2020

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

– Suomen mielenterveysalan ammattilaiset eivät välttämättä ymmärrä pakolaisen pelkoja tai ota niitä tosissaan, sanoo Mahabad Namiq, tulkki ja vammaisaktivisti.

Jo sireenin ääni tai koliseva roskasäilö voi laukaista silmittömän, primitiivisen pelon. Monelle maahanmuuttajalle mielenterveysongelmat ovat tabuja, mikä sekin estää hoitoon hakeutumisen.

Pienenä tyttönä Suomeen Turkin kautta saapunut Mahabad Namiq on lapsena kokenut melkein kaiken mitä pakolainen saattaa kokea. Kuusivuotiaana isän ja äidin ja viiden sisaruksen kanssa hevosilla vuorten ylitse, hankalat vuodet Turkissa, kun oma kieli piti unohtaa ja viimein kolmen vuoden odotuksen jälkeen pääsy kiintiöpakolaiseksi Suomeen.

Pian Suomeen saapumisen jälkeen ilmeni, että Namiq sairastaa parantumatonta sokeuteen vähitellen johtavaa sairautta.  Tiedon hyväksyminen oli erityisesti isälle hyvin vaikeaa.

– Hän ei hävennyt vammaisuuttani, pois se hänestä, mutta hän yritti kaikin keinoin löytää parannuskeinoja. Kävimme noitatohtoreilla ja parantajaeukoilla, kunnes isä luovutti. Itse omaksuin näkövammaisen identiteetin aika nopeasti ja siitä tuli osa minua. Olen myös kurdi ja molemmista, sekä vammaisen että maahanmuuttajan identiteeteistäni, ylpeä. Silti kokonaan en haluaisi sokeutua.

Edelleenkin Mahabad kykenee liikkumaan yksin kaupungilla. Onni oli, että uudessa kotimaassa oli myös hoitokeinoja ja mahdollisuuksia.

– Tuli voimakkaasti tunne, että toivoa on ja että myös näkövammaisena voin elää täyttä elämää.

Sitä Mahabad eli Maba toden totta on tehnytkin. Maballe kaiken kaiken kaikkiaan käynyt hyvin; hänellä on perhe, kolme ihanaa lasta ja hyvä mies. Talous on kunnossa ja mielentasapaino kutakuinkin tallella. Hän on kokenut kuitenkin voimakkaasti, että pakolaisen suhde pelkoihin on erilainen kuin kantasuomalaisten.

Maban omat pelot laukaisivat arvaamattomat ja hirveät naapurit, jotka aiheuttivat perheelle seitsemän vuoden helvetin. Maban kertomus on kuin painajaisesta. Siihen sisältyy uhkauksia, kotiin tunkeutumisia, yöllisiä herätyksiä.

Yllättäen Maba ymmärtää naapureitaan. Osalla oli mielenterveys täysin rempallaan, osalla alkoholismi, osa oli muuten vain hankalia. Joka tapauksessa arvaamattomat ja rasistiset naapurit saivat koko Namiqien perheen mielenterveyden vaakalaudalle,  niin että lapset alkoivat saada pelkokohtauksia ja Maba itsekin oli lähellä luhistumista.

Lopputulemana Namiqit luovuttivat ja muuttivat toiseen kaupunginosaan. Vähitellen haavat umpeutuivat. Nyt he ovat muuttaneet uuteen  kivaan kotiin. Myös hankalat naapurit ovat poissa. Kaiken kaikkiaan piina kuitenkin kesti seitsemän vuotta, kuin raamatun vitsaus.

Äidit eivät tunnista motiivejaan

Maba on työskennellyt tulkkina maahanmuuttajille ja törmännyt paljon hoitamattomiin pelkoihin.

– Pelko jää sisälle ja pulpahtaa esille aina pahan tilanteen tullen. Olet pelon armoilla, se on kuin huume, kun se on luikerrellut sisääsi, et pääse siitä koskaan.

Maba on tulkannut myös kidutettuja sekä niitä, joille pakomatka on ollut erittäin traumaattinen. Silloin selittämättömän ja hallitsemattoman pelon voi laukaista melkein mikä tahansa.

– On kohtalokasta, jos tässä tilanteessa pelkoa vähätellään, tai siihen ei uskota. Silloin ihminen alkaa epäillä mielenterveytensä järkkyneen. Ihminen jää pelkonsa kanssa yksin ja se alkaa hallita ja rajoittaa elämää.

Maban mielestä suomalaisia psykologeja ja sosiaalityöntekijäitä  pitäisikin kouluttaa ymmärtämään pakolaisen maailman kauhuja, jotta he ymmärtäisivät paremmin asiakkaitaan.

– Ongelmana esimeriksi kurdinaisten keskuudessa on se, että meitä ei ole opetettu analysoimaan itseämme. Kun ihmiset eivät tutustu omiin motiiveihinsa eivätkä osaa tunnistaa ahdistuneisuutensa syitä, se voi purkautua pahimmillaan ulos perheväkivaltana.

Eivät ahdistuksen syynä välttämättä ole rahahuolet hankalat lapset tai ilkeä aviomies, vaan syyt voivat löytyä peloista paljon kauempaa menneisyydessä, kun ei tiennyt, onko seuraavalla viikolla edes hengissä.

Maban oman perheen tukena oli lasten koulun viisas kuraattori, joka otti esikoislapsen pelot tosissaan sekä kaupungin asuntoihminen, joka käsitti että tosi on kyseessä ja perhe tarvitsee toisen kämpän.

– Mielenterveysongelmia pidetään maahanmuuttajapiireissä edelleen tabuna, josta ei saa puhua ääneen. Siksi monen ongelmat pääsevät tosi pahoiksi. Perheterapiassa keskitytään vain lapsiin, kun siinä pitäisi oppia ottamaan mukaan myös koko ahdistunut perhe traumoineen kaikkineen.

Kummina tuet Kynnyksen vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Artikkeli on ilmestynyt Kynnys-lehdessä 3/2020