Parempi olla invalidi kuin kuollut
Teksti ja kuva: Heini Saraste
Kun menetin jalkani tulipalon seurauksena seitsemän vuotta sitten, elämäni muuttui täysin. Voin sanoa, että se muuttui paremmaksi. Saatat ihmetellä miksi. Ensinnäkin, jos en olisi vammautunut, voisi olla, että minusta olisi tullut sotilas ja olisin jo kuollut.
Parempi olla invalidi kuin vainaja.
Juuri vammaisuuden takia löysin myös vaimoni, Lenan. Hän on elämäni valo.
Lena on lievästi vammainen, enkä olisi tutustunut häneen, jos en olisi vammautunut.
Kotikylässämme Itä-Ukrainassa on sota läsnä koko ajan, ammuksien äänet kuuluvat kaikkialle.
Asuin laitoksessa, jossa meitä asukkaita, sekä vanhuksia että vammaisia, oli noin 300.
Halusimme pitkään, että meidät evakuoitaisiin, mutta pyyntöämme ei kuultu. Sitten viranomaiset ilmoittivat, että meidän olisi matkustettava omalla kustannuksella.
Miten?
Saan kuussa 50 euroa eläkettä, josta 40 euroa menee laitokselle.
Yhtenä yönä tuli käsky, että kaikki autoihin ja nopeasti. Pyörätuoli käskettiin jättää, oli selvittävä proteeseilla. Pahinta oli kuitenkin, että jouduimme Lenan kanssa eri autoihin.
Meidät evakuoitiin eri paikkoihin. Miten löytäisin hänet jälleen?
Uudessa paikassa aloitin taistelun saadakseni Lenan luokseni. Onneksi pian sain häneen kännykkäyhteyden. Sitten panin kovan kovaa vastaan, selvitin laitoksen johtajalle, että Lena on elämässäni ensiarvoinen. Kolmen kuukauden kamppailun jälkeen saimme yhteisen huoneen ja elämä alkoi taas.
Isäni ja äiti ovat kuolleet, sukulaisia minulla ei ole. Muita läheisiä minulla ei ole kuin Lena.