kehyjuttu

Kedja Hussenin matka: tarina sitkeydestä ja onnistumisesta

huivipäinen nainen

Kedja Hussen on ollut Etiopian vammaisten naisten (EWDNA) aktiivinen ja vaikutusvaltainen jäsen jo 7 vuotta. Hän on osallistunut kahvitilaisuuksiin, toimi välillä keskustelujen puheenjohtajana ja solmi samalla kestäviä ystävyyssuhteita.

Vilkkaasta sosiaalisesta elämästään huolimatta Kedjan koulutuspolku oli täynnä haasteita. Itsenäisesti asuessaan hän kamppaili opiskellakseen samalla, kun elättää itsensä. EWDNA tunnusti hänen potentiaalinsa ja ryhtyi tarjoamaan hänelle tukea kuljetuksiin ja opiskelutarvikkeisiin varmistaakseen, että hänellä oli resurssit jatkaa koulunkäyntiä.

Vuonna 2024 Kedjasta tuli yksi yliopistoon päässeistä opiskelijoista. EWDNA juhli tätä merkittävää saavutusta perheenä, tuki Kedjan siirtymää ja valmisteli häntä elämään kampuksella. Dire Dawan haaratoimiston lämpimän vastaanoton myötä Kedja aloitti ensimmäisen vuoden koulutusohjelmansa, mikä merkitsee uutta lukua hänen elämässään.

Kedja Hussenin matka on vahva osoitus ihmisen sitkeydestä. Näkövammaisena nuorena naisena Kedja kohtasi lukuisia esteitä, mutta hänen päättäväisyytensä tavoitellessaan unelmiaan ei horjunut.

Hän on positiivinen esimerkki lukemattomille muille. Kedjan tarina toimii inspiraation lähteenä, ja osoittaa, että horjumattomalla sitkeydellä ja oikealla tuella kaikki on mahdollista – esteistä huolimatta. Hän on elävä todiste siitä, ettei mikään unelma ole liian suuri eikä mikään este ole ylitsepääsemätön.

Kedja pöydän ääressä, koulutarvikkeita ja toinen henkilö

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Lue lisää ja tule kummiksi osoitteessa: https://kynnys.fi/liity-kummiksi/ #KehyJuttu

Lisää kohtaamisia Keski-Aasian matkalta

Teksti ja kuva: Sanna Paasonen.

 

Tadžikistanin sota-alueella kasvanut CP-vammainen Bargigul ei ole koskaan käynyt koulua. Perheellä ei ollut varaa koulumatkoihin eikä koulunkäynti ollut turvallista sodan aikana. Vielä 90-luvulla Tadžikistanissa käytiin sisällissotaa ja siitä syystä moni ei saanut koulutusta.

 

Bargigulin pikkusisko on jo naimisissa. Siksi äiti toivoo, että Bargigulillekin löytyisi sopiva aviomies. Tadžikistanissa avioliitto nähdään usein tärkeänä naisille ja suvulle. Bargigul haluaisi tulla ompelijaksi.

 

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Lue lisää ja tule kummiksi osoitteessa: https://kynnys.fi/liity-kummiksi/ #KehyJuttu

2 huivipäistä naista katetun pöydän ääressä
Bargigul ja hänen äitinsä

Kohtaamisia Keski-Aasian matkalta

Teksti ja kuvat: Sanna Paasonen.

Äitinsä vieressä hymyilevä 10-vuotias munuaissiirron saanut Sumaya haaveilee lääkärin urasta.

Pikkutyttö ja huivipäinen nainen pöydän ääressä
Sumaya ätinsä kanssa.

22-vuotias Maryam vammautui viiden vuoden käisenä liikenneonnettomuudessa ja kävi neljännen luokan jälkeen kotikoulua. Opiskeleminen ei kuitenkaan ole hänen juttunsa, vaan hän haaveilee laulajan urasta.

Nainen pöydän ääressä
Maryam

Kynnys on lähes 2000-luvun alusta lähtien tehnyt pitkäjänteistä yhteistyötä Keski-Aasiassa, jonka ansiosta perustettiin ensimmäiset vammaisten naisten järjestöt Kazakstaniin, Kirgisiaan ja Tadžikistaniin. Lisäksi Kazakstanissa ja Kirgisiassa on ratifioitu YK:n vammaissopimus, mutta edelleen on paljon tehtävää.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Lue lisää ja tule kummiksi osoitteessa: https://kynnys.fi/liity-kummiksi/.

Keski-Aasian seurantamatkan päiväkirja

toripöytä täynnä erilaisia pähkinöitä ja siemeniä

Teksti ja kuvat: Sanna Paasonen

1.-2. päivä:

 

Turkish Airlines lennätti minut Istanbulin kautta Tadzikistanin pääkaupunkiin Dushanbeen, jonne saavuin lauantaiaamuyönä ja lauantaipäivä kului palautumiseen. Kävin iltapäivällä vaihtamassa paikalliseen rahaan ja alueen tunnetuimmassa kauppahallissa hakemassa tuliaiset seuraavan päivän kotivierailulle.

 

Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi kaikkialla, vaan rahat voi nostaa vain kansainvälisissä pankeissa ja joissakin paikoissa tulee maksaa vain käteisenä.

 

Mekhrgon on tunnetuin ostospaikka, josta saa kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, riisilajikkeita ja ”teeruusuja”. Sieltä ostin hedelmä- ja pähkinäkokoelman kotivierailulle, joka on kuulemma yksi suosituimmista paikallisista tuliaisista.

 

toripöytä täynnä erilaisia pähkinöitä ja siemeniä

3. päivä:

Kävin 30-vuotiaan vammaisurheilijan Nasiban perheen luona kyläilemässä. Sinne saapui myös naapuriperheitä yhteiselle lounaalle. Nasiba kuuli Tadzikistanin vammaisten naisjärjestöstä Ishtirokista ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, kun järjestö oli järjestämässä yhteistyössä kansallisen kirjaston kanssa saavutettavaa kirjastopalvelua. Siitä asti hän on ollut järjestötoiminnassa mukana ja tietotekniikkakoulutus on yksi hänen lempiasioistaan. Suuri perhe on verkostoitunut naapureissa asuvien vammaisten lasten perheiden kanssa ja haluaisi tarjota kotinsa tiloja Ishtirokin toiminnalle.

 

Nasiba on osallistunut useisiin paikallisiin ja kansainvälisiin kilpailuihin juoksussa ja tanssissa muun muassa Special Olympicsissa. Hän on saanut kaikkiaan kahdeksan mitalia ja haaveilee saavansa joskus kantaa Tadzikistanin lippua kisoissa. Lahjakkaalla tanssijalla ja leuanvetoa treenaavalla naisella on useita muitakin tavoitteita ja unelmia, joista yksi on hierojan ammatti.

 

Nasiban perhe haluaisi tarjota tulevaisuudessa kotiaan Ishtirokin vertaistukitoimintaan. Tässä olisi varteenotettava mahdollisuus yhteistyöhön, kun järjestö kaipaa kipeästi maksuttomia tiloja vertaistukitapaamisille.

nainen tanssii pihallaan
4. päivä:

 

Kävin Dushanbessa sijaitsevassa Ishtirokin toimistossa tapaamassa toimistoväkeä ja tutustuin samalla vertaistukitapaamisen osallistujiin.

 

Ishtirokissa työskentelee kaikkiaan seitsemän työntekijää. Heistä neljä on itse vammaisia naisia. Kynnys ry:n kehitysyhteistyöhanke ”Empowerment of the women with disabilities in Central Asia” työllistää osa-aikaisesti kaikkiaan kolme järjestötyöntekijää.

 

Yksi hankkeen toimintamuodoista on vammaisten naisten vertaistukiryhmätoiminta pääkaupunkiseudulla. Se kokoontui kuudennetta eli tänä vuonna viimeistä kertaa. Osallistujien suurimpia haasteita on ollut mahdollisuus osallistua, koska pyörätuolin käyttäjälle on löydettävä se harva invataksi ja sokea henkilö taas tarvitsee jonkun saattamaan hänet tapaamispaikalle. Turvallisen tilan periaatteita noudattavissa tapaamisissa käsitellään erilaisia aiheita, kuten rajojen kunnioittaminen, yhteinen ruoanlaitto ja itsenäisen elämän taidot.

 

Tutustumiskierroksen lopussa kysyin osallistujilta heidän unelmistaan ja niitä oli monenlaisia:

 

”Haluaisin opiskella psykologiksi, koska moni on turvautunut minuun ja taidan olla hyvä siinä.”

 

”Haluaisin opettaa muille vammaisille naisille mitä olen saanut itse oppia täällä Ishtirokissa.”

 

”Minulla on käsityöalan yritys, mutta haluaisin laajentaa yritystoimintaa.”

 

Loppupäivän aikana kävin työntekijöiden kanssa Check Listin läpi ja tarkistin maksutositteet sekä keskustelimme yhdessä hankkeeseen liittyvistä haasteista ja kehittämistoiveista.

 

joukko naisia keskustelee piirissä

5. päivä:

Pidin Ishtirokin toimistossa EXIT PLAN -työpajan, jossa tarkastellaan Ishtirokin järjestötoimintaa nykyisessä muodossaan ja visioidaan rahoituspohjaa nykyisen nelivuotisohjelmakauden jälkeen. Annoin heille kotitehtäväksi laatia organisaatiokohtaisen Exit Planin ja he saavat esitellä minulle sen joulukuun etäpalaverissa. Yksityiskohtaisempaa suunnitelmaa tarvitaan, koska ensi vuosi on viimeinen yhteistyövuotemme ja tämän jälkeen pitkäaikainen yhteistyö Kynnyksen kanssa päättyy. Haikeaa meille jokaiselle, mutta Ishtirok on kehittynyt paljon.

 

Ishtirokin uusi toimisto muuten sijaitsee 10. kerroksessa ja sieltä on esteetön näköyhteys kaukana leijuvaan Tadzikistanin lippusalkoon, joka oli joskus maailman korkein.

 

Toimistopäivän jälkeen jatkoin vielä toiminnanjohtajan Saida Inoyatovan kanssa läksijäisillalliselle järven rannalla.

 

6. päivä:

Aamupalan jälkeen lähdin lentokentälle tuhlaamaan paikallista rahaa, sillä Keski-Aasiassa rahaa ei saa viedä maasta. Tuli hieman turhia ostoksia, mutta tadzikistanilaiset varmaan iloitsevat tästä rahalähteestä.

 

Seuraava kohde on entuudestaan tuttu Kazakstanin entinen pääkaupunki Almaty, jossa loukkaannuin viimeksi vakavasti heti ensimmäisenä päivänä pudottuani syvään sadevesikouruun ja sain testata paikallista sairaalaa. Viime vuonna auto vuorostaan putosi sadevesikouruun viimeisenä päivänä. Toivottavasti tällä kerralla ei mikään eikä kukaan putoa. Saapuessani Almatyyn kävin hakemassa ruokaa ja vaihtamassa rahaa. Huomenna aamulla Vammaiskumppanuuden toiminnanjohtaja Mari Tuohimaa liittyy seuraan ja jatkamme yhdessä seurantamatkaa.

7. päivä:

Tänään oli todella pitkä päivä, töitä aamusta iltamyöhään. Kävimme Mari Tuohimaan kanssa tapaamassa Kazakstanin vammaisten naisjärjestön Shyrakin työntekijöitä keskustelemassa järjestön ja maan nykyisestä tilanteesta. Shyrakissa on töissä vain vammaisia naisia. Se työllistää tällä hetkellä neljä vammaista naista kokoaikaisesti ja muita osa-aikaisesti, kuten siivoojina ja erilaisten projektirahoitusten turvin.

 

Järjestö toimii pääasiallisesti Almatyn alueella, mutta esimerkiksi Kynnyksen rahoittama vuosittain järjestettävä vammaisille naisille suunnattu kesäkoulu toteutetaan muualla Kazakstanissa. Seuraava kesäkoulu toteutetaan poikkeuksellisesti vasta marras-joulukuussa konservatiivisessa, miesvaltaisessa Tarazissa, jotta edistetään samalla alueen vammaisten naisten asemaa.

 

Päivän aikana päästiin tutustumaan myös kuukausittain järjestävään vertaiskoulutukseen, jossa käsitellään vammaisten naisten arkipäiväisiä asioita, muun muassa vammaisten oikeuksia, elannon hankkimista ja seksuaalioikeuksia.

 

Toimistopäivän jälkeen jatkoimme vielä Shyrakin toiminnanjohtajan Tatyana Baklazhanskayan kanssa iltatapaamiselle paikallishallinnon työllisyys- ja sosiaaliosaston vammaisten asioiden edustajien kanssa. Tapaamisella keskusteltiin vammaisinkluusiosta Almatyn alueella. Toinen edustajistosta on saanut Suomen ulkoministeriöltä kutsun Suomeen, eli saatamme tavata uudelleen ensi vuonna Suomen päässä. Hän toivoi, että esittelisin hänelle silloin suomalaista esteetöntä koulumallia pääkaupunkiseudulla. Pistetään tämän mieleen.

5 ihmistä poseeraa kameralle toimistossa
8. päivä:

 

Vasta eilen yllätyksemme saimme kuulla Shyrakin toiminnanjohtajalta, että tänään vietetään Kazakstanin tasavallan päivää ja se on monelle yleinen vapaapäivä. Hän kuitenkin kutsui hankkeeseen liittyvät vastuutyöntekijät töihin ja vedin toimistossa EXIT PLAN -työpajaa. Työpajan aikana syvennyttiin organisaation toimintaan ja myös Kynnyksen rooliin erilaisissa toiminnoissa.

 

Työpajan jälkeen Mari Tuohimaa kävi vielä työntekijöiden kanssa läpi lyhyesti tarkistuslistan, joka on ollut yksi seurantamatkojen tehtävistä. Tällä tavoin kirkastetaan, miten organisaatio toimii sisältäpäin ja seuraa toteutuksia.

 

Illalla jatkoimme almatylaisten kuurojen naisten kutsusta yhteiselle illalliselle ja saimme oppia lisää paikallisten elämästä. Juuri nämä vapaamuotoiset tapaamiset ja kotivierailut ovat tärkeitä tiedonmurusia ihmisten todellisesta arjesta. Silloin saadaan tutustua maan kulttuuriin ja historiaan lähemmin, jotta ymmärretään miten ja miksi yhteiskunta toimii.

 

Almatyssa asuu kaikkiaan noin 5000 kuuroa ja huonokuuloista henkilöä, mikä vastaisi koko Suomen viittomakielistä yhteisöä. Alueella toimii kaksi koulua, joista toisessa opetetaan kazakstanilaisella viittomakielellä ja toisessa taas puhekielellä. Paikallista kuurojen järjestöä johtaa kaksikielinen huonokuuloinen henkilö.

 

5 henkilöä pöydän ympärillä
9. päivä:

 

Aamupalan jälkeen tapasimme hotellissamme paikallisen vammaisen naisen, joka on yksi Shyrakin Independent Living Schoolin (ent. kesäkoulun) vertaiskouluttajista. Pääsin haastattelemaan häntä enkä osannut odottaa, millainen elämänkerta hänellä oli jaettavana. Se oli kuin suoraan elokuvasta jännittävine käänteineen.

 

Ainur syntyi CP-vammaisena kylässä noin 120 kilometrin päässä Almatysta. Hänen vanhempiensa oli vaikea hyväksyä lapsensa vammaa ja he hakivat parannuskeinoa eri lääkäreiltä tuloksetta. Kouluaikaan Ainur asui toisessa kylässä mummonsa luona, joka on hänelle kuin varaäiti. Murrosikään saavuttuaan Ainur katsoi peilikuvaansa ja hoksasi olevansa erilainen kuin muut. Samaan aikaan alkoi koulukiusaaminen, joka jatkui edelleen hänen jatkettuaan lukioon.

 

Lukioaikaan Ainur sai soiton väärästä numerosta. Tämä soittaja soitti kuitenkin puolen vuoden päästä uudelleen ja halusi tutustua. Siitä alkoi ystävyys ja parin vuoden päästä he tapasivat ensimmäistä kertaa kasvotusten eikä vammatonta miestä haitannut myöskään vammaisuus. Mies rakastui Ainuriin mutta nainen piti tätä vielä pelkkänä ystävänä.

 

Koulun päätyttyä mies päätti tiedustella varovasti ajatuksia mahdollisesta avioitumisesta ja Ainur pohti, että tässä olisi hyvä mies, joka ei polta eikä juo ja harrastaa urheilua. Mies tiedusteli naisen ajatuksia (perinteisestä) neidonryöstöstä. Vaihtoehtoisesti hän pyytäisi aviolupaa naisen vanhemmilta. Ainurin mielestä neidonryöstö olisi helpoin ja nopein tapa, eikä hän osannut arvata että mies oli liikkeellä tosimielellä, ennen kun mies sai puijattua yhtenä iltana veljensä kanssa Ainurin autoonsa eikä nainen palannut enää kotiin vaan siitä alkoi uusi elämänvaihe miehen kanssa.

 

Neidonryöstöt (’bride kipnapping’) ovat olleet osa keskiaasialaista perinnettä, joka on tosin vähentynyt viime vuosina ihmisoikeusaktivistien vaatimuksesta. Nykyään perinnettä noudatetaan enää joissakin miesvaltaisissa maaseudun yhteisöissä. Naisia on myös menehtynyt väkivaltaisissa ryöstöissä, joten yhä useammin naisen kanssa sovitaan etukäteen tulevasta kidnappauksesta ilman väkivaltaa.

 

Niin, tarina jatkuu… Ainurin vanhemmista huolimatta Ainur aloitti uuden elämän aviomiehensä kanssa ja tuli raskaaksi. He asuivat hänen miehensä vanhempien luona ja miehen vanhemmat teettivät Ainurilla tavallista enemmän kotitöitä. Eräänä päivänä Ainur sai kuulla vahingossa miehen ja hänen vanhempiensa välistä keskustelua, jossa vanhemmat eivät ymmärtäneet poikaansa ja käskivät jättämään vammaisen naisen sekä hankkimaan vammattoman naisen. Ainur pahoitti mielensä ja jätti miehensä palatakseen kotiin. Nainen kertoi vanhemmilleen, että he olivat oikeassa eikä hänen vammaisuutensa kelvannut muille. Kuitenkin vähän ajan päästä nainen päätti muuttaa kotikylästään Almatyyn luomaan uuden elämän, jossa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet saada töitä.

 

Sitten Ainurin mies uhmasi vanhempiensa tahtoa ja muutti Almatyyn, koska rakastaa Ainuria syvästi eikä halua ketään muuta naista. He asuivat vuosia Almatyssa kunnes miehen äiti menehtyi ja sisarukset pyysivät veljeään kotiin huolehtimaan isästään. Mies ajatteli palata vähäksi aikaa mutta jäi sitten pitempään eikä Ainur kuulunut hänestä pitkään aikaan.

 

Ainur päätti lähteä miehensä isän kotiin eikä kukaan avannut hänelle ovea. Pian miehen sisko laittoi viestiä, että mies on mennyt toisen naisen kanssa naimisiin ja he ovat onnellisia. He käskivät Ainuria jättämään heidät rauhaan. Miehen kaksoiselämän valjettua Ainur murtui ja palasi Almatyyn hakemaan avioeroa. Lapsi ikävöi isäänsä kovasti ja tilanne oli todella surullinen. Yhtenä päivänä Ainur palasi kotiin ja löysi sieltä entisen aviomiehensä poikansa seurassa. Poika näytti onnelliselta ja mies halusi keskustella Ainurin kanssa. Mies oli todella järkyttynyt saadessaan avioeropaperit käsiiinsä ja selvitti mistä oli kyse. Hänen sisaruksensa olivat sepittäneet tarinan toisesta naisesta, jota hänellä ei todellakaan ollut ja hän vain hoiti isäänsä! Mies pyysi Ainuria ottamaan hänet takaisin ja nainen päätti antaa anteeksi, onhan mies kuitenkin ollut hyvä isä pojalleen. Ainur on ollut varuillaan ja mies on todistellut rakkauttaan sekä uskollisuuttaan. Perheeseen kuitenkin syntyi kuopus  vähän aikaa sitten ja esikoinen sai kymmenisen vuotta nuoremman sisaruksen.

 

Haastattelun jälkeen kävimme tyhjentämässä ja luovuttamassa huoneemme ennen lounasta läheisessä kahvilassa. Sitten läksimme lentokentälle jatkamaan matkan viimeiseen kohteeseen, Kirgisian pääkaupunkiin Bishkekiin.

 

Onneksi huomiselle ei ole sovittuja tapaamisia ja saa ottaa rauhallisemmin, sillä pitkät työpäivät alkoivat painaa ja Almatyn hotellihuoneen kokolattiamatto aiheutti tukkoisuutta sekä silmien kirvelyä. Koko matkaseurue oirehtii, en vain minä.

hymyilevä nainen sohvalla

10. päivä:

 

Aamiaisen jälkeen otin muutaman tunnin torkut ja sitten lähdin katselemaan lähialuetta. Kahdella edellisellä matkalla en oikeastaan nähnyt paljon mitään. Ensimmäisellä kerralla käytin pyörätuolia Almatyn loukkaantumisen jälkeen ja olin joko hotellissa tai Kirgisian vammaisten naisjärjestön Ravenstvon toimistossa noin tunnin matkan päässä. Viime vuonna aloin kävellä ilman kyynärsauvoja vain lyhyet matkat ja työpäivät ovat pitkiä sekä intensiivisiä.

 

Iltapäivälenkillä yllätyin miten paljon Neuvostoliiton aikaisia vaikutteita näkyy edelleen Bishkekin katukuvassa. Neuvostoliiton aikaista arkkitehtuuria, muistomerkkejä ja kulttuuria. Maaliskuussa 1991 88,7% kirgisialaisista äänesti Neuvostoliitossa pysymisen puolesta, mikä selittänee osittain kommunistimielisen katukuvan. Vuosina 2010 ja 2020 oli vallankumouksia, jolloin maassa ilmeni poliittisia väkivaltaisuuksia. Maan historian tuntemus auttaa ymmärtämään paikallisia. Paikallinen luonto on puolestaan mykistyttävän kaunis, Bishkekin keskustasta katsottuna taustalla siintävät vuoriston lumihuiput ja katujen varrella taas näkyy komeita puita. Jopa suomalaisille tuttuja valkoharmaita koivun näköisiä puita on bongattu.

 

Myöhäisen lounaan ja muutaman tunnin lenkin jälkeen palasin huoneeseeni työskentelemään tietokoneella loppupäivän. Lenkki raikkaassa ilmassa teki terää ja yöllä uni maistui puhtaassa huoneessa ilman kokolattiamattoa, että jaksaa taas.

tie ja puistikko
11. päivä:

 

Aamupalan jälkeen läksimme taksilla kaupingin toisella puolella sijaitsevalle Ravenstvon toimistolle. Siellä työskentelee seitsemän vammaista naista, joista yksi johtaa Independent Living Centeriä (Itsenäisten elämäntaitojen koulutuskeskus) Bishkekiin omakotialueella. Keskuksessa järjestetään puolen vuoden koulutusjaksoja, joissa käsitellään itsenäistymistä, seksuaaliterveyttä ja sosiaalisiin suhteisiin liittyviä asioita. Paikalla oli myös kaksi hallituksen edustajaa, joiden kanssa saimme keskustella Ravenstvon toiminnasta yleisellä tasolla. Lounasaikaan siirryimme Hotelli Bishkekiin, jossa söimme lounaamme ja sitten seurasimme Independent Living Centerin koulutusta seksuaaliterveydestä. Kouluttajana on tuttu entinen hankekoordinaattori, joka on vielä osittaisella äitiyslomalla ja johtaa yhtä paikallista Ravenstvon jäsenjärjestöä.

 

Koulutuksessa Ukei huödynsi viime vuonna Kynnykseltä lahjaksi saatuja SelkoSeks -selkokuvakortteja. Koulutuksen välissä haastattelin kolme vammaista osallistujaa. Heistä yksi oli Venäjällä pitkään asunut viittomakielinen kuulovammainen ja kaksi muuta liikuntavammaista, jotka ovat myös parhaita ystäviä.

 

Taksimatkan päätteeksi yllätyksekseni taksikuski sanoi nimeni ja sanoi muistavansa minut parin vuoden takaa, kun vei minut lentokentälle. Käytin silloin pyörätuolia ja hän yllättyi, kun kävelin taas. Näytin tukisukkaa ja elehdin, että en toipunut täysin vaikka pystyn taas kävelemään. Oli hauska sattuma, kun hieman yli miljoonan asukkaan kaupungissa kohtasimme uudelleen kahden ja puolen vuoden jälkeen. Maailma voi olla yllättävän pieni.

3 naista pöydän ympärillä

12. päivä:

 

Aamupäivällä toimistossa kävimme toiminnanjohtajan, hankekoordinaattorin ja kirjanpitäjän kanssa läpi tarkistuslistan ja pohdimme myös ratkaisuja erilaisiin haasteisiin.

 

Toimistolounaan jälkeen lähdettiin toiminnanjohtajan Gulmira Kazakunovan kanssa tapaamaan työ-, sosiaali- ja maahanmuuttoministeriössä uutta varaministeriä, vammaisten asioiden hoitavan osaston johtajaa ja erityisasiantuntijaa. Kiinnitin heti huomioni siihen, että vaikka rakennuksessa käsitellään vammaisten ihmisten oikeuksia ja palveluja, se ei ole esteetön. Gulmira pääsee pyörätuolillaan vain ensimmäisen kerroksen asiakaspalvelun vastaanottotilaan. Valitettavasti Keski-Aasian katu- ja rakennussuunnittelussa ei edelleenkään huomioida esteettömyyttä vaikka kyse olisi rakenteilla olevasta rakennuksesta.

 

Keskustelumme painoittui saavutettavuuteen ja henkilökohtaiseen apuun. Kirgisiassa oltaisiin rajoittamassa henkilökohtaisen avun käyttäjiä alle 18 vuoden ikäisenä vammautuneisiin ja syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin, mutta asia on vielä pöydällä. Toiminnanjohtajan luvalla tapaamisen aikana muistutin valtiota YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksesta, jota tulee noudattaa. ”Ei mitään meistä ilman meitä” on ollut fraasimme tässäkin tapaamisessa.

 

Yritin myös vääntää rautalangasta esimerkillä, että jos heille joku läheinen aikuisikäinen joutuu huomenna auto-onnettomuuteen ja asuu kerrostalossa, hänen työssäkäyntinsä päättyy siihen, eikä hän pääse eri paikkoihin vaan jää kotinsa vangiksi. Vammainen henkilö voi kuitenkin käydä töissä ja hoitaa asioitaan, jos hänelle tarjotaan tarvitsemaansa oikea-aikaista palvelua. Edustajan mukaan henkilökohtaisen avun palvelua on käytetty väärin ja siksi he suunnittelevat sen poistamista. Kysyttiin, miten Suomessa arvioidaan todellista palveluntarvetta. Kerroin palvelusuunnitelmasta ja siitä, että kyse on subjektiivisesta oikeudesta ja vammainen henkilö itse määrittää kuinka paljon missäkin arkitilanteessa tarvitaan apua. Keskustelu oli mielenkiintoinen. Yksi keskustelijoista on käynyt Suomessa ja yrittää ottaa suomalaista mallia käyttöön henkilökohtaisessa avussa.

4 naista tietokoneen ääressä toimistossa
13. päivä:
Viimeinen päivä täälläpäin. Aamupalan jälkeen lähdettiin jälleen Ravenstvon toimistolle ja työntekijät osallistuivat koko päivän vetämääni EXIT PLAN -työpajaan. Toisiin Keski-Aasian kumppanimaihin verrattuna Ravenstvo on selvästi sisäistänyt ensi vuoden siirtymävaiheen ja alkanut pohtia vaihtoehtoja heille tärkeiden toimintojen jatkumiselle. Se on kasvanut vahvaksi ja tunnetuksi naisjärjestöksi, jonka erityispiirteitä on muun muassa väkivallan vastainen työ ja vammaisten naisten aseman vahvistaminen. Oli todella hienoa huomata tämä.

 

Tässä välissä Mari kävi suosituksestani tutustumassa Independent Living Centeriin, jotta näkee miten Kynnyksen toiminta näkyy keskuksen arjessa.

 

Toimiston jälkeen jäimme keskustassa taksista pois ja saimme hetken katsella maisemia sekä tuhlata viimeiset rahat. Illalla käytiin läheisessä ravintolassa hyvästi-illallisella, sillä aamulla kotimatka koittaa. Hyvää yötä!

 

4 naista keskustelee eläväisesti
14. päivä:

 

Aamupalan jälkeen kotimatka koitti ja Turkish Airlines toi meidät takaisin Suomeen Istanbulin kautta. Onneksi Istanbulin ja Helsingin välinen lento ei ollut myöhässä ja ehdin kotiin vielä päivän viimeisellä junalla. Tähän päättyi seurantamatka. Tästä jatketaan yhteistyötä etätapaamisilla, koulutuksien ja palavereiden merkissä, kunnes kohtaamme jälleen. Kenties viimeisen kerran.

 

Matkapäiväkirja-blogi päättyy tähän, kiitos hyvät lukijat!

Kynnys polkaisi käyntiin uuden kehitysyhteistyöhankkeen Malawissa – intoa ja innovaatioita luvassa

6 naista ja pikkutyttö vilkuttavat kameralle, taustalla järjestön lakana

Teksti: Veera Pensala

Kynnyksen uusi kehitysyhteistyöhanke Malawissa, Afrikassa starttasi vahvasti heinäkuussa 2024. Hanke keskittyy edistämään seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeuksia vammaisten naisten parissa. Tässä artikkelissa kerromme, kuinka hanke suunniteltiin ja polkaistiin käyntiin.

1. SYYSKUU 2023. Malawin hankkeen suunnittelu on edessä, ja Kynnys ryhtyy toimeen. Ensimmäinen askel oli ottaa yhteyttä Suomessa toimiviin järjestöihin, jotka tekevät kehitysyhteistyötä Malawissa, kuten Abilis, Taksvärkki ja Väestöliitto. Yhteistyömahdollisuudet alkoivat nopeasti hahmottua: Taksvärkin hankkeessa oli vahva vammaiskomponentti, mikä herätti heti ajatuksia yhteistyöstä. Abilis puolestaan auttoi löytämään yhteyksiä paikallisiin vammaisten naisten järjestöihin.

2. MARRASKUU 2023. Ensimmäinen suunnittelumatka Malawiin. Kynnys matkusti Malawiin tapaamaan paikallista vammaisviranomaista ja paikallisia vammaisjärjestöjä. Heidän kanssaan järjestettiin työpaja, jossa paneuduttiin Malawin vammaislainsäädäntöön, vammaisten henkilöiden kohtaamiin haasteisiin sekä jo käynnissä oleviin hankkeisiin. Yhdessä osallistujat kokosivat viisaat päänsä yhteen ja päättivät mihin tärkeään teemaan uuden hankkeen tulisi keskittyä; vammaisten naisten seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeuksiin.

3. MARRASKUU 2023. Paikallinen kumppani löytyy! Matkan aikana Kynnys tapaa vammaisjärjestöjä, kuunnellen, keskustellen ja kysellen. Keskustelut ovat hedelmällisiä, mutta eräs järjestö nousee ylitse muiden – WAG Disability Rights. Vaikka järjestö on pieni, sen intohimo ja työskentely juuri Kynnyksen teemojen parissa tekevät siitä loistavan kumppanin. Yhteistyökumppani on löytynyt!

4. HELMIKUU 2024. Tiivis online-suunnittelu käynnistyy Zoomin välityksellä. Viikottaiset palaverit antavat rytmin suunnittelulle, kun Kynnys ja WAG yhdessä rakentavat hankkeelle raamit. Palavereissa päätetään hankeorganisaatio, budjetti, hankealueet sekä kohderyhmät. Lisäksi kartoitetaan kaikki tärkeät sidosryhmät, kuten vanhemmat, paikalliset johtajat, viranomaiset ja muut järjestöt. Yksin emme voi maailmaa muuttaa, emmekä voi odottaa kumppanimme tekevän sitä yksinään. Muutokseen tarvitaan kaikkien panosta!

5. HUHTIKUU 2024. Yhteisessä hankesuunnittelutyöpajassa suunnitellaan hanke! Neljänkymmenen hengen joukko kokoontuu työpajaan kolmeksi päiväksi Lilongween – aamusta iltaan – suunnittelemaan hanketta. Mukana on laaja joukko vammaisia naisia, vammaisjärjestöjä, paikallisia johtajia, median edustajia, vammaisviranomaisia, terveydenhuollon ammattilaisia, oikeusalan edustajia ja poliiseja. Kaikkia, joita tarvitaan mukaan tekemään muutosta. Innostus on käsin kosketeltavaa, ja moni toteaa, että nyt tehdään historiaa – kerrankin kaikki tahot on kutsuttu mukaan yhteiseen suunnitteluun. Tästä hankkeesta tulee mahtava!

6. TOUKOKUU 2024. Hankedokumenttien kirjoittamisen on käsillä. Kaikki hankedokumentit on saatava kuukaudessa valmiiksi, ja Kynnys ja WAG tarttuvat tiukasti toimeen. Zoom-kokouksia pidetään tiiviisti, ja sisäiset deadlinet sekä luonnokset vaihtuvat valmiiksi dokumenteiksi. Yhdessä kirjoitetaan hankesuunnitelma, laaditaan budjetti ja työsuunnitelma, tehdään tuloskehikko, riski- ja muut analyysit. Työtä tehdään yötä päivää, kunnes kaikki on valmista kesäkuun alkuun mennessä

7. KESÄKUU 2024. Yhteistyösopimus allekirjoitetaan ja kaikki on valmista. Hankedokumentit toimitetaan eteenpäin ja Kynnys ja WAG solmivat yhteistyösopimuksen. Vammaiskumppanuuden hallitus tekee myönteisen avustuspäätöksen kesäkuun kokouksessa ja hanke voi alkaa!

8. HEINÄKUU 2024. EmpowerHer-hanke alkaa! Hanke käynnistyy virallisesti 1.7.2024. Malawissa hankkeessa työskentelevät Stella, Bridget, Angel ja Charles, ja Kynnyksellä koordinoinnista vastaa Veera. Yhteistyö on ollut alusta asti antoisaa, ja olemme kaikki innoissamme uudesta hankkeesta!

HANKE PÄHKINÄNKUORESSA:

Hankkeen nimi: EmpowerHer – Combating Gender-Based Violence and Promoting SRHR for Women and Girls with Disabilities.

Paikallinen kumppani: WAG Disability Rights.

Hankealue: Kolme aluetta Lilongwessa (maan pääkaupunki), Malawissa.

Hankkeen kesto: 2024-2025.

Budjetti: 55 000 €.

Kohderyhmä: 300 vammaista naista.

Sidosryhmät: Vanhemmat, paikalliset johtajat, palveluntarjoajat kuten terveydenalan työntekijät ja poliisi, viranomaiset ml. oikeuslaitos, muut järjestöt, media.

Hankkeen tavoite: Hankkeen tavoitteena on edistää vammaisten naisten seksuaali- ja lisääntymisterveyttä, sekä torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Hankkeen seurauksena naiset tietävät oikeutensa ja osaavat vaatia ja hakea palveluja terveysasemilta, poliisilta tai oikeuslaitokselta. Hankkeessa koulutetaan terveydenhoitoalan henkilöstöä, poliiseja ja oikeusviranomaisia antamaan syrjimätöntä, laadukasta ja esteetöntä palvelua. Hankkeessa tehdään yhteistyötä ja vaikuttamistyötä viranomaisten suuntaan, jotta syrjiviä lakeja sekä kulttuurisia ja sosiaalisia normeja saadaan muutetuiksi.

 

Vammaiset naiset näkyviksi

Teksti ja kuvat: Eija Rautakorpi

2 henkilöä katsoo kameraan toimistossa
Kuvassa Suad Zahirović (vas.), IC Lotoksen toiminnajohtaja sekä Adnana Tursum, talous- ja hallintopäällikkö

Vammaiset naiset kohtaavat Bosnia-Herzegovinassa monen tasoista syrjintää, eristämistä ja ennakkoluuloja: he eivät pääse kouluttautumaan tai työelämään ja joutuvat elämään lähiomaisten avun varassa.

Tuzlan kaupungissa toimiva IC Lotos on pieni mutta valtakunnallisesti vaikuttava ja arvostettu vammaisten oma järjestö, jonka toimintaa Kynnys on tukenut pitkään.

kolme henkilöä hymyilee pöydän ääressä
Kuvassa: Sandra Marković, IC Lotoksen projektipäällikkö (vas.), Eija Rautakorpi, Kynnyksen kehitysyhteistyökoordinaattori ja Suad Zahirović.

Nykyisessä hankkeessa (2022-2025) halutaan vähentää vammaisiin naisiin kohdistuvaa syrjintää ja väkivaltaa. Itsenäisen Elämän periaatteita korostava vammaisjärjestö IC Lotos tekee vaikuttamistyötä koko maassa ja on mm. perustanut useita vertaisryhmiä eri puolille maata, jotta vammaiset naiset aktivoituisivat, verkostoituisivat ja tekisivät näkyvää vaikuttamistyötä oman kantoninsa alueella.

Haastattelin elokuussa 2024 kolmea Lotoksen toiminnassa mukana olevaa naista.

Mersiha Fazlić

hymyilevä nainen pyörätuolissa

Nelikymppinen kolmen lapsen äiti on saavuttanut elämänsä suurimman haaveen eli perheen.

Vuonna 2010 Mersiha tuli ensimmäisen kerran mukaan bosnia-herzegovinalaisen IC Lotoksen toimintaan ja sai ajatuksen itsenäisen elämän mahdollisuudesta, vuokrasi oman asunnon ja alkoi liikkua kaupungilla. Se oli suuri askel nuorelle naiselle, joka oli sulkeutunut kotiinsa ja kokenut vammansa vuoksi erittäin voimakasta syrjintää ja jopa halveksuntaa. Ilman raajoja syntynyt opiskelija sai kokea myös opiskellessaan syrjintää oppilaitoksen rehtoria myöten.

Lotoksessa Mersiha pääsee tekemään naisten voimaannuttamista ja taistelemaan kehohäpeää vastaan. Tänä kesänä hän pääsi myös osallistumaan Lotoksen suureen kolmen päivän naisseminaariin lastensa kanssa. ”Oli suuri asia, että pääsin matkustamaan kotikaupunkini ulkopuolelle ensimmäistä kertaa 10-vuoteen”, kiittelee Mersiha hymyillen.

Bojana Ljubović

hymyilevä nainen toimistotuolissa pöydän ääressä

Kuulovammainen Bojana (24v.) on työskennellyt IC Lotoksen taloushallinnossa kaksi vuotta.

Lotoksen talouspäällikkö Adnana toimii hänen mentorinaan ja opettajanaan ja kutsuu Bojanaa tyttärekseen. Työnsä innoittamana Bojana, entiseltä koulutukseltaan fysioterapeutti, on aloittanut myös taloushallinnon opiskelun yliopistossa.

Orpona kasvanut nuori nainen suree edelleen menetettyä lapsuuttaan ja väkivaltaisia kasvuolosuhteitaan ja tekee tietoisesti työtä pysyäkseen positiivisena. Hän ”kerää” energiaa muista ihmisistä ja esimerkiksi siitä, että voi joskus hankkia uuden mekon vain omaksi ilokseen.

Hän haaveilee perheestä ja pienestä talosta, jossa on puutarha sekä kissoja ja koiria. Siis elämästä, johon ei kuulu väkivaltaa vaan mielenrauhaa.

Selma Plančić

silmälasipäinen nainen katsoo kameraan

Pyörätuolia käyttävää Selmaa voi hyvällä syyllä kutsua IC Lotoksen naisaktivistiksi.

Hänellä on useampia luottamustehtäviä IC Lotoksen hallitusjäsenyyden lisäksi; Tuzla kantonin naisryhmän puheenjohtajuus sekä nuorten vammaisten ryhmän varapuheenjohtajuus.

Selma puhuu erityisesti tietoisuuden nostamisen, henkilökohtaisen avustaja -palvelun ja tuetun asumisen puolesta. Bosnia-Herzegovinassa, jossa ei ole avustajajärjestelmää, omaiset, useimmiten äiti, toimivat aikuisen lapsensa avustajana. Kun Selman äiti tänä kesänä sairastui, vaihtoehdot olivat vähissä: joko maksaa itse avustajan palkka, jotta voi asua ja toimia omien tavoitteidensa mukaisesti tai muuttaa laitokseen tai vanhainkotiin.

Omassa vaikuttamistyössään Selma pitää tärkeänä löytää koteihinsa sidottuja vammaisia naisia: antaa toivoa ja olla henkilökohtaisena esimerkkinä siitä, että jokaisesta voi tulla jotakin. Muutos alkaa oman ajattelun muuttamisesta, joka voi joskus olla suurempi este kuin rakennetun ympäristön esteellisyys.

Selma puhuukin mielellään, että vammaisten tulee astua ulos ”mukavuusvyöhykkeeltään”, eli passiivisesta roolistaan, kohti vaikuttamistyötä, muuttamaan niitä asioita ja esteitä, jotka estävät ja rajoittavat itsenäistä elämää ja osallisuutta. ”Vammaisten naisten tulee tulla näkyviksi”, kiteyttää Selma omaa visiotaan.

Johtamiskoulutusta Kirgisiassa

Kirgisiassa on kevään ja kesän aikana toteutettu tulevien nuorten johtajien koulutukset kolmessa osassa. Niissä käsiteltiin muun muassa ihmisoikeuksia, vaikuttamistyötä ja dokumenttien kirjoittamista. Kazakstan puolestaan valmistelee isäntämaana naisten verkoston tapaamista syksyllä. Verkoston sivuhaarana kehitetään vammaisten naisyrittäjien tukiverkostoa, johon etsitään yhä rahoitusta. Viime marraskuussa on järjestetty kaksi seminaaria, joissa käsiteltiin vammaisten naisten tukemista yritystoiminnassa toteuttamalla vammaisinkluusiota.

Tajikistanissa on kevään aikana järjestetty viisi vertaistukitapaamista ja kesäkuun lopulla jälleen kesäkoulu vammaisille naisille, kuten muissakin Keski-Aasian maissa. Kesäkoulut ovat pitkään olleet tärkeä osa Kynnyksen hanketoimintaa.

Lokakuun lopulla hankekoordinaattori Sanna Paasonen lähtee seurantamatkalle ja hänen matkapäiväkirjansa julkaistaan jälleen Kynnyksen somekanavissa sekä Kehyjuttu-sivuilla, joita kannattaa siis seurata!

Nainen kuuntelee puhetta tarkkaavaisesti käsi leuallaan.
Kuvassa hankematkalta Sveta Esenkazieva kuuntelee tarkkaavaisesti. Taustalla (keltaisessa paidassa) Nurila Jamynchieva sekä Almira Artybek kyzy. Kuva: Liisa Huima

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Lue lisää ja tule kummiksi osoitteessa: https://kynnys.fi/liity-kummiksi/.

Vammaisten naisten voimaantumisen tukemista Etiopiassa

Teksti ja kuvat: Eija Rautakorpi

Dibabe Bacha

Maaseudulla kasvanut Dibabe sokeutui täydellisesti 8 -vuotiaana etenevän silmäsairauden vuoksi. Silmähoitojen vuoksi perhe muutti Addis Abebaan, jossa ilmeisen sitkeän luonteensa ja perheensä tuen vuoksi Dibabe kävi ensin integroitua koulua ja myöhemmin opiskeli yliopistossa sosiaalipolitikkaa, sosiologiaa ja sosiaaliantropologiaa. Sillä, että Dibabe sai opiskella integroidussa koulussa, on ollut hänen mukaansa suuri merkitys hänen elämänpolkunsa etenemisen suhteen. Koulu toi mukanaan mahdollisuuden sosiaaliseen elämään ja avioliiton solmimiseen. Lapsiakin on kolme, joista nuorin kolmevuotias. Tällä hetkellä tämä aikaansaava äiti ja johtaja opiskelee työnsä ohella yliopistossa johtamista ja on lähellä valmistumista myös näiden opintojen suhteen.

Sokean Dibaben tie Etiopian Vammaisten Naisten järjestön EWDNA:n toiminnanjohtajaksi on ollut pitkä mutta päämäärätietoinen. Hän aloitti työt järjestön sosiaalityöntekijänä ja toimi siinä tehtävässä kymmenen vuotta ennen kuin siirtyi toiminnanjohtajaksi vuonna 2017.

Vammaisilla naisilla ei yleensä ole muuta tietä työllistymiseen kuin onnistua saamaan työpaikka valtionhallinnosta, Dibabe sanoo. Sekään ei vielä takaa, että työskentelyolosuhteet olisivat inhimilliset. Dibabe kertoo esimerkin liikuntavammaisesta naisesta, jonka työpaikalla ei ollut esteetöntä pääsyä wc:hen. Nainen ei käyttänyt kahdeksaan vuoteen työpäivänsä aikana wc:tä! Vammainen työntekijä voi jäädä myös esimerkiksi kuulovamman vuoksi keskeisen työtä ja työyhteisöä koskevan informaation ulkopuolelle: hänelle ei esimerkiksi kerrota mahdollisuudesta lomiin tai lounastaukoihin. Syrjintä voi olla tahallista, tahatonta tai välinpitämättömyyttä.

Vuosien aikana vammaisten naisten järjestöstä on kasvanut merkittävä vaikuttaja ja se on edelleen Etiopian ainut kansallinen vammaisten naisten järjestö. Suomesta sen toimintaa rahoittaa Kynnyksen lisäksi Abilis-säätiö sekä Martat. Dibabe näkee, että toiminnanjohtajana hänen tärkein tehtävänsä on antaa ääni yhteiskunnan äänettömille ja hiljaisille eli vammaisille naisille.

Järjestöä uhkaa tällä hetkellä oman pienen toimitilansa purku. Dibaben unelmana onkin rakennuttaa johtamalleen järjestölle oma esteetön toimitalo, joka olisi naisten oma turvapaikka. Paitsi, että siellä saisi kuntoutusta, apuvälineitä ja niiden huoltoa, se olisi myös psykososiaalisen tuen keskus. Toisena haaveenaan hän toivoo, että jonain päivänä Etiopian parlamentissa olisi edustaja, joka ajaisi vammaisten asioita, täyttä inkluusiota ja tasa-arvoa.

Keskustelumme lopuksi Dibabe haluaa korostaa ”ei mitään meistä ilman meitä” -periaatetta kaikessa vammaisia koskevassa toiminnassa ja päätöksenteossa. Hän painottaa itsetuntemuksen ja itsensä johtamisen kykyä; joskus tärkeintä voi olla, että katsoo asioita positiivisen lähestymistavan kautta ja avoimin mielin sekä muuttaa omia asenteitaan. Toisten kuunteleminen on johtajankin tärkeimpiä työkaluja. Eikä epäonnistumista kannata eikä voi pelätä; se on paras tie menestykseen.

Hymyilevä nainen katsoo kameraan
Dibabe Bacha

 

Alayka Ashwnafi

Kuoppaisen kujan päässä on kapea aaltopeltiportti, josta pääsemme pienelle sisäpihalle. Mutaisella pihalla on pyykkejä naruilla roikkumassa ja lukemattomia tynnyreitä, ilmeisesti veden varastointia varten. Molemmin puolin pihaa on ovia, joista pääsee sisään asuntoihin. Myöhemmin kuulemme, että asuinnoissa asuu vain naisia ja lapsia.

Olemme tulleet tapaamaan 24 -vuotiasta Alaykaa, jonka ”avustaja-sisko” opastaa meidät oikealle ovelle. Huone, johon ovesta suoraan saavutaan, on hyvin pieni ja siisti. Asunto koostuu yhdestä huoneesta, joka on jaettu verholla kahteen osaan. Yhdessä nurkassa on keittiöntapainen sekä jääkaappi. Tilassa on matalia jakkaraistuimia, sohvapöytä, TV sekä patja lattialla. Alayka on saanut kaupungin omistaman asunnon vuosi sitten. Kalusteet hän on saanut kirkon kautta, jossa hän käy päivittäin yhdessä avustajansa kanssa. Myös Etiopiassa hyvin harvinainen apuväline, sähköpyörätuoli, on saatu lahjoituksena. Tosin sen itsenäinen käyttäminen kuoppaisilla teillä on lähes mahdotonta.

Liikuntavammainen Alayka asuu yhdessä vielä koulua käyvän Wagayen (17v.) kanssa. Wagaye toimii hänen avustajanaan ja Alayka kutsuu häntä siskokseen. Vanhemmat ovat kuolleet, mutta Alaykalla on nuorempi veli, joka käy yliopistoa Alaykan antaman pienen tuen turvin. Alayka haluaisi itsekin opiskella mutta liikkumisen haasteet sekä käsien toimintarajoitteet ovat käyneet ylivoimaiseksi. Nuori nainen opiskeli muotisuunnittelua mutta keskeytti muutaman kuukauden jälkeen. Myös tietojenkäsittelyopinnoille kävi samoin. Nyt hän haaveilee, että voisi työllistää itsensä jonkin pienen yrityksen turvin, mitä se voisi olla, on vielä harkinnan alla. Selvää on kuitenkin, että yrittämisen halua ja haaveita löytyy.

EWDNA:n toiminnan Alayka löysi vuonna 2021. Sitä kautta hän on saanut järjestön sosiaalityöntekijän apua mm. suosituskirjeiden laatimiseen. Ilman valtion virastoille osoitettuja suosituskirjeitä on vaikea saada minkäänlaista apua asumiseen, toimeentuloon, terveydenhoitoon tai koulutukseen pääsemiseksi. Suosituskirjeet paitsi helpottavat palvelun saamista myös auttavat taloudellisesti. EWDNA:n kahviseremonia-vertaistukitilaisuuksissa Alayka pääsee käymään liikkumisvaikeuksien vuoksi harvoin mutta ne ovat olleet hänelle tärkeitä, koska siellä voi keskustella kaikista vammaisen naisen elämään liittyvistä asioista. Sitä kautta hän on saanut myös uusia ystäviä. Nykyään ystävät tulevat hänen luokseen ja saavat varmasti yhtä lämpimän vastaanoton kuin me saimme; sekä etiopialaista kahvia popcornien kera.

2 tyttöä katsoo hymyillen kameraan. Toisella on tumma huppari ja toisella kirjavat vaatteet.
Alayka (vas.) ja Wagaye

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Lue lisää ja tule kummiksi osoitteessa: https://kynnys.fi/liity-kummiksi/.

Vammaisjärjestöön liittyminen antoi äänen äidille ja tyttärelle

Tapaamme 18-vuotiaan Yordanos Sefiwin, jolla on kehitysvamma, ja hänen äitinsä Yeshihareg Abrean

Yeshihareg kertoo: ”Kun liityimme EWDNA:n, näin suuren muutoksen tyttäressäni. Olemme molemmat muuttuneet. Olemme olleet EWDNA:n jäseniä vuodesta 2002. Ennen liittymistämme kohtasimme monia haasteita. Emme kumpikaan olleet tietoisia vammaisuudesta. Kuultuani EWDNA:sta tapahtui merkittäviä muutoksia. Osallistuin ruoanvalmistuskoulutukseen, lisääntymisterveyskoulutukseen ja vammaisten oikeuksiin liittyvään koulutukseen. Varsinkaan minulla ei ollut tietoa vammaisten oikeuksista. Luulin aiemmin, ettei vammaisilla ole oikeuksia.

Mitä tulee kahvisessioihin, ne lisäsivät meidän kummankin itseilmaisukykyä. Kun tyttäreni aiemmin puhui, hänen äänensä ei ollut tarpeeksi kova kuultavaksi. En edes ymmärtänyt, mitä hän yrittää kertoa. Kuitenkin, kahvisessioissa saimme itseluottamusta. Aiemmin tunsin oloni epämukavaksi, koska tyttäreni on vammainen. Ajattelin, etten voi kommunikoida muiden kanssa tyttäreni vamman vuoksi. EWDNA:n ansiosta tulin kuitenkin tietoisemmaksi vammaisten oikeuksista.

Kun käytimme taksia liikkuessamme, kuljettajat eivät antaneet tyttäreni istua penkillä, ja minä olin hiljaa. Emme kumpikaan osanneet vastustaa tällaista syrjintää. Aikaisemmin jouduimme odottamaan taksijonossa melko pitkään. Mutta nyt meidän ei enää tarvitse sietää pitkiä taksijonoja kuten ennen, koska aloimme käyttää EWDNA:n palveluita.

Tyttäreni ei aiemmin tuntenut kotiseutuaan tai kouluaan kunnolla. Nyt hän kulkee luottavaisesti kouluun joka päivä ilman apua. Hän on saanut paljon itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Minulle on suuri ilo, että kahvisessio on edelleen säännöllinen osa rutiiniani ja tyttäreni on erittäin ylpeä EWDNA:n jäsenyydestä.

Kahvitilaisuudet ovat olleet meillle suuri tuen ja ymmärryksen lähde. Jaamme niissä kokemuksia ja opimme toisiltamme. Ohjelma on myös tarjonnut arvokkaita resursseja ja tietoa vammaisten lasten palveluista, jotka ovat antaneet meille mahdollisuuden tehdä päätöksiä perheemme puolesta.”

Yordanos kertoo: ”Olen osallistunut kahvisessioihin säännöllisesti ja EWDNA:n jäseneksi liittymisen jälkeen meille on tapahtunut paljon. Aiemmin äitini jätti minut kotiin ja meni asioilleen, mutta nyt olen hänen mukanaan, kun hän lähtee jonnekin. Kaikki muutokset johtuvat siitä, että olen liittynyt EWDNA:n jäseneksi. Haluankin kutsua kaltaisiani vammaisia ​​ystäviäni liittymään EWDNA:n, jotta hekin tuntisivat olonsa hyväksi. Olen saanut täältä myös uusia ystäviä.”

Tytär ja äiti katsovat hymyillen kameraan. Taustalla toimisto
Yordanos Sefiwi ja Yeshihareg Abrea

 

Maailma kylässä -festivaalin teemana on tänä vuonna rohkeus. Vammaiskumppanuuden jäsenet, globaalissa etelässä työskentelevät vammaisjärjestöt, kohtaavat jatkuvasti työssään tavallisia ihmisiä, joiden rohkeus muuttaa maailmaa. Jaamme toukokuun aikana näiden ihmisten tarinoita. Tule Suvilahteen 25.–26.5.kuulemaan lisää!

#rohkeus

#Vammaiskumppanuus

#MaailmaKylässä

”Vammaisjärjestöiltä opin puolustamaan oikeuksiani!”

”Nimeni on Yemiserach Mola. Minulla on kuulovamma ja liityin EWDNA:n toimintaan noin kolme vuotta sitten. Osallistuin säännöllisesti kahviseremonioihin. Elämäni on muuttunut paljon sen jälkeen, kun liityin EWDNA:n jäseneksi. Yksi avainasia on, että tämä on oikea paikka oppia vammaisten oikeuksista. Kuulovammat eivät vähennä kykyäni puolustaa itseäni ja sitä, mikä on oikein. Olen päättänyt voittaa kaikki tielleni tulevat esteet ja varmistaa, että ääneni kuullaan.

Osallistuin seksuaaliterveyskoulutukseen. Se opetti minulle kuinka toimia raskausaikana, kuinka säilyttää terveytensä ja jakaa tietoni muille kuuroille ja kuulovammaisille naisille, jotka tarvitsevat informaatiota näistä asioista. Kävin myös johtamiskoulutuksessa. EWDNA opetti minulle, kuinka puolustaa sitä, mikä on oikein ja elää elämääni.

Kerron teille yhden esimerkin työpaikaltani. Aina aiemmin, kun menin kysymään mitä tahansa asiaa sen koulun johdolta, jossa työskentelen, he eivät kohdelleet minua kunnioittavasti. He ajattelivat, etten huomaa sitä, koska en kuule heidän ääntään. Mutta kun liityin EWDNA:n, opin puolustamaan oikeuksiani ja aloin vaatia niitä. Kerroin heille, että minä olen kuuro, mutta mieleni toimii hyvin. Sanoin, että jos he eivät kohtele minua kunnolla, vien asian oikeuteen. Sen jälkeen he järkyttyivät, pyysivät anteeksi ja antoivat minulle oikeanlaisia palveluita.

Meillä on monesti haasteita myös viittomakielen tulkkien kanssa, koska usein he kääntävät mitä haluavat, eivät sitä, mitä sanoin. Toivon, että myös EWDNA voisi käsitellä tätä asiaa koulutuksen avulla.

Olen kiitollinen yhdistysten antamasta tuesta ja ohjauksesta, joka on antanut minulle mahdollisuuden puolustaa oikeuksiani, ja arvostan myös Kynnyksen sitoutumista tähän arvokkaaseen koulutukseen, joka vahvistaa taitojamme ja tietojamme.”

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Lue lisää ja tule kummiksi osoitteessa: https://kynnys.fi/liity-kummiksi/.

Nainen viittoo kameralle. Taustalla näkyy toimiston seinä
Yemiserach Mola