Keski-Aasian seurantamatkan päiväkirja

toripöytä täynnä erilaisia pähkinöitä ja siemeniä

Teksti ja kuvat: Sanna Paasonen

1.-2. päivä:

 

Turkish Airlines lennätti minut Istanbulin kautta Tadzikistanin pääkaupunkiin Dushanbeen, jonne saavuin lauantaiaamuyönä ja lauantaipäivä kului palautumiseen. Kävin iltapäivällä vaihtamassa paikalliseen rahaan ja alueen tunnetuimmassa kauppahallissa hakemassa tuliaiset seuraavan päivän kotivierailulle.

 

Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi kaikkialla, vaan rahat voi nostaa vain kansainvälisissä pankeissa ja joissakin paikoissa tulee maksaa vain käteisenä.

 

Mekhrgon on tunnetuin ostospaikka, josta saa kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, riisilajikkeita ja ”teeruusuja”. Sieltä ostin hedelmä- ja pähkinäkokoelman kotivierailulle, joka on kuulemma yksi suosituimmista paikallisista tuliaisista.

 

toripöytä täynnä erilaisia pähkinöitä ja siemeniä

3. päivä:

Kävin 30-vuotiaan vammaisurheilijan Nasiban perheen luona kyläilemässä. Sinne saapui myös naapuriperheitä yhteiselle lounaalle. Nasiba kuuli Tadzikistanin vammaisten naisjärjestöstä Ishtirokista ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, kun järjestö oli järjestämässä yhteistyössä kansallisen kirjaston kanssa saavutettavaa kirjastopalvelua. Siitä asti hän on ollut järjestötoiminnassa mukana ja tietotekniikkakoulutus on yksi hänen lempiasioistaan. Suuri perhe on verkostoitunut naapureissa asuvien vammaisten lasten perheiden kanssa ja haluaisi tarjota kotinsa tiloja Ishtirokin toiminnalle.

 

Nasiba on osallistunut useisiin paikallisiin ja kansainvälisiin kilpailuihin juoksussa ja tanssissa muun muassa Special Olympicsissa. Hän on saanut kaikkiaan kahdeksan mitalia ja haaveilee saavansa joskus kantaa Tadzikistanin lippua kisoissa. Lahjakkaalla tanssijalla ja leuanvetoa treenaavalla naisella on useita muitakin tavoitteita ja unelmia, joista yksi on hierojan ammatti.

 

Nasiban perhe haluaisi tarjota tulevaisuudessa kotiaan Ishtirokin vertaistukitoimintaan. Tässä olisi varteenotettava mahdollisuus yhteistyöhön, kun järjestö kaipaa kipeästi maksuttomia tiloja vertaistukitapaamisille.

nainen tanssii pihallaan
4. päivä:

 

Kävin Dushanbessa sijaitsevassa Ishtirokin toimistossa tapaamassa toimistoväkeä ja tutustuin samalla vertaistukitapaamisen osallistujiin.

 

Ishtirokissa työskentelee kaikkiaan seitsemän työntekijää. Heistä neljä on itse vammaisia naisia. Kynnys ry:n kehitysyhteistyöhanke ”Empowerment of the women with disabilities in Central Asia” työllistää osa-aikaisesti kaikkiaan kolme järjestötyöntekijää.

 

Yksi hankkeen toimintamuodoista on vammaisten naisten vertaistukiryhmätoiminta pääkaupunkiseudulla. Se kokoontui kuudennetta eli tänä vuonna viimeistä kertaa. Osallistujien suurimpia haasteita on ollut mahdollisuus osallistua, koska pyörätuolin käyttäjälle on löydettävä se harva invataksi ja sokea henkilö taas tarvitsee jonkun saattamaan hänet tapaamispaikalle. Turvallisen tilan periaatteita noudattavissa tapaamisissa käsitellään erilaisia aiheita, kuten rajojen kunnioittaminen, yhteinen ruoanlaitto ja itsenäisen elämän taidot.

 

Tutustumiskierroksen lopussa kysyin osallistujilta heidän unelmistaan ja niitä oli monenlaisia:

 

”Haluaisin opiskella psykologiksi, koska moni on turvautunut minuun ja taidan olla hyvä siinä.”

 

”Haluaisin opettaa muille vammaisille naisille mitä olen saanut itse oppia täällä Ishtirokissa.”

 

”Minulla on käsityöalan yritys, mutta haluaisin laajentaa yritystoimintaa.”

 

Loppupäivän aikana kävin työntekijöiden kanssa Check Listin läpi ja tarkistin maksutositteet sekä keskustelimme yhdessä hankkeeseen liittyvistä haasteista ja kehittämistoiveista.

 

joukko naisia keskustelee piirissä

5. päivä:

Pidin Ishtirokin toimistossa EXIT PLAN -työpajan, jossa tarkastellaan Ishtirokin järjestötoimintaa nykyisessä muodossaan ja visioidaan rahoituspohjaa nykyisen nelivuotisohjelmakauden jälkeen. Annoin heille kotitehtäväksi laatia organisaatiokohtaisen Exit Planin ja he saavat esitellä minulle sen joulukuun etäpalaverissa. Yksityiskohtaisempaa suunnitelmaa tarvitaan, koska ensi vuosi on viimeinen yhteistyövuotemme ja tämän jälkeen pitkäaikainen yhteistyö Kynnyksen kanssa päättyy. Haikeaa meille jokaiselle, mutta Ishtirok on kehittynyt paljon.

 

Ishtirokin uusi toimisto muuten sijaitsee 10. kerroksessa ja sieltä on esteetön näköyhteys kaukana leijuvaan Tadzikistanin lippusalkoon, joka oli joskus maailman korkein.

 

Toimistopäivän jälkeen jatkoin vielä toiminnanjohtajan Saida Inoyatovan kanssa läksijäisillalliselle järven rannalla.

 

6. päivä:

Aamupalan jälkeen lähdin lentokentälle tuhlaamaan paikallista rahaa, sillä Keski-Aasiassa rahaa ei saa viedä maasta. Tuli hieman turhia ostoksia, mutta tadzikistanilaiset varmaan iloitsevat tästä rahalähteestä.

 

Seuraava kohde on entuudestaan tuttu Kazakstanin entinen pääkaupunki Almaty, jossa loukkaannuin viimeksi vakavasti heti ensimmäisenä päivänä pudottuani syvään sadevesikouruun ja sain testata paikallista sairaalaa. Viime vuonna auto vuorostaan putosi sadevesikouruun viimeisenä päivänä. Toivottavasti tällä kerralla ei mikään eikä kukaan putoa. Saapuessani Almatyyn kävin hakemassa ruokaa ja vaihtamassa rahaa. Huomenna aamulla Vammaiskumppanuuden toiminnanjohtaja Mari Tuohimaa liittyy seuraan ja jatkamme yhdessä seurantamatkaa.

7. päivä:

Tänään oli todella pitkä päivä, töitä aamusta iltamyöhään. Kävimme Mari Tuohimaan kanssa tapaamassa Kazakstanin vammaisten naisjärjestön Shyrakin työntekijöitä keskustelemassa järjestön ja maan nykyisestä tilanteesta. Shyrakissa on töissä vain vammaisia naisia. Se työllistää tällä hetkellä neljä vammaista naista kokoaikaisesti ja muita osa-aikaisesti, kuten siivoojina ja erilaisten projektirahoitusten turvin.

 

Järjestö toimii pääasiallisesti Almatyn alueella, mutta esimerkiksi Kynnyksen rahoittama vuosittain järjestettävä vammaisille naisille suunnattu kesäkoulu toteutetaan muualla Kazakstanissa. Seuraava kesäkoulu toteutetaan poikkeuksellisesti vasta marras-joulukuussa konservatiivisessa, miesvaltaisessa Tarazissa, jotta edistetään samalla alueen vammaisten naisten asemaa.

 

Päivän aikana päästiin tutustumaan myös kuukausittain järjestävään vertaiskoulutukseen, jossa käsitellään vammaisten naisten arkipäiväisiä asioita, muun muassa vammaisten oikeuksia, elannon hankkimista ja seksuaalioikeuksia.

 

Toimistopäivän jälkeen jatkoimme vielä Shyrakin toiminnanjohtajan Tatyana Baklazhanskayan kanssa iltatapaamiselle paikallishallinnon työllisyys- ja sosiaaliosaston vammaisten asioiden edustajien kanssa. Tapaamisella keskusteltiin vammaisinkluusiosta Almatyn alueella. Toinen edustajistosta on saanut Suomen ulkoministeriöltä kutsun Suomeen, eli saatamme tavata uudelleen ensi vuonna Suomen päässä. Hän toivoi, että esittelisin hänelle silloin suomalaista esteetöntä koulumallia pääkaupunkiseudulla. Pistetään tämän mieleen.

5 ihmistä poseeraa kameralle toimistossa
8. päivä:

 

Vasta eilen yllätyksemme saimme kuulla Shyrakin toiminnanjohtajalta, että tänään vietetään Kazakstanin tasavallan päivää ja se on monelle yleinen vapaapäivä. Hän kuitenkin kutsui hankkeeseen liittyvät vastuutyöntekijät töihin ja vedin toimistossa EXIT PLAN -työpajaa. Työpajan aikana syvennyttiin organisaation toimintaan ja myös Kynnyksen rooliin erilaisissa toiminnoissa.

 

Työpajan jälkeen Mari Tuohimaa kävi vielä työntekijöiden kanssa läpi lyhyesti tarkistuslistan, joka on ollut yksi seurantamatkojen tehtävistä. Tällä tavoin kirkastetaan, miten organisaatio toimii sisältäpäin ja seuraa toteutuksia.

 

Illalla jatkoimme almatylaisten kuurojen naisten kutsusta yhteiselle illalliselle ja saimme oppia lisää paikallisten elämästä. Juuri nämä vapaamuotoiset tapaamiset ja kotivierailut ovat tärkeitä tiedonmurusia ihmisten todellisesta arjesta. Silloin saadaan tutustua maan kulttuuriin ja historiaan lähemmin, jotta ymmärretään miten ja miksi yhteiskunta toimii.

 

Almatyssa asuu kaikkiaan noin 5000 kuuroa ja huonokuuloista henkilöä, mikä vastaisi koko Suomen viittomakielistä yhteisöä. Alueella toimii kaksi koulua, joista toisessa opetetaan kazakstanilaisella viittomakielellä ja toisessa taas puhekielellä. Paikallista kuurojen järjestöä johtaa kaksikielinen huonokuuloinen henkilö.

 

5 henkilöä pöydän ympärillä
9. päivä:

 

Aamupalan jälkeen tapasimme hotellissamme paikallisen vammaisen naisen, joka on yksi Shyrakin Independent Living Schoolin (ent. kesäkoulun) vertaiskouluttajista. Pääsin haastattelemaan häntä enkä osannut odottaa, millainen elämänkerta hänellä oli jaettavana. Se oli kuin suoraan elokuvasta jännittävine käänteineen.

 

Ainur syntyi CP-vammaisena kylässä noin 120 kilometrin päässä Almatysta. Hänen vanhempiensa oli vaikea hyväksyä lapsensa vammaa ja he hakivat parannuskeinoa eri lääkäreiltä tuloksetta. Kouluaikaan Ainur asui toisessa kylässä mummonsa luona, joka on hänelle kuin varaäiti. Murrosikään saavuttuaan Ainur katsoi peilikuvaansa ja hoksasi olevansa erilainen kuin muut. Samaan aikaan alkoi koulukiusaaminen, joka jatkui edelleen hänen jatkettuaan lukioon.

 

Lukioaikaan Ainur sai soiton väärästä numerosta. Tämä soittaja soitti kuitenkin puolen vuoden päästä uudelleen ja halusi tutustua. Siitä alkoi ystävyys ja parin vuoden päästä he tapasivat ensimmäistä kertaa kasvotusten eikä vammatonta miestä haitannut myöskään vammaisuus. Mies rakastui Ainuriin mutta nainen piti tätä vielä pelkkänä ystävänä.

 

Koulun päätyttyä mies päätti tiedustella varovasti ajatuksia mahdollisesta avioitumisesta ja Ainur pohti, että tässä olisi hyvä mies, joka ei polta eikä juo ja harrastaa urheilua. Mies tiedusteli naisen ajatuksia (perinteisestä) neidonryöstöstä. Vaihtoehtoisesti hän pyytäisi aviolupaa naisen vanhemmilta. Ainurin mielestä neidonryöstö olisi helpoin ja nopein tapa, eikä hän osannut arvata että mies oli liikkeellä tosimielellä, ennen kun mies sai puijattua yhtenä iltana veljensä kanssa Ainurin autoonsa eikä nainen palannut enää kotiin vaan siitä alkoi uusi elämänvaihe miehen kanssa.

 

Neidonryöstöt (’bride kipnapping’) ovat olleet osa keskiaasialaista perinnettä, joka on tosin vähentynyt viime vuosina ihmisoikeusaktivistien vaatimuksesta. Nykyään perinnettä noudatetaan enää joissakin miesvaltaisissa maaseudun yhteisöissä. Naisia on myös menehtynyt väkivaltaisissa ryöstöissä, joten yhä useammin naisen kanssa sovitaan etukäteen tulevasta kidnappauksesta ilman väkivaltaa.

 

Niin, tarina jatkuu… Ainurin vanhemmista huolimatta Ainur aloitti uuden elämän aviomiehensä kanssa ja tuli raskaaksi. He asuivat hänen miehensä vanhempien luona ja miehen vanhemmat teettivät Ainurilla tavallista enemmän kotitöitä. Eräänä päivänä Ainur sai kuulla vahingossa miehen ja hänen vanhempiensa välistä keskustelua, jossa vanhemmat eivät ymmärtäneet poikaansa ja käskivät jättämään vammaisen naisen sekä hankkimaan vammattoman naisen. Ainur pahoitti mielensä ja jätti miehensä palatakseen kotiin. Nainen kertoi vanhemmilleen, että he olivat oikeassa eikä hänen vammaisuutensa kelvannut muille. Kuitenkin vähän ajan päästä nainen päätti muuttaa kotikylästään Almatyyn luomaan uuden elämän, jossa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet saada töitä.

 

Sitten Ainurin mies uhmasi vanhempiensa tahtoa ja muutti Almatyyn, koska rakastaa Ainuria syvästi eikä halua ketään muuta naista. He asuivat vuosia Almatyssa kunnes miehen äiti menehtyi ja sisarukset pyysivät veljeään kotiin huolehtimaan isästään. Mies ajatteli palata vähäksi aikaa mutta jäi sitten pitempään eikä Ainur kuulunut hänestä pitkään aikaan.

 

Ainur päätti lähteä miehensä isän kotiin eikä kukaan avannut hänelle ovea. Pian miehen sisko laittoi viestiä, että mies on mennyt toisen naisen kanssa naimisiin ja he ovat onnellisia. He käskivät Ainuria jättämään heidät rauhaan. Miehen kaksoiselämän valjettua Ainur murtui ja palasi Almatyyn hakemaan avioeroa. Lapsi ikävöi isäänsä kovasti ja tilanne oli todella surullinen. Yhtenä päivänä Ainur palasi kotiin ja löysi sieltä entisen aviomiehensä poikansa seurassa. Poika näytti onnelliselta ja mies halusi keskustella Ainurin kanssa. Mies oli todella järkyttynyt saadessaan avioeropaperit käsiiinsä ja selvitti mistä oli kyse. Hänen sisaruksensa olivat sepittäneet tarinan toisesta naisesta, jota hänellä ei todellakaan ollut ja hän vain hoiti isäänsä! Mies pyysi Ainuria ottamaan hänet takaisin ja nainen päätti antaa anteeksi, onhan mies kuitenkin ollut hyvä isä pojalleen. Ainur on ollut varuillaan ja mies on todistellut rakkauttaan sekä uskollisuuttaan. Perheeseen kuitenkin syntyi kuopus  vähän aikaa sitten ja esikoinen sai kymmenisen vuotta nuoremman sisaruksen.

 

Haastattelun jälkeen kävimme tyhjentämässä ja luovuttamassa huoneemme ennen lounasta läheisessä kahvilassa. Sitten läksimme lentokentälle jatkamaan matkan viimeiseen kohteeseen, Kirgisian pääkaupunkiin Bishkekiin.

 

Onneksi huomiselle ei ole sovittuja tapaamisia ja saa ottaa rauhallisemmin, sillä pitkät työpäivät alkoivat painaa ja Almatyn hotellihuoneen kokolattiamatto aiheutti tukkoisuutta sekä silmien kirvelyä. Koko matkaseurue oirehtii, en vain minä.

hymyilevä nainen sohvalla

10. päivä:

 

Aamiaisen jälkeen otin muutaman tunnin torkut ja sitten lähdin katselemaan lähialuetta. Kahdella edellisellä matkalla en oikeastaan nähnyt paljon mitään. Ensimmäisellä kerralla käytin pyörätuolia Almatyn loukkaantumisen jälkeen ja olin joko hotellissa tai Kirgisian vammaisten naisjärjestön Ravenstvon toimistossa noin tunnin matkan päässä. Viime vuonna aloin kävellä ilman kyynärsauvoja vain lyhyet matkat ja työpäivät ovat pitkiä sekä intensiivisiä.

 

Iltapäivälenkillä yllätyin miten paljon Neuvostoliiton aikaisia vaikutteita näkyy edelleen Bishkekin katukuvassa. Neuvostoliiton aikaista arkkitehtuuria, muistomerkkejä ja kulttuuria. Maaliskuussa 1991 88,7% kirgisialaisista äänesti Neuvostoliitossa pysymisen puolesta, mikä selittänee osittain kommunistimielisen katukuvan. Vuosina 2010 ja 2020 oli vallankumouksia, jolloin maassa ilmeni poliittisia väkivaltaisuuksia. Maan historian tuntemus auttaa ymmärtämään paikallisia. Paikallinen luonto on puolestaan mykistyttävän kaunis, Bishkekin keskustasta katsottuna taustalla siintävät vuoriston lumihuiput ja katujen varrella taas näkyy komeita puita. Jopa suomalaisille tuttuja valkoharmaita koivun näköisiä puita on bongattu.

 

Myöhäisen lounaan ja muutaman tunnin lenkin jälkeen palasin huoneeseeni työskentelemään tietokoneella loppupäivän. Lenkki raikkaassa ilmassa teki terää ja yöllä uni maistui puhtaassa huoneessa ilman kokolattiamattoa, että jaksaa taas.

tie ja puistikko
11. päivä:

 

Aamupalan jälkeen läksimme taksilla kaupingin toisella puolella sijaitsevalle Ravenstvon toimistolle. Siellä työskentelee seitsemän vammaista naista, joista yksi johtaa Independent Living Centeriä (Itsenäisten elämäntaitojen koulutuskeskus) Bishkekiin omakotialueella. Keskuksessa järjestetään puolen vuoden koulutusjaksoja, joissa käsitellään itsenäistymistä, seksuaaliterveyttä ja sosiaalisiin suhteisiin liittyviä asioita. Paikalla oli myös kaksi hallituksen edustajaa, joiden kanssa saimme keskustella Ravenstvon toiminnasta yleisellä tasolla. Lounasaikaan siirryimme Hotelli Bishkekiin, jossa söimme lounaamme ja sitten seurasimme Independent Living Centerin koulutusta seksuaaliterveydestä. Kouluttajana on tuttu entinen hankekoordinaattori, joka on vielä osittaisella äitiyslomalla ja johtaa yhtä paikallista Ravenstvon jäsenjärjestöä.

 

Koulutuksessa Ukei huödynsi viime vuonna Kynnykseltä lahjaksi saatuja SelkoSeks -selkokuvakortteja. Koulutuksen välissä haastattelin kolme vammaista osallistujaa. Heistä yksi oli Venäjällä pitkään asunut viittomakielinen kuulovammainen ja kaksi muuta liikuntavammaista, jotka ovat myös parhaita ystäviä.

 

Taksimatkan päätteeksi yllätyksekseni taksikuski sanoi nimeni ja sanoi muistavansa minut parin vuoden takaa, kun vei minut lentokentälle. Käytin silloin pyörätuolia ja hän yllättyi, kun kävelin taas. Näytin tukisukkaa ja elehdin, että en toipunut täysin vaikka pystyn taas kävelemään. Oli hauska sattuma, kun hieman yli miljoonan asukkaan kaupungissa kohtasimme uudelleen kahden ja puolen vuoden jälkeen. Maailma voi olla yllättävän pieni.

3 naista pöydän ympärillä

12. päivä:

 

Aamupäivällä toimistossa kävimme toiminnanjohtajan, hankekoordinaattorin ja kirjanpitäjän kanssa läpi tarkistuslistan ja pohdimme myös ratkaisuja erilaisiin haasteisiin.

 

Toimistolounaan jälkeen lähdettiin toiminnanjohtajan Gulmira Kazakunovan kanssa tapaamaan työ-, sosiaali- ja maahanmuuttoministeriössä uutta varaministeriä, vammaisten asioiden hoitavan osaston johtajaa ja erityisasiantuntijaa. Kiinnitin heti huomioni siihen, että vaikka rakennuksessa käsitellään vammaisten ihmisten oikeuksia ja palveluja, se ei ole esteetön. Gulmira pääsee pyörätuolillaan vain ensimmäisen kerroksen asiakaspalvelun vastaanottotilaan. Valitettavasti Keski-Aasian katu- ja rakennussuunnittelussa ei edelleenkään huomioida esteettömyyttä vaikka kyse olisi rakenteilla olevasta rakennuksesta.

 

Keskustelumme painoittui saavutettavuuteen ja henkilökohtaiseen apuun. Kirgisiassa oltaisiin rajoittamassa henkilökohtaisen avun käyttäjiä alle 18 vuoden ikäisenä vammautuneisiin ja syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin, mutta asia on vielä pöydällä. Toiminnanjohtajan luvalla tapaamisen aikana muistutin valtiota YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksesta, jota tulee noudattaa. ”Ei mitään meistä ilman meitä” on ollut fraasimme tässäkin tapaamisessa.

 

Yritin myös vääntää rautalangasta esimerkillä, että jos heille joku läheinen aikuisikäinen joutuu huomenna auto-onnettomuuteen ja asuu kerrostalossa, hänen työssäkäyntinsä päättyy siihen, eikä hän pääse eri paikkoihin vaan jää kotinsa vangiksi. Vammainen henkilö voi kuitenkin käydä töissä ja hoitaa asioitaan, jos hänelle tarjotaan tarvitsemaansa oikea-aikaista palvelua. Edustajan mukaan henkilökohtaisen avun palvelua on käytetty väärin ja siksi he suunnittelevat sen poistamista. Kysyttiin, miten Suomessa arvioidaan todellista palveluntarvetta. Kerroin palvelusuunnitelmasta ja siitä, että kyse on subjektiivisesta oikeudesta ja vammainen henkilö itse määrittää kuinka paljon missäkin arkitilanteessa tarvitaan apua. Keskustelu oli mielenkiintoinen. Yksi keskustelijoista on käynyt Suomessa ja yrittää ottaa suomalaista mallia käyttöön henkilökohtaisessa avussa.

4 naista tietokoneen ääressä toimistossa
13. päivä:
Viimeinen päivä täälläpäin. Aamupalan jälkeen lähdettiin jälleen Ravenstvon toimistolle ja työntekijät osallistuivat koko päivän vetämääni EXIT PLAN -työpajaan. Toisiin Keski-Aasian kumppanimaihin verrattuna Ravenstvo on selvästi sisäistänyt ensi vuoden siirtymävaiheen ja alkanut pohtia vaihtoehtoja heille tärkeiden toimintojen jatkumiselle. Se on kasvanut vahvaksi ja tunnetuksi naisjärjestöksi, jonka erityispiirteitä on muun muassa väkivallan vastainen työ ja vammaisten naisten aseman vahvistaminen. Oli todella hienoa huomata tämä.

 

Tässä välissä Mari kävi suosituksestani tutustumassa Independent Living Centeriin, jotta näkee miten Kynnyksen toiminta näkyy keskuksen arjessa.

 

Toimiston jälkeen jäimme keskustassa taksista pois ja saimme hetken katsella maisemia sekä tuhlata viimeiset rahat. Illalla käytiin läheisessä ravintolassa hyvästi-illallisella, sillä aamulla kotimatka koittaa. Hyvää yötä!

 

4 naista keskustelee eläväisesti
14. päivä:

 

Aamupalan jälkeen kotimatka koitti ja Turkish Airlines toi meidät takaisin Suomeen Istanbulin kautta. Onneksi Istanbulin ja Helsingin välinen lento ei ollut myöhässä ja ehdin kotiin vielä päivän viimeisellä junalla. Tähän päättyi seurantamatka. Tästä jatketaan yhteistyötä etätapaamisilla, koulutuksien ja palavereiden merkissä, kunnes kohtaamme jälleen. Kenties viimeisen kerran.

 

Matkapäiväkirja-blogi päättyy tähän, kiitos hyvät lukijat!

Johtamiskoulutusta Kirgisiassa

Kirgisiassa on kevään ja kesän aikana toteutettu tulevien nuorten johtajien koulutukset kolmessa osassa. Niissä käsiteltiin muun muassa ihmisoikeuksia, vaikuttamistyötä ja dokumenttien kirjoittamista. Kazakstan puolestaan valmistelee isäntämaana naisten verkoston tapaamista syksyllä. Verkoston sivuhaarana kehitetään vammaisten naisyrittäjien tukiverkostoa, johon etsitään yhä rahoitusta. Viime marraskuussa on järjestetty kaksi seminaaria, joissa käsiteltiin vammaisten naisten tukemista yritystoiminnassa toteuttamalla vammaisinkluusiota.

Tajikistanissa on kevään aikana järjestetty viisi vertaistukitapaamista ja kesäkuun lopulla jälleen kesäkoulu vammaisille naisille, kuten muissakin Keski-Aasian maissa. Kesäkoulut ovat pitkään olleet tärkeä osa Kynnyksen hanketoimintaa.

Lokakuun lopulla hankekoordinaattori Sanna Paasonen lähtee seurantamatkalle ja hänen matkapäiväkirjansa julkaistaan jälleen Kynnyksen somekanavissa sekä Kehyjuttu-sivuilla, joita kannattaa siis seurata!

Nainen kuuntelee puhetta tarkkaavaisesti käsi leuallaan.
Kuvassa hankematkalta Sveta Esenkazieva kuuntelee tarkkaavaisesti. Taustalla (keltaisessa paidassa) Nurila Jamynchieva sekä Almira Artybek kyzy. Kuva: Liisa Huima

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Lue lisää ja tule kummiksi osoitteessahttps://kynnys.fi/liity-kummiksi/.

Keski-Aasian matkapäiväkirja

kuvassa keltainen kyltti, jossa on pyörätuolisymboli ja kutsunappi.

Teksti: Sanna Paasonen

Näin matka alkoi…

Kynnyksen kehityskoordinaattori Sanna Paasonen kävi vaiherikkaalla Keski-Aasian hankkeen seurantamatkalla. Heti alkuun ensimmäinen lento peruttiin ja hänen piti etsiä uutta reittiä Tadżikistanin Dushanbeen. Paasosen korvaava lento Istanbuliin myöhästyi niin paljon, ettei hän enää ehtinyt Almatyn koneeseen.

Suunnitelmat menivät jälleen uusiksi, koska uusi arvioitu saapumisaika Dushanbeen olisi ollut perjantaina iltapäivällä ja lauantaina kukaan ei ollut enää töissä Tadżikistanin itsenäisyyspäiväisyyspäivän takia. Paasonen päätti siis suunnistaa suoraan Kazakstanin Almatyyn, jossa aloitti suunniteltua aikaisemmin paikallisten tapaamiset.

Kuvassa näkyy Almatyyn lähtevä kone auringon laskiessa Istanbulin kentällä.

lentokone auringon laskiessa

kuvassa keltainen kyltti, jossa on pyörätuolisymboli ja kutsunappi.

Ainakin Kazakstanin pääkaupungissa, Almatyssa, löytyy näitä kutsunappeja erityyppisten liikkeiden edestä. Joissakin paikoissa tosin rappujen päässä niin, että kutsujan täytyy pyytää ohikulkijaa painamaan nappia puolestaan.

Kazakstanissa toimivan Shyrak-vammaisjärjestön perustajajäsen ja varapuheenjohtaja Alima kutsui Sanna Paasosen kotiinsa perinteisen kazakstanilaisen ruokapöydän ääreen. Alima työskentelee Tasa-arvoinen yhteiskunta -projektin koordinaattorina, joka tarjoaa vammaisille henkilöille neuvonta- ja tukipalveluja. Työministeriön ansiosta projekti laajentui Almatyn kaupungissa 8 eri toimipisteeseen.

 

Kuvassa Aliman puoliso esittelee Kazakstania visuaalisen karttakuvan avulla. Toisessa kuvassa Alima perheenjäsenineen, lähellä asuva Akbota, Sanna Paasonen ja Paasosen kaksi venäjää puhuvaa viittomakielen tulkkia istuvat tuhdin ruokapöydän ympärillä olohuoneessa.

seinällä on kartta, jota mies esittelee, nainen istuu pöydän ääressäihmisiä pöydän ympärillä, runsaat tarjoilut

Pari faktaa Kazakstanista:
  • Tiesittekö muuten, että Kazakstanin kansalliseläin on lumileopardi, jota tulee varoa lumisilla vuoristoalueilla?
  • Almatysta löytyy ainakin kahdenlaista invataksia: perinteinen tilataksi tai henkilöauto tilavammalla tavaratilalla, jonne voi laittaa apuvälineet.
  • Kazakstanissa ensimmäiseen vammaluokitukseen kuuluvat saavat maksuttomat vammaispalvelut, kuten esimerkiksi avustus- ja kuljetuspalvelut. Vuoteen 2017 asti ensimmäiseen vammaluokitukseen kuuluvat saivat valtiolta ilmaisen omistusasunnon mikäli eivät vielä omistaneet asuntoa ja olivat asuneet kaupungissa vähintään kolme vuotta. Nykyään vammaiset saavat valtion kautta edullisemman vuokra-asunnon, jossa tehdään muutostyöt. Kazakstanissa on käytössä kolme vammaluokitusta ja niin sanottu lääkäriraati päättää mihin luokitukseen vammainen henkilö kuuluu.
Kuvassa näkyy henkilöauton etuikkunan vasemmassa yläkulmassa pyörätuolilogolla varustettu kuvalappu.

Kuvassa näkyy henkilöauton etuikkunan vasemmassa yläkulmassa pyörätuolilogolla varustettu kuvalappu.

 

Sanna kävi kahtena päivänä myös Shyrakin toimistossa tapaamassa työntekijöitä ja haastatteli paria itsenäisen elämän taitojen koulutuksiin osallistunutta vammaista naista tuleviin hankkeen julkaisuihin.

 

ihmisiä pöydän ympärillä, yksi tulkkaa viittomakielelle, toisen edessä on läppäri

Kuvassa keskellä kannettavan tietokoneen edessä istuu Shyrakin puheenjohtaja Tatyana Baklazhanskaya, joka vastaa Kynnyksen vammaisten naisten voimaannuttamisen hankkeesta Kazakstanin päässä. Shyrakin puheenjohtaja valitaan kolmen vuoden välein pidettävässä jäsenkokouksessa, jolloin käsitellään puheenjohtajavaalien lisäksi kolmen edeltävän vuoden toimintakertomusta ja jäsenet voivat esittää kehittämisehdotuksia kolmelle seuraavalle vuodelle. Puheenjohtaja valitsee varapuheenjohtajan ja päättää tämän toimintavaltuuksista. Shyrakissa työskentelee kaikkiaan 10 työntekijää itsenäisen elämän taitojen kouluttajista siivoojiin.

Seuraavaksi Kirgisian pääkaupunkiin Bishkekiin

Ensimmäiset päivät Kirgisian pääkaupungissa, Bishkekissä kuluivat Ravenstvon toimistotapaamisiin. Ravenstvo on valtakunnallinen järjestö, jolla on pääkoordinointivastuu Keski-Aasian päässä Kynnyksen kehitysyhteistyöhankkeessa. Myös Tadżikistanin Ishtirok ja Kazakstanin Shyrak ovat mukana kumppanijärjestöinä Kynnyksen hankkeessa. Kirgisiassa tavattiin tietenkin muiden muassa Ravenstvon johtaja Gulmira Kazakunova.

Nainen hymyilee pöydän ääressä läppäri edessään
Gulmira Kazakunova Ravenstvosta.


Ravenstvo vammaisten naisten järjestönä on kasvanut huimasti viime vuosina ja sen yhtenä erityispiirteenä voinee pitää vammaisiin naisiin kohdistuvaa (ennalta ehkäisevää) väkivaltatyötä.

2 naista vilkuttaa aidan edessä

Viimeisenä päivänä Sanna Paasonen kävi tutustumassa Indepencedent Living Centeriin Bishkekin laidalla, jossa vammaiset naiset pääsevät harjoittamaan itsenäistymistä ja yhteiskuntaan osallistumista, kuten ruoanlaittoa, hygieniasta huolehtimista, ulkona liikkumista ja sosiaalista kanssakäymistä.

Kuva koulutuskeskuksen ulkopuolelta hiekkaiselta pikkutieltä katsottuna. Taustalla näkyy Sveta, joka vastaa koulutuskeskuksesta. Hänen vieressään oikealla puolella seisoo Bermet, joka on Kynnyksen hankkeen kirgisialainen koordinaattori. Molemmat hymyilevät kameraan päin vilkuttaen.

nainen keittiössä, teetarjoiluRyhmä pöydän ympärillä, esittelevät maalauksiaan.

Remontoidun keittiön pöydän ääressä istuva Sveta kaataa teetä kuppiin ja ruokapöydällä näkyvät teetarjoilut.  Toisessa kuvassa osallistujat esittelevät maalauksia Gulmiralle ja Sannalle. Taidetyöpajassa harjoitellaan värien ja kynien käyttöä.

Yllättävän kallis kotiinpaluu
maksupääte kädessä

Viimeisessä kuvassa näkyy kädessä oleva maksupääte Bishkekin lentokentällä. Matkalla voi sattua yllättäviäkin käänteitä, kuten kävi tällä Sanna Paasosen seurantamatkalla. Tässä tilannekuvassa Paasonen joutui maksamaan 300 euron ”sakot” päästäkseen Bishkekistä kotiin. Lähtöselvitystiskillä annettiin maksupääte mukaan tulkille, koska lipun rekisteröinti ja maksaminen tapahtuivat toisessa kerroksessa. ”Sakot” johtuivat siitä, että Paasonen ei toteuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaa ja lentänyt Dushanbeen vaan jätti Istanbul-Dushanbe-Almatyn väliset lennot väliin.

Sanna Paasonen on palannut kotimaahan monipuolisen seurantamatkan jälkeen.

 

Keski-Aasian hanke ulkopuolisin silmin

Teksti: Sanna Paasonen 

Kuva: Liisa Huima 

Kynnys ry on tehnyt Keski-Aasian vammaisliikkeen kanssa yhteistyötä ainakin vuodesta 2005 asti ja on ollut mukana Keski-Aasian vammaisten naisten verkoston alullepanossa. Tammikuussa 2022 alkoi uusi nelivuotinen ohjelmakausi Ishtirokin (Tadzhikistan), Shyrakin (Kazakstan) ja Ravenstvon (Kirgisia) kanssa. Ensimmäisillä kausilla Kazakstanin vammaisten naisten organisaatio Shyrak toimi pääkoordinaattorina Keski-Aasiassa. Edellisen ohjelmakauden alkaessa vastuu siirtyi kirgisialaiselle Ravenstvolle, jotta tämäkin järjestö oppii työssä tarvittavat koordinointitaidot.  

Yhteistyömme aikana merkittävimpiä virstanpylväitä ovat olleet muun muassa YK:n vammaisoikeussopimuksen ratifiointi Kazakstanissa ja Kirgisiassa sekä Keski-Aasian vammaisten foorumin pitkäaikaisen puheenjohtajan ja Shyrakin toiminnanjohtajan Lyazzat Kaltayevan valinta senaattoriksi. Vammaiskumppaanuden kanssa toteutuvan Keski-Aasian vammaisten naisten voimaantuminen -hankkeen pääpaino on ollut vammaisten naisten aseman vahvistamisessa yksilöllisesti, yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti. Muun muassa vuosittaisilla kesäleireillä saadun vammais- ja sukupuolitietoisuuden ja seksuaaliterveyskasvatuksen myötä vahvistuu vammaisten naisten tietoisuus siitä, mihin heillä on oikeus. Hankkeessa tehdään myös lähisuhdeväkivaltaa ehkäisevää työtä. 

Ulkoministeriön rahoittamaa yhteistyöhanketta tulee evaluoida viimeistään pitkäaikaisen yhteistyön päättyessä, jotta yhteistyökumppaneiden itsenäinen selviytyminen varmistuu. Evaluaatiossa tarkastellaan neljää eri osa-aluetta: vaikuttavuutta, kestävyyttä, tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Kilpailutuksen päätteeksi Kynnyksen evaluaation tekijöiksi valittiin Tytti Matsinen ja Katariina Sario. Prosessi käynnistyi joulun alla kick-off-tapaamisella ja raportti valmistui kolme kuukautta myöhemmin maaliskuussa.  

Aineistonkeruuvaiheeseen sisällytettiin nykyisen ja edellisen hankekauden dokumentit, jotta yhteistyöstä voidaan saada kokonaiskäsitys. Dokumenttien lisäksi tietoja kerättiin kesäleireille osallistuneiden ja organisaatioiden hankkeen hallinnosta vastaavien verkkokyselyllä sekä joidenkin kesäleireille osallistuneiden haastatteluilla. Haastateltavien joukossa on myös suomalaisia, Kynnyksen edellinen ja nykyinen koordinaattori sekä Väestöliiton projektikoordinaattori. Toinen evaluaation tekijöistä toteutti viikon mittaisen kenttämatkan Kazakstaniin ja Kirgisiaan.  

Sarion ja Matsisen raportin tulososiossa on kuvailtu SWOT:n analyysin tuloksien lisäksi yhdeksän suositusta jatkokehittämiseen. Hankkeen vahvuuksiksi on mainittu esimerkiksi kolmen organisaation vahvat naisjohtajat. Vahva johtajuus nähdään myös riskialttiina, jos organisaation sisällä ei ole henkilöitä jakamassa vastuuta. Vahvan johtajan siirtyminen toisiin tehtäviin voi horjuttaa organisaatiota. Esimerkiksi osa kesäleireillä käyneistä voisikin siirtyä organisaation vastuullisiin tehtäviin. Raportin mukaan kesäleirien sisältö ja kohderyhmä ovat aiheuttaneet ristiriitoja. Leireille, joissa käsitellään itsenäisen elämän taitoja, on osallistunut myös vammaisia miehiä. Kirgisiassa lähisuhdeväkivaltaa käsittelevällä leirillä taas on ollut vain vammaisia naisia, jotta turvallinen tila olisi osallistujille mahdollinen. Hankkeen painopiste onkin vammaisten naisten voimaantuminen, ei itsenäisen elämän taidot, joten tätä suositellaan jatkossa pohdittavaksi.  

Raportissa on käsitelty myös organisaatioiden riippuvuussuhteita.  Esimerkiksi Tadzhikistanin järjestötoiminta on täysin suomalaisten avustusten varassa. Taustalla on maan vammaisiin kohdistuva syrjintä ja vaikea taloudellinen tilanne. Tällä hetkellä vammaisilla henkilöillä ei ole mahdollisuutta saada tukea kotimaaltaan. Raportissa suositellaan selvittämään kansainvälisiä verkostoja ja yhteistyötahoja, kuten yliopistoja ja instituutteja.  

Englanninkielinen raportti on luettavissa Kynnyksen kotisivuilla: https://kynnys.fi/kehitysyhteistyo/kehitysyhteistyohankkeet/keski-aasia/ 

kolme iloista naista halaa toisiaan
Kuvassa vasemmalla Gulmira Kazakunova Kirgisiasta (Ravenstvo)
Keskellä Lyazzat Kaltayeva Kazakstanista (entinen Shyrakin toiminnanjohtaja, nyk. senaattori)
Oikealla Saida Inoyatova Tajikistanista (Ishtirok)

 

Akbota tähtää opettajaksi

Teksti: Sanna Paasonen

Kuva: Liisa Huima

Kazakstanilainen Akbota kävi tavallista koulua kunnes vammautui teini-ikäisenä ja koulutie alkoi mutkistua. Kotikoulun jälkeen taiteellisesti lahjakas nuori nainen hakeutui taidekouluun. Akbota menestyi kilpailuissa ja möi töitään muun muassa taidegallerioissa. Huomattuaan, ettei hän ansaitse taiteilijana riittävästi, hän päätti ryhtyä kuitenkin opettajaksi ja jatkoi yliopistoon opiskelemaan englantia.

Valmistautuminen alkaa häämöttää, vaikka yliopisto-opinnotkaan eivät ole olleet helppoja.

”Moni koulu ei halunnut ottaa minua opettajaharjoitteluun, koska olen heidän mielestään vammaisena oppilaille turvallisuusiski. Haaveilen kuitenkin pääseväni valmistumisen jälkeen töihin lukion englannin kielen opettajana.”

Hymyilevä silmälasipäinen nainen istuu sängyllä. Hänen vieressään on maalauksia
Akbota teostensa kanssa. Kuva: Liisa Huima

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Apua koronan aikaan

Vuorimaisema Kazkstanista.

Kirgisiassa ja Kazakstanissa yhteiskunnat menivät monen Euroopan maan lailla keväällä kiinni. Tämä aiheutti hankkeemme vammaisille naisille ongelmia, sillä julkisen liikenteen lopetettua toimintansa avustajat eivät päässeet työpaikoilleen naisten koteihin.

Hankkeessamme toimitettiin ruoka-apua naisille sekä annettiin puhelimitse neuvontaa ja psykososiaalista tukea. Ravenstvon toimisto toimi yösuojana vammaisille naisille maan koronasulun aikana.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

 

”Mieheni jää hoitamaan lastamme kotiin”

Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen 

”Suunnitelmamme on, että viisi vuotta mieheni huolehtii lapsestamme kotona ja minä menen töihin. Mieheni on hyvin huolehtivainen ja kärsivällinen, kun minä taas hermostun aika nopeasti. Minulle sopii paremmin työnteko. Olen sellainen ’bisnes-mama’. Myyn koulun vieressä siemeniä, tupakkaa ja karkkia.’’  

Zhibek Sagimbekovan, 29, raskaaksi tuleminen noudattaa nyt jo meille tuttua kaavaa. Zhibekiä painostettiin lääkärien toimesta tekemään abortti, mutta hän ei suostunut. Pariskunnalle syntyi pieni suloinen poika Amantur, joka vietiin kuitenkin syntymän jälkeen orpokotiin. Zhibek ja Timur asuvat nimittäin laitoksessa, missä ei voi pitää lapsia. Pariskunta käy tapaamassa poikaansa orpokodissa kaksi kertaa kuukaudessa.  

 Näemme kuvia ja videoita hymyilevästä 1-vuotiaasta pyöreäkasvoisesta pallerosta.  

 ’’Minun mielestäni hän ei syö tarpeeksi, sillä hän on aika laiha. He syövät kolme kertaa päivässä, mutta minusta se ei ole tarpeeksi. Aina kun käymme hänen luonaan, viemme jogurttia ja maitoa ja muuta, ja hän syö aina kaiken hyvällä ruokahalulla. Viemme myös lampaanrasvaa, joka pitää hänet terveenä.” Zhibek kertoo. Äidit ovat selvästi äitejä kaikkialla. 

 Zhibek ja Timur saavat lapsen takaisin luokseen, kun heillä on koti. Kaksi kuukautta sitten he muuttivat omaan kotiin ja nyt pariskunta odottaa poikaa pian saapuvaksi.  

’’Teemme yhdessä nyt töitä tulevaisuutemme eteen. Keskitymme kasvattamaan lastamme ja tekemään työtä. Emme haaveile nyt uudesta lapsesta, mutta kunhan saamme asiamme kuntoon, sekin voi olla mahdollista.” 

Keski-Aasian vammaiset naiset voimaantuvat Suomessa

Teksti: Heini Saraste. Kuva: Ismo Helén.

Vammaisen naisen asema on ollut pitkään Keski-Aasiassa piian, orjan tai keskenkasvuisen. Nyt se on kuitenkin muuttumassa, kertoo Suomessa vieraileva vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Naiset jäävät veljiensä tai sisartensa perheisiin siivoojiksi ja ruuanlaittajiksi tai lastenhoitajiksi. He eivät saa koulutusta eikä heidän oleteta menevän naimisiin, kertoo kazakstanilainen vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. 

Kynnyksen ja Abilis-säätiön Keski-Aasiassa tekemä kehitysyhteystyö kasvattaa naisen hänen omaan kokoonsa, voimakkaaksi, Begalieva pohtii. Hänen mukaansa naisen voimaantuminen kulkee kuin viestikapulana, naiselta naiselle. Vammaiset aktivisti-naiset käyvät ottamassa oppia ulkomailta, tuovat uudet ideat mukanaan ja levittävät sitä vertaisryhmissä. 

– Parhaimmillaan muutosta ulotetaan ulos pääkaupungista maalaiskyliin ja tiettömien taipaleitten taakse, sisarelta sisarelle. 

Zakhira kiittelee idoliaan Lyazzat Kaltayevaa. Kun Shyrakin, kazakstanilaisen vammaisten naisten järjestön, johtaja Lyazzat palasi Suomesta 2000-luvun alussa, hän oli täynnä ideoita. 

– Olin silloin nuori arka vammainen yksinhuoltajanainen, jonka mies oli jättänyt. Olin haavoilla ja rikki ja nyt kuulin parantavia sanoja. ”Meidän on muututtava kahvinkeittäjistä pöydän ääressä istujiksi toimijoiksi, meidän on vaadittava, että jos vammaiset naiset eivät pääse kokouspailla vessaan, heidän on saatava vaippoja, jotta he voivat osallistua kokouksiin, Kaltayeva julisti. Meidän on saatava naiset mukaan myös politiikkaan!” 

 – Vammaisjärjestöjen ongelmana oli se, että järjestöjä johtivat miehet, naiset olivat aina taustalla niin kuin Keski-Aasiassa yleisestikin. Naiset kelpasivat kahvinkeittäjiksi, mutta eivät päättäjiksi. Kokouksissa miehet jaarittelivat tuntikausia eivätkä välttämättä tienneet naisten arjesta tuon taivallista. Kuitenkin he päättivät naisten puolesta. 

Nyt, liki kaksikymmentä vuotta myöhemmin, moni asia myös Zakhiran elämässä on muuttunut. 

– Olen aivan eri ihminen kuin tuolloin, hän hymyilee. Siitä kiitokset teille ja Kynnyksen ja Abiliksen hankkeille kotimaassani. 

Begalieva itse on yksi todellakin esimerkki niistä hedelmistä, joita Kynnyksen hankkeet ovat synnyttäneet Keski-Aasiassa. 

– Kynnyksen rahoituksen merkitys on ollut todella suuri. Te tulitte maihin, jossa vammaisella naisella ei käytännössä ollut ihmisarvoa lainkaan. Te näytitte esimerkkiä ja annoitte uskoa tulevaan, Begalieva painottaa. 

Erityisesti sellaisten hahmojen kuin Mina Mojtahedin ja Amu Urhosen merkitys on ollut suuri, molemmat ovat vahvoja, suomalaisia vammaisia naisia. Amu on Kynnyksen puheenjohtaja ja Mina työskenteli Kynnyksessä kehitysyhteistyökoordinaattorina. 

”Mieheni häpesi minua”

Zakhira itse kasvoi kuusilapsisen perheen esikoisena pienessä maalaiskylässä Georgievkan kaupungissa. Hän kävi peruskoulun osin lähellä sijaitsevassa internaatissa, meni lukioon ja valmistui opettajaksi. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, mutta kertoo silti olleensa äärimmäisen arka ja hyvin huonolla itse tunnolla varustettu. 

– En tuntenut itseäni naiseksi vaan jonkinlaiseksi sukupuolettomaksi hylkiöksi. Menin silti naimisiin varhain ei-vammaisen miehen kanssa. 

Avioliitto ei ollut onnellinen. Mies kyllä otti kaiken taloudellisen hyödyn vaimostaan, mutta häpesi häntä ystäviensä silmissä. 

– Erosimme, kun lapseni oli neljävuotias. Sen jälkeen hän ei tukenut minua mitenkään. Kun poikani kirjoittautui yliopistoon, hän laittoi papereihin isän nimen paikalle viivan. 

Miesten valta-asema nurin 

– Shyrakissa aloimme asettaa miesten valta-asemaa kyseenalaiseksi, emme me ole heikkoja, emme me ole rumia, emme me ole vajavaisia, olemme älykkäitä, kauniita ja seksikkäitä! Tajusimme myös, että jotta voisimme vaikuttaa, tarvitsimme koulutusta. 

Sitä koulutusta Begalieva tuli lokakuussa hakemaan Suomesta, missä hän viikon aikana vieraili eri ministeriöissä, eri vammaisjärjestöissä ja eri säätiöissä ottamassa oppia Suomen ratkaisuista. Suomessa vaikutuksen on tehnyt erityisesti henkilökohtainen avustajajärjestelmä sekä se, että valtio ulottaa tukitoimensa kaikkialle, myös maaseudulla. 

– Meidän maamme Kazakstan on Euroopan kokoinen, mutta asukkaita on vähän. Olen erittäin kiinnostunut kertomaan Suomen ratkaisuista maamme hallinnolle. 

Haastattelun aikaan Zakhira on kyynärpäitään myöten mukana uudessa hankkeessa, jossa naapurimaitten vammaisia naisia opastetaan perhesuunnitteluun. 

– Uzbekistanin tilanne on ehkä vaikein, sillä diktatuurissa on moni asia kiellettyä. Ongelmana on se että naiset eivät voi puhua lainkaan näistä asioista. Kun ei voi sanoa ääneen sanaa kondomi, ei oikein voi puhua ehkäisystä. Kun ei voi puhua siitä, miten aids tarttuu anaaliseksissä, on vaikea valistaa aidsista. 

– Tadzhikistanin ongelmana ovat takapajuiset olosuhteet maaseudulla sekä se että lähisukulaisia naitetaan usein keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että jopa sisarukset avioituvat keskenään. Tämän seurauksena syntyy vammaisia lapsia. 

Vammaisen naisen seksuaalisuus on Zakhiran mukana hyvin ristiriitaista, toisaalta naisen ja mahdollisuudet avioliittoon kyseenalaistetaan, toisaalta naiset kelpaavat seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi ja jalkavaimoiksi. 

Zakhira matkusti Suomeen yhdessä jo aikuisen poikansa kanssa. Hän uskoo ja toivoo, että pojasta kasvaa mies joka kunnioittaa ja tukee vaimoaan. 

Sabina uskoo itseensä

Teksti: Heini Saraste 

Kuva: Charlotta Boucht 

Kazakstanilainen Sabina Kassymova edustaa uuden sukupolven vammaista naista. Hän aikoo hankkia lapsen keinohedelmöityksellä ja puhuu avoimesti seksuaalisuudestaan. 

Juuri ennen kuin nuori kazakstanilainen vammaisaktivisti Sabina Kassymova pääemässä lähtemään vallankumoukselliselle matkalle Suomeen, tapahtui katastrofi. Ystävätär, myös vammainen aktivisti ja matkakumppani Mervet Melaktova, sairastui vakavasti eikä päässytkään mukaan. Myös avustajalle tuli este. Nyt oltiin sanalla sanoen hankaluukissa. 

  Tulisin lentämään elämäni ensimmäisen lennon toiselle puolelle maailmaa aivan yksin! Viime tunteihin saakka olin epävarma siitä, uskaltaisinko lähteä.  Sitten sain jostain voimaa. Päätin, että kun tämä mahdollisuus on minulle annettu, sen myös käytän. 

Myös Sabinan perhe, isä, äiti, sisar ja veli olivat huolissaan, puhumattakaan isoäidistä. ”Muista lähettää viestejä ihan joka paikasta”, he painottivat.  Sabina piti sanansa ja kelasi pyörätuolillaan nettiyhteyden päähän aina kun vain pääsi. Hän lensi seitsemän tunnin lennon Almatysta Frankfurtiin, vaihtoi Frankfurtissa konetta ja päätyi lopulta Helsinkiin.  

Kaikki sujui kuin rasvattu, sain apua joka paikassa, ihmiset olivat ystävällisiä ja kuljetukset lentokentillä sujuivat. Myöskään lennon aikana ei sattunut hankaluuksia. 

Nyt viikon kurssin jälkeen Sabina lumoutuu Helsingissä ennen kaikkea kaupungin esteettömyydestä. Hän ihmettelee, miten on mahdollista, että pyörätuolilla pääsee melkein joka paikkaan. 

Lähetin ystävälleni Mervetille viestejä kaupungin ihmeistä: miten helppo on liikkua aivan yksin ilman avustajaa ja miten se kohottaa itsetuntoa.  

 Sabinan vammautumisen historia 

Sabina vammautui 15-vuotiaana, kun hän putosi ikkunasta kotinsa kolmannesta kerroksesta. Kuntoutus onnistui hyvin ja urheilullisella ja meneväisellä tytöllä on aina ollut kavereinaan poikia.  

  Pojat ovat reilumpia kuin tytöt, jotka ajattelevat aivan liikaa ulkonäköasioita, hän tuhahtaa.  

 Sabinalla ei ollut minkäänlaisia kokemuksia vammaisista ihmisistä ennen onnettomuutta.  

Ei siis yhtään minkäänlaisia! Ainoastaan kauppakeskuksen edessä olevat rutiköyhät kerjäläiset, joitten osa oli kerta kaikkiaan oman elämänpiirini ulkopuolella. Kuuluinko nyt yhtäkkiä samaan ihmisryhmään kuin he?! 

Niin kuin monet muutkin vammaiset nuoret Kazakstanissa, Sabina opiskeli osan opinnoistaan myös etänä. Välillä oli vaihe, jossa opinnot olivat katketa pitkän kuntoutusjakson jälkeen. 

Oikeastaan se, että jatkoin opiskelua oli paljolti naapurini, lääkärirouvan, ansioita. Hän on isäni ja äitini ystävä ja hän oli hyvin valveutunut. ”Olet älykäs tyttö, joten sinun kannattaa opiskella, et voi jättää noin hienoja mahdollisuuksia käyttämättä”, hän sanoi.  

 Etäopinnot sujuivat hyvin, mutta sosiaalinen yksinäisyys alkoi pikkuhiljaa nakertaa. 

Vaikka kaverit eivät hylänneet minua ja auttoivat myös opinnoissa, silti tunne siitä, että olen häkkiin suljettu, lisääntyi jatkuvasti. Asumme kerrostalon toisessa kerroksessa, joten joka kerta, kun tahdon ulos, tarvitsen toisen ihmisen apua. Vaikka perheeni on auttavainen, usein saatoin silti viikkokausia olla vain kotona. Se ei todella tee hyvää mielenterveydelle! 

Jossain vaiheessa vanhempani kyllästyivät auttamiseeni. Halusin epätoivoisesti ulos, mutta vanhempani sanoivat: Miksi haluat ulos, lähde sitten kun pystyt lähtemään omin voimin ja omin jaloin.  Mutta minäpä pidin pääni! 

Nyt Sabina on ollut töissä vammaisjärjestössä jo kolme vuotta. Kun hän lähtee töihin, isä tai veli kantaa hänet ensin ulos kotoa kaksi kerrosta. Pyörätuoli on tietysti nostettu oven eteen. Sitten taksi hakee hänet ja vie työpaikalle.  Jos Sabina käyttää sähköpyörätuolia, hän matkustaa pitkän ja hankalan matkan työpaikalle sellaista reittiä, jossa ei ole liikaa esteitä.  

 Maaseudulla tilanne on hankalin 

Sabina kertoo myös vammaisten naisten yleisestä tilanteesta maassaan. Hän vertaa maaseudun ja kaupungin vammaisten ihmisten tilannetta.  

  Maaseudulla vammaiset lapset jäävät melkein kautta linjan vaille opetusta. He eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan, heidän ei ajatella menevän koskaan naimisiin tai hankkivan lapsia. Parhaassa tapauksessa – mikäli he kykenevät taloustöihin – heistä tulee perheen ilmaisia piikoja. 

  Kaupungeissa on hyvin paljon rehtorin asenteesta kiinni, pääseekö vammainen lapsi kouluun vai ei. Monesti keksityt tai todelliset esteet ovat niin suuret, että perhe lannistuu kokonaan eikä enää edes yritä. 

Lannistamisen keinot ovat monet: vaaditaan loputtomiin erilaisia terveystodistuksia, kelpoisuustodistuksia ja muita ihmeellisyyksiä. Juoksutus on kestämätöntä. Tämän paineen alla aktiiviset ja tiedostavatkin vanhemmat saattavat lamaantua ja antaa periksi. 

Olemme saaneet järjestössämme Shyrakissa paljon aikaan. Monesti lääkärit kohtelevat naisia täysin sukupuolettomina olentoina. Ettehän te tarvitse mitään gynekologisia tutkimuksia, sanotaan, kunhan kuukautiset tulevat, se riittää. Sinähän et harrasta seksiä, sanotaan ääneen.  

Olemme saaneet gynekologisia tuoleja, joille pääsevät myös vammaiset naiset, lisäksi Almatyn sairaalassa on yksi esteetön synnytyshuone. Olemme valistaneet ihmisiä siinä, että nuorilla vammaisilla naisilla on oikeus äitiyteen. 

Ongelmana on usein, että sairaalaan ei yksinkertaisesti pääse. Ei ole mahdollisuutta mennä sisään mistään ovesta, rampit, hissit ja inva-wc:t puuttuvat.   

Haluan ehdottomasti äidiksi  

Klimetii-sisaren lapsi on kohta syntymässä. Myös Sabina haluaa ehdottomasti äidiksi. 

Hän seurustelee tällä hetkellä jonkin verran nuoremman pojan kanssa, mutta tätä poikaa hän ei halua isäksi. 

Meidän kulttuurissamme vaimo tekee kaiken kotona. Hän pyykkää, silittää, vaatettaa, kantaa vedet ja hoitaa lapset. En halua enää vaivoikseni miestä, joka ei ota vastuuta. Niin, olen ajatellut hankkia lapsen keinohedelmöityksellä. 

Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa omaksi vahvaksi itsekseni, koska minua ovat ympäröineet ymmärtäväiset ja myötämieliset ihmiset. Joskus kadulla mummot kommentoivat ulkonäköäni, sitten he ihailevat.