Kioski tuo Yemeserachille taloudellisen itsenäisyyden

Teksti: Veera Pensala

Kuva: Terhi Lindqvist

Yemeserach Gerema on 28-vuotias vammainen nainen, joka elättää itsensä yritystoimintansa avulla. Kaksi vuotta sitten hänellä oli ruokakioski, mutta sähkön hinnan noustua liian korkeaksi hän joutui lopettamaan ruuanvalmistuksen. Nyt hän myy kioskissaan yhtä ja toista, kuten vettä, limuja, nenäliinoja ja saippuoita.

Harmillisesti lähistölle on noussut nyt uusia isoja kauppoja, joista ihmiset ostavat kaiken tarvitsemansa. Aivan kioskin viereen avattiin äskettäin ravintola, josta monet ostavat samalla juomansa. Onneksi uuden vuoden juhlissa Yemeserach törmäsi yksityiseen rahoittajaan, jonka avun turvin kioskin vuotava katto saatiin korjattua. Joka tapauksessa, voittoa on nyt vaikea tehdä. Hyvänä päivänä sitä voi kertyä 1,30 euroa.

Yemeserach asuu neljän siskonsa kanssa, hänen vanhempansa ovat kuolleet. Kioskin ansiosta hänen ei tarvitse pyytää siskoiltaan rahaa eikä olla heidän elätettävänään. Hän ostaa ja tekee itse ruokansa, mistä hän on erityisen ylpeä.

– Perheiden tulisi huomioida vammaiset lapset paremmin Etiopiassa. Työ pitää aloittaa perheistä, joihin syntyy vammainen lapsi. He tarvitsevat heti tukea, etteivät jää yksin.

Vammaisyhteistyö jatkuu Balkanilla

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

Balkanin eri maitten vammaisjärjestöjen yhteinen seminaari pidettiin Pristinassa Kosovossa toukokuun puolessa välissä. Kaikki paikalla olleet järjestöt kokivat, että yhteistyötä on ehdottoman tärkeä jatkaa.

– Me voimme ja meidän pitää oppia toisiltamme, sekä virheistä että onnistumisista, osanottajat painottivat.

Nyt pallo heitettiin Bosniaan, joka sitoutui pitämään yhteistyökokouksen ensi vuonna.

Bosnialaisen vammaisjärjestö Lotoksen toiminnanjohtaja ja yksi seminaarin puuhamiehistä on bosnialainen Suad Saharovic. Saharovicilla on takanaan tuhti ura maansa vammaisvaikuttamisen keskiössä. Hän on ollut töissä Bosnian sosiaaliministerin neuvonantajana ja seurannut maansa vammaispolitiikkaa sekä asianosaisena että asiantuntijana. Saharovic on syntymästään täysin sokea.

Bosniassa samoin kuin muissakin Balkanin maissa vammaiset jäävät usein kokonaan koulutuksen ulkopuolelle ja yliopistoissa opiskelee äärimmäisen harvoja vammaisia ihmisiä. Ongelmana on myös se, että nuoret vammaiset ihmiset eivät ole kiinnostuneita politiikasta.

– Edelleen Bosnian hallinnollinen pirstaleisuus sekä vammaisjärjestöjen keskinäiset kiistat ovat yksi ongelma.

Joskus Saharovicin Lotos-järjestön alkutaipaleella vanhat vammaisjärjestöt halusivat järjestää mielenosoituksen Lotosta vastaan!

Suad Saharovic

Kosovossa suuri ongelma on köyhyys. Kosovo on bruttokansantuotteeltaan Euroopan köyhimpiä maita ja vammainen on tähän saakka saanut eläkettä 75 euroa kuussa.

– Inklusiivisuudesta puhutaan paperilla paljon, mutta käytännössä kouluihin ei pääse sisään tai opettajilta puuttuu tietoa ja taitoa opettaa vammaista lasta, kertoo kosovolaisen Handikosin johtaja Afrim Maliqi.

Vain 17 prosenttia vammaisista lapsista käy koulua. Pullonkaula myös kapenee, koska vaikka ala-asteet ovat esteettömiä, yläasteet ovat sitä harvoin, lukiot vielä harvemmin ja yliopistot ovat usein täysin esteellisiä.

– Vammaisjärjestöjen täydellinen riippuvaisuus projekteista on yksi suurista ongelmista. Valtiohan ei tue juuri missään Balkanin maassa vammaisjärjestöjä mitenkään. Järjestöt ovat täysin riippuvaisia ulkomailta tulevista projektirahoista. Kun rahat loppuvat, hyvä hanke katkeea. Esimerkiksi vaikeavammaisten lasten kuntoutus oli Handikosissa lopettava, kun rahat Suomesta puoliintuivat.

Kosovossa on otettu lähinnä Handikosin toimesta myös edistysaskeleita. On muun muassa saatu aikaan syrjintälaki, johon vedoten yksittäiset vammaiset ihmiset voivat koettuaan syrjintää syyttää kouluja, liikelaitoksia, yliopistoa tai kunnallista tahoa ja saada kokemastaan syrjinnästä korvauksen. Prosessi on kuitenkin pitkä ja on varauduttava myös odottamaan.

Kosovossa saatiin viime vuonna aikaan laki, joka oikeuttaa vaikeavammaiselle liikuntavammaiselle 300 euron tuen kuukaudessa. 150 euroa avustajan palkkaamiseen ja 150 euroa muihin kuluihin.  Tämä laki on suurelta osin juuri Handikosin toiminnan ansiota. Tässä Suomella, Abiliksella ja Kynnyksellä on aihetta tyytyväisyyteen, sillä juuri nämä järjestöt ovat tukeneet Handikosia hankalina aikoina.

Afrim Maliqi

Albaniassa yksi suuri ongelma ovat vanholliset vammaisjärjestöt, joita johdetaan ylhäältä ja jotka ovat lääketieteellispainotteisia. Niissä ei vielä ole ymmärretty ihmisoikeusnäkökulmaa. Yksi suuri ongelma ovat myös, samoin kuin muissakin maissa, vammaisjärjestöjen heikkous ja hajanaisuus. Poliitikkojen listalla ensimmäisinä eivät suinkaan ole vammaiset.

Albanian suuri edistysaskel otettiin, kun viittomakielestä tehtiin virallinen kieli. Tämä kehitys ja viittomakielinen sanakirja on osin Suomen ja Kuurojen Liiton ansiota. Huvittavana heittona kuurojen edustaja Kosovosta sanoi, että Kuurojen Liiton Inkeri Lahtinen pitäisi valita Kosovon presidentiksi.

Makedoniassa eräs suuri ongelma  ovat asenteet. Adem Idizi johtaa yhdessä Selim Ismanin kansa Handimak-järjestöä, joka on pitkälti ottanut mallia Kosovon Handikosilta. Järjestö vetää muun muassa vammaisten lasten päiväkeskusta sekä järjestää pyörätuoleja tarvitseville.

– Ongelmana Makedoniassa on, että julkisuudessa vammaisuutta ei juuri esitetä muuten kuin hyvin salatusti. Esimeriksi vanhemmat tuovat lapsensa päväkeskukseen ikään kuin salaa, eikä tule kuuloonkaan, että lapset esiintyisivät julkisuudessa.

Kaikki paikalla olevat vammaisjärjestöt pitivät yhteistoiminnan jatkamista ehdottoman tärkeänä. Painotettiin, että kehitys on hidasta, mutta se tuottaa vähitellen tuloksia. Parhaimmillaan se johtaa tulevaisuudessa siihen, että voimat säästyvät ja toimijoiden painoarvo nousee. Myös poliittinen painoarvo on erilainen, jos vaatimusten takana on Balkanin vammaisverkosto eikä jokin yksittäinen järjestö yksittäisessä maassa.

Könkkölän unelma

Kokouksen järjestäminen aiemmin Tiranassa sekä nyt Pristinassa on ollut Kalle Könkkölän vuosikymmenten unelma. Jo Balkanin sotien aikaan Könkkölä oivalsi, että vammaiset evät ole koskaan olleet sodassa keskenään. Vammaisten ihmisten ongelmat, tavoitteet ja pelot ovat samat.

Lisäksi yhteistyö Jugoslavian aikaan eri maitten tai silloin maakuntien välillä oli ollut tiivistä, eli verkostot ihmisten kesken olivat olemassa.

Loppujen lopuksi aika oli kypsä keskinäiselle kokoukselle vasta vuonna 2015. Nyt liki kolme vuotta ehti kulua, ennen kuin toinen kokous saatiin aikaan. Tärkeintä Könkkölän mukaan on, että verkostoja ja yhteystyötä on tarkoitus tiivistää ja että yhteistyön merkitys tunnustetaan. Seuraava kokoontumispaikka ja ajankohta on lyöty lukkoon. Kokous pidetään vuoden päästä Tuzlassa. Sinne on tarkoitus saada mukaan tavalla tai toisella myös Serbia.

Elena ja Denis antoivat kodin Ivanille ja Emilialle

Teksti: Heini Saraste

Kirovilainen lastenlääkäri Elena Lyanguzova adoptoi miehensä Denisin kanssa Ivanin ja Emilian suoraan lastensairaalasta.  

– Lapset ovat tuoneet elämäämme suuren sisällön ja tarkoituksen, Elena kertoo.

Perheen biologinen tytär Tania, myös Down-lapsi, menehtyi syöpään viisivuotiaana. 

TUNTOJA YK:N KÄYTÄVILTÄ

Teksti ja kuva: Heini Saraste

YK:n vammaissopimus puree ja ei pure 

Monissa maissa sopimus on ratifioinninkin jälkeen jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Toisaalta sopimus antaa aktivisteille jotain kättä pidempää. 

Vain juristi selviää.” 

New jerseyläisen Danielin mukaan, sopimuksen vaikuttavuus on kiinni siitä, missä päin Yhdysvaltoja sattuu syntymään. Onko kotoisin maaseudulta vai kaupungista. On aivan eri asia kasvaa vammaisena New Yorkissa kuin melko lähellä New Jerseyn osavaltiossa. Saati sitten jos verrataan Amerikan eteläisiä valtioita tai Washingtonia. 

Danielilla on toisinaan mukanaan avustaja. Avustajan saaminen kytkeytyy työssä käymiseen, eli jos vaikeavammainen käy töissä, työpaikka saattaa kustantaa hänelle avustajan. Danielille, joka on tällä hetkellä työtön, se on paljon vaikeampaa. Hän ei saa tarpeeksi henkilökohtaista apua. 

Amerikka ei ole Danielin mukaan mikään onnen ihmemaa. Esimerkiksi New Jerseyssä, jossa Daniel nykyään asuu, on paljon korjattavaa. Suurin ongelma on avun saaminen, jos ei ole työeläkejärjestelmän piirissä.  

– Olen masentunut. Olen joutunut muuttamaan takaisin äitini ja isäni luokse, näen tulevaisuuteni hyvin synkkänä. Sosiaalilainsäädäntö on hyvin mutkikasta. Jos en olisi juristi, en olisi koskaan selvinnyt vammaisuuteen liittyvistä kompastuskivistä, mutta nytkin tuntuu että seinä on edessä, hän tilittää. 

Daniel syntyi tavalliseen työläisperheeseen perheen toiseksi lapseksi. Hän kävi muutaman vuoden erityiskoulua, joka oli hänen mukaansa alle kaiken arvosteluasteikon. Sitten Daniel vaihtoi tavalliseen kouluun ja pääsi tavalliseen lukioon ja myöhemmin Berkeleyn yliopistoon Kaliforniaan. 

– Berkeleyssä tapasin Judith Heumannin ja Ed Robertsin – suuret vammaisvaikuttajat. Tulin mukaan vammaisliikkeeseen ja uskoin hetken aikaa, että kaikki muuttuu. 

Nykyään tämä usko kuitenkin horjuu. Edes Harvardin paperit korkein arvosanoin eivät riitä peittoamaan sitä tosiasiaa, että mies on putoamassa yhteiskunnan ulkopuolelle.  

Daniel painottaa, että tilanne saattaisi olla erilainen jos hän asuisi New Yorkissa, vammaisen elämisen ehdot eri osavaltioissa poikkeavat toisistaan suuresti, hän sanoo.