. Näin on varmasti edelleen paikoissa, joissa ihmiset eivät saa tarvitsemiaan hoitoja ja lääkkeitä. Jos itse olisin syntynyt muualla enkä olisi saanut kaikkea tätä hoitoa, olisiko niveltulehdukset aiheuttaneet myös minulle pysyviä vammoja? Kapuamalla haluan olla mukana edistämässä globaalia oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksien toteutumista kaikkialla.

Vammaistyön tavoitteet

Vammaisille ihmisille kuuluvat samat ihmisoikeudet kuin kaikille muillekin. Vammaiset kokevat syrjintää ja ennakkoluuloja monella elämän osa-alueella ja ovat usein heikommassa asemassa yhteiskunnassa. Laskennallisesti 15 prosentilla maailman ihmisistä on jokin vamma. Vammaisten eriarvoinen asema korostuu varsinkin yhteiskunnan kriiseissä, ja tuli juuri karulla tavalla näkyväksi myös Ukrainassa ihmisten paetessa sotaa kodeistaan. Myös Balkanilla sodan jäljet ovat vielä vahvasti läsnä, ja tälläkin hetkellä tilanne on hyvin jännittynyt.

Olen tehnyt vammaistyötä vapaaehtoisjaksollani Valko-Venäjällä vuonna 2017 ja nähnyt työn monia puolia. Olen saanut iloita nähdessäni, kuinka pitkäjänteisen vaikuttamistyön tuloksena vammaisia ihmisiä on saatu pois suljetuista laitoksista, ja kuinka he ovat saaneet oikeutensa itsenäiseen elämään takaisin. Mutta valitettavasti olen nähnyt myös epäinhimillisiä olosuhteita laitoksissa, joissa liian suurissa ryhmissä yksittäisten lasten tarpeet eivät tule riittävästä huomioiduiksi. Vaikka asenteet ja palvelut eri paikoissa ovat erilaisia, vammaisten ihmisoikeudet ovat kaikkialla samat. Näiden oikeuksien toteutumiseksi on tehtävä töitä kaikkialla.

Balkanilla haasteena on ylhäältä johdettu, lääketieteellistä näkökulmaa korostava vammaistyö. Vammaiset ovat usein yhteiskunnassa näkymättömiä ja perheistään riippuvaisia. Kynnyksen kehitysyhteistyöhankkeessa Kosovossa ja Bosnia-Hertsegovinassa edistetään vammaisjärjestöjen yhteistyötä ja ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan toteutumista. Tavoitteena on lisätä vammaisten henkilöiden itsenäisen elämän mahdollisuuksia kouluttamalla ja tukemalla vammaisia henkilöitä ja päättäjiä.

Esteiden ja epäonnistumisen pelon ylittäminen

Kapuamalla haluamme auttaa kaatamaan niitä esteitä, joita vammaiset ihmiset joutuvat arjessaan muita enemmän ylittämään. Matkallamme Maglić-vuoren huipulle tulemme varmasti kohtaamaan esteitä itsekin.

Monesti olen miettinyt, saavutanko keräystavoitteeni, tai pääsenkö huipulle, mutta onnistuminen ei ole pelkästään maaliin pääsemistä ja tavoitteiden saavuttamista. Kapuajaksi ryhtyessäni päätin, että epäonnistumisen pelko ei saa estää minua yrittämästä. Tässä matkassa on kyse muustakin kuin minun onnistumisesta. Ja oikeastaan, se todellinen onnistuminen on minusta sitä, että uskaltaa yrittää, vaikka tietää voivansa myös epäonnistua.

Suuren vuoren edessä on nöyrryttävä. Kaikki ei ole minun käsissäni, ja on varmasti monta syytä minkä vuoksi matka voisi keskeytyä. Kuitenkin haastaan itseni tekemään omalta osaltani parhaani siinä, missä pystyn. Yhteisen tavoitteen ja yhteisen matkan, mutta myös oman tavoitteen ja unelman puolesta. Kapuamalla osoitan myös itselleni, että reuma ei ole esteenä unelmille, ei tällaisillekaan!

Kapua-sivultani voit seurata projektin etenemistä sekä osallistua keräykseen, tervetuloa mukaan:

https://kapua.fi/osallistuja/aino-maria-ervela/

Nainen, reppu ja polkupyörä vesistön edessä.

 

Kylässä Bosnia-Hertsegovinassa

Ilmassa on pistävä savun haju, kuten kaikkialla Bosnia-Hertsegovinassa, jossa taloja lämmitetään puulla tai koksilla. Savu saa maiseman näyttämään pehmeältä ja kuvauksellisen kauniilta. Ajamme Tuzlan kaupungista pieneen lähikylään, johon meidät on kutsuttu tapaamaan vammaisjärjestö IC Lotoksen nuorta aktiivia tai aktivistia, kuten he itseään kutsuvat.

Vanha pakettiauto jaksaa puskea vielä jyrkän mäen päälle, jossa Eminan, 23, ja hänen veljensä sekä vanhempiensa talo sijaitsee. Muiden ihastellessa idyllistä kylämaisemaa, mietin, kuinkahan päästä turvallisesti sisälle taloon, jonne nousevat jyrkät, kaiteettomat portaat ja miten ihmeessä Emina pyörätuolinkäyttäjänä pääsee kotiinsa. Tässä maassa yksikään vammainen ei selviä itsenäisesti, se on käynyt matkan aikana selväksi.

Emina istuu pienessä olohuoneessa sohvalla, jossa hän viettää päivänsä. Hänellä ei ole sisäkäyttöön sopivaa pyörätuolia. Meille vieraille tarjotaan vahvaa turkkilaista kahvia ja suklaaleivoksia. Äiti on selkeästi tämän kodin henki ja Eminan apu ja tuki kaikessa. Kun kysyn, missä Emina kävi koulunsa, käy ilmi ettei hän koskaan päässyt kouluun! Kylän koulu, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä, ei suostunut ottamaan häntä oppilaakseen: ei edes niin että äiti olisi toiminut avustajana. Koulu ei halunnut ottaa Eminan tilanteesta minkäänlaista vastuuta. Tuntuu uskomattomalta, että Euroopassa 2000-luvulla tällainen syrjintä on mahdollista.

Nuori nainen on oppinut itse ne opit ja taidot, joita elämässään kokee tarvitsevansa, mutta tunne siitä, että on jäänyt jostain paitsi, on jäänyt jonnekin mielen perukoille. Mietin ettei mikään korvaa lapselle koulun tuomia kokemuksia ja lasten keskinäistä yhdessä olemista, leikkiä ja oppimista. Eminan lapsuus on mennyt oman kodin seinien sisällä.

Kuusi vuotta sitten IC Lotos teki selvitystä alueen nuorista vammaisista ja löysi Eminan. Lotoksen avustuksella teini-ikäinen nuori nainen pääsi ensimmäistä kertaa elämässään kouluun ja suoritti kaksi luokkaa. Hän kävi myös IT-akatemiaa.

Viime vuosina Emina on ollut mukana aktiivisesti Lotoksen toiminnassa ja osallistunut erityisesti nuorille vammaisille suunnattuihin koulutuksiin ja vertaisryhmätoimintaan. Hän on saanut toiminnan myötä uusia ystäviä ja toimii myös mentorina, vertaistukijana, toisille. Lotokseen Emina suhtautuu kuin perheeseen ja se näkyy myös meille vieraille siinä, miten lämpimät välit Lotoksen autonkuljettajalla Samirilla näyttää olevan koko perheen kanssa. Lotoksen autonkuljettaja on korvaamaton henkilö Tuzlan alueen vammaisille. Ilman häntä vaikeasti liikkuvat vammaiset eivät pääsisi osallistumaan Lotoksen toimintaan ja koulutuksiin.

Emina haaveilee psykologin työstä; mentorina toimiminen on antanut hänelle itsevarmuutta ja tarkoituksellisuutta elämään. Haaveisiin kuuluu myös itsenäinen asuminen ja itsenäisempi elämä ylipäätänsä. Se ei kuitenkaan onnistu ilman sopivampaa asuntoa ja henkilökohtaista avustajaa. Niin taloudellisia, rakenteellisia kuin asenteellisiakin esteitä tuntuu olevan tässä maassa loputtoman paljon. Onneksi on näitä nuoria rohkeita aktivisteja, jotka haluavat muuttaa maansa yhteiskunnan rakenteita, politiikkaa ja asenteita! Kaikki on mahdollista, toteaa Emina keskustelumme lopuksi, kuin tiivistäen oman elämänmottonsa.

Teksti: Eija Rautakorpi, Kynnyksen kehitysyhteistyökoordinaattori

Kynnys on tukenut vammaisjärjestö IC Lotosta kehitysyhteistyöhankkeessa Ihmisoikeuksien ja vammaisten itsenäisen elämän tukeminen Länsi-Balkanilla” vuosina 2017-2021. Hanketyö jatkuu Bosnia-Hertsegovinassa vielä vuoden 2024 loppuun. Uusi hanke kohdistuu vammaisten naisten aseman vahvistamiseen sekä syrjinnän ja väkivallan ehkäisyyn.

Kummina tuet Kynnyksen vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

 

”Haluan kannustaa nuoria vammaisia mukaan toimintaamme!”

Suvad Zahirović johtaa vammaisjärjestö Lotosta Bosniassa. Korona-aika on aiheuttanut toimintaan vaikeuksia, mutta myös uusia innovaatioita 

Bosnialainen vammaisjärjestö Lotos tekee laajasti työtä ja vaikuttaa vammaisten asemaan kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Lotoksen perustaja ja toiminnanjohtaja on tunnettu bosnialainen vammaisaktivisti Suvad Zahirović. Hän näkee alueen vammaistoimijoilla paljon haasteita, mutta myös mahdollisuuksia.  

– Yksi vammaisliikkeen iso haaste on, että uusia nuoria johtajia on vaikea löytää, heidät tulisi saada paremmin tietoisiksi oikeuksistaan. Monet vammaiset nuoret ovat täysin näkymättömiä yhteiskunnassamme. Riippuvaisuus perheestä on yleinen ongelma. Erityisasemassa ovat lisäksi tytöt ja naiset, sillä heitä syrjitään vielä enemmän kuin muita ryhmiä.

Suvad korostaa, että on tärkeää olla yhteiskunnassa näkyvä ja tasavertainen muiden kanssa. 

Itseään Suvad kuvailee jo melko vanhaksi mieheksi, joka tuntee hyvin vammaisliikkeen porukat. Yhtenä nuoren polven näkyvänä aktivistina hän nostaa esiin Fatma Bulićin, joka johtaa European network on Independent livingin eli Enilin nuorten komiteaa. Tuzlan alueella on muitakin aktiivisia opiskelijoita.  

Lotoksen työn takana on vahva ihmisoikeusajattelu ja itsenäisen elämän liikkeen perusta. Koronan suhteen alussa oltiin hetken järkyttyneitä. Hyvin pian työ kuitenkin jatkui verkossa. Vammaisista on tullut pandemian aikana monin paikoin vielä entistäkin eristyneempiä. Lotos on esimerkiksi opettanut jäseniään käyttämään tietokonetta ja erilaisia nettialustoja. Tärkeää on ollut jakaa tietoa ja perustaa vertaistukiryhmiä. Tietoa on jaettu myös järjestöille ja viranomaisille. Suvad uskoo, että netti- ja muiden tapahtumien yhdistäminen ja on varmasti hyödyksi järjestöjen työssä pandemian jälkeenkin 

Suvad Zahirović puhuu mikrofoniin tilaisuudessa.
Suvad Zahirović

Vammaiset henkilöt unohdettiin pandemian hoidossa 

Koronapandemia on osunut vammaisiin henkilöihin kaikkialla maailmassa. Balkanin alue ei tee tähän poikkeusta. Suvad kertoo, ettei virallista dataa koronasta ja vammaisuudesta ole, mutta järjestöjen käytännön työstä tiedetään, että monet ovat sairastuneet. Hän pohtii, ettei vammaisia henkilöitä osattu ottaa huomioon esimerkiksi hygieniavälineiden ja rajoitusten osalta tai vakuutusyhtiöissä. Lotos on hankkeillaan pyrkinyt lisäämään tietoisuutta näistäkin näkökulmista.  

Suvadilla on valitettavasti omaakin kokemusta koronasta. Näkövammaisena henkilönä tilanne sairaalassa oli vähintään mielenkiintoinen. Se oli kuitenkin mahdollisuus lisätä tietoisuutta. 

– Olin niin huonossa kunnossa, etten kyennyt kävelemään vaan minut piti kuljettaa hoitoon. Olin onnekas, koska perhelääkärimme on ystäväni ja sain apua jo ennen sairaalaan menoa. Sairaalassa minuun ei oikein osattu suhtautua, koska olen sokea. Juoduin kädestä pitäen neuvomaan kommunikointitapoja ja otteita. Tiedän koulutukseni kautta jonkin verran esimerkiksi fysioterapiasta.  

Suvad on leski, jonka tytär opiskelee Wienissä arkkitehtuuria. Tekemisen puutetta kiireisellä miehellä ei ole ja harrastuksekseen hän mainitsee radioamatööritoiminnan. Hän muistelee erityisellä lämmöllä ystäväänsä Kalle Könkkölää, Kallen matkoja Bosniassa ja omia vierailujaan Suomeen.  

– Kalle tuli Bosniaan ensi kertaa syksyllä -97. Sava-joen ylittäminen yöaikaan oli hyvin jännittävää, vastarannalla näkyi pieniä valoja, kuin savukkeiden valoa. Se oli ensitapaamisemme ja kansainvälisen yhteistyön alku. Vammaisilla ihmisillä on samanlaisia ongelmia kaikkialla maailmassa. Kun pääsimme esimerkiksi vastavierailulle Suomeen vuonna -99, saimme motivaatiota saavutettavuuden kehittämiseksi. Näimme millainen tulevaisuus meilläkin voi olla. Muutos on hidasta, mutta emme luovuta.  

Kesäkuussa 2022 Kapua-tiimi matkaa tutustumaan Kynnys ry:n työhön Bosnia ja Herzegovinassa sekä kapuaa maan korkeimmalle huipulle, Maglić-vuorelle (2386 m). Kapua Balkan -tiimiä kootaan juuri nyt, ja ryhmään avautui muutama peruutuspaikka. Oletko Sinä etsimämme henkilö? Hae mukaan 6.6. mennessä!

Apua koronan aikaan

Vuorimaisema Kazkstanista.

Kirgisiassa ja Kazakstanissa yhteiskunnat menivät monen Euroopan maan lailla keväällä kiinni. Tämä aiheutti hankkeemme vammaisille naisille ongelmia, sillä julkisen liikenteen lopetettua toimintansa avustajat eivät päässeet työpaikoilleen naisten koteihin.

Hankkeessamme toimitettiin ruoka-apua naisille sekä annettiin puhelimitse neuvontaa ja psykososiaalista tukea. Ravenstvon toimisto toimi yösuojana vammaisille naisille maan koronasulun aikana.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!