Kuukausi: huhtikuu 2019

Kalle Kosovossa

Vieraileva kynä

Afrim Maliqi

Muistan yhä Kallen ensitapaamisen Belgradissa yhdessä Halit Ferizin, Kosovon vammaisliikkeen ja Handikosin silloisen johtajan kanssa. Tuon ajan vaikea poliittinen tilanne pakotti meidät tapaamaan salaa hämärässä yökerhossa, mitä Kalle monesti myöhemmin muisteli, jopa hivenen huumorilla. Huolimatta vankilaan joutumisen vaarasta emme arkailleet vaihtaa kokemuksia, eikä varsinkaan Kalle siitä eteenpäin koskaan arastellut paljastaa kokemuksiaan tai tarjota merkityksellisiä neuvojaan, jotka antoivat voimaa ja motivoivat meitä jatkamaan.

Tuon illan aikana Kalle antoi meille vaimonsa Maijan kirjoittaman kirjan Ongelma vai haaste? Mukautimme kirjan omaan tilanteeseemme Kosovossa ja se on vaikuttanut suuresti Kosovon vammaisten asenteisiin, myös minun ja Halitin. Tuo lyhyt ja ”salainen” tapaaminen oli siis alku pitkälle ja hedelmälliselle vammaiskysymysten yhteistyölle Kosovossa.

Kalle vieraili luonamme ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Tuolloin hän vieraili myös hätätilassa olleessa Mitrovican kaupungissa. Tuo vierailu osoitti Kallen rohkeaa asennetta, mikään ei ollut hänelle saavuttamatonta, kun vain oli tarpeeksi tahtoa ja halua muutoksen aikaansaamiseksi. Vaikka Kalle joutui Mitrovitcan vierailullaan auto-onnettomuuteen, se ei estänyt häntä tulemasta Kosovoon ja se jopa motivoi häntä vaikuttamaan tässä maassa tapahtuviin muutoksiin.

Jokaisella vierailulla oli missio ja selkeä tarkoitus. Kalle alkoi tukea vammaisia ihmisiä tapaamalla meitä suoraan ja koulutti meitä tunnistamaan omat kykymme ja kasvattamaan tietoisuuttamme. Tämän myötä monet vammaiset alkoivat osallistua aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan. Kallen karismaattinen lähestymistapa teki tapaamisista hyvin houkuttelevia ja toisaalta hänen toimintatapansa vaikuttivat suoraan kosovolaisten päätöksentekijöiden asenteisiin. Mutta hänen tukensa ei loppunut siihen. Kalle hyödynsi joka vierailullaan arkipäiväisiä tilanteita, joiden kautta hän vaikutti vammaisiin ihmisiin. Vaikka yhteiskuntamme oli täynnä esteitä, jotka hänen piti ylittää, Kallea ei pysäytetty. Hän oli motivoiva tukipilari monille ihmisille, myös minulle itselleni.

Kalle opetti minut myös kalastamaan kesämökkinsä läheisellä järvellä. Nykyään ymmärrän, että hänen opetuksessaan oli kyse muustakin kuin kalastamisesta. Kallen tarkoitus oli opettaa meitä muuttumaan, muttei muuttaa meitä.

Kallen kiinnostus vammaisasioihin ei rajoittunut Kosovoon. Hän halusi muuttaa ystäviensä tilanteen koko Balkanin alueella. Niinpä hänen aloitteestaan aloitettiin yhteistyö Balkanin vammaisjärjestöjen välillä. Hänen aloitteestaan järjestettiin ensimmäiset yhteistyökokoukset ja hän osoitti tämän yhteistyön pohjattoman tärkeyden. Kuten ennenkin, Kallen lähtökohtana oli hänen oma kokemuksensa ja tämä yhteistyö oli ehdottomasti hyvin hyödyllistä ja vaikuttavaa.

Siispä, ensimmäiset yhteistyökokoukset Balkanin vammaisjärjestöjen välillä alkoivat ja niiden kruunana oli ensimmäinen yhteinen konferenssi Tiranassa vuonna 2015. Tämä kaikki oli Kallen ja hänen yhteistyökumppaniensa aloittamaa ja tukemaa. Kallen tuki Kosovolle ja Balkanille ylipäänsä ei päättynyt tähän, vaan Kallesta tuli silta vammaisjärjestöjen sekä monien vammaisten tukijoiden välillä. Tuo silta vaikutti suoraan vammaisten ihmisten elämään ja se vaikutus kantaa tänäkin päivänä.

Kalle oli ja hän pysyy esikuvana monelle meistä. Hänen lähestymistapansa vammaisuuteen oli ainutlaatuinen ja korvaamaton. Siihen kuului myös Kallelle ominainen huumori, mikä teki siitä vieläkin poikkeuksellisempaa ja tunnistettavampaa.

Tähän mennessä kaksi ihmistä on jättänyt pysyvän jäljen elämääni, Kalle ja Halit. Omistautuminen vammaisliikkeelle, oikeuksien etsintä ja puolustaminen olivat ominaisuuksia, jotka yhdistivät näitä kahta vaikuttavaa hahmoa.

Lepää rauhassa rakas ystäväni, tehtävääsi jatketaan yhä!

Kirjoittaja on vammaisjärjestö Handikosin johtaja

Vapaasti englannista suomentanut Sanni Purhonen

Kuva: Heini Saraste

Yliopistot ovat esteellisiä, peruskouluihin pääsee

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Esteettömyys Kosovon julkisissa rakennuksissa on hitaasti parantumassa, mutta osin vielä ihan rempallaan.  

Arkkitehti Rosafa Basha oli erityisen kiinnostunut siitä, miten Suomessa on korjattu vanhoja rakennuksia ja mitä se on tullut maksamaan. Kalle Könkkölä kertoi muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, miten esteettömyyttä on Suomessa ajettu eteenpäin ja missä jamassa nyt ollaan. Könkkölä painotti, että vaikka Suomi on tällä hetkellä huikeasti esteettömämpi kuin 20 vuotta sitten, kädenvääntöä käydään edelleen joka hetki.  

Muutama vuosi sitten Basha teki yhdessä kollegoidensa kanssa tutkimuksen, jossa kartoitettiin pääkaupunki Pristinan esteettömyyttä. Yleisesti Kosovossa ongelmana on se, että vaikka laki vaatii esteettömyyttä julkisiin rakennuksiin, kunnat eivät sitä noudata. Edelleen rakennetaan liian jyrkkiä luiskia, hissit puuttuvat ja esimerkiksi näkövammaisia ei oteta juurikaan huomioon. Edelleen ongelmana on myös se, että valvomisen mekanismit puuttuvat. 

Toisaalta esimerkiksi peruskoulujen esteettömyys alkaa olla parantumassa. Muun muassa uusiin kouluihin rakennetaan aina rampit. Mitä ylemmäs koulutusportaikolla noustaan, sitä huonommin ovat asiat. Lukioissa esteettömyyttä huomioidaan vain vähän ja yliopistoissa tilanne on todella kurja. Tämä johtaa taas siihen, että vammaiset eivät opiskele kovin pitkälle. 

Toinen suuri ongelma ovat yksityiskodit. Jugoslavian 1970-luvun aikainen asuntokanta on täysin esteellistä ja uudisrakentamisessa tehdään jatkuvasti virheitä. Taloissa saattaa olla kyllä hissi, mutta ensimmäisen kerrokseen johtavat portaat. Myös balkanilainen tapa rakentaa monikerroksisia omakotitaloja on yksi ongelma.  

– Ihmiset ovat vankeina omissa kodeissaan, Rosafa kertoi. 

Kun näin Bajraktarit eli erään perheen tarina

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Bajraktarin viiden sisaruksen tarina Kosovosta on tarina tuhosta, selviytymisestä ja elämän ihmeellisistä käänteistä.

Kun vuonna 1999 näin ensimmäisen kerran Bajraktarin perheen Lipljanin kylässä Keski-Kosovossa, koko maa oli raunioina. Matkasimme tulkkini Duki Kelmendin kanssa tuhotusta Pristinasta läpi maiseman, jossa talot toinen toisensa jälkeen oli poltettu ja rauniot törröttivät maasta kuin mustat jättiläisen hampaat. Luhistuneisiin seiniin serbit olivat maalanneet kostonviestejään.

Takana oli vuosikymmenen sorto, taistelu serbien kanssa, kylien polttamista ja terroria, joka sitten huipentui joukkopakoon ympäröiviin maihin Yhdysvaltain pommitusten aikana.

Tuona Bajraktarien kohtaamisen syksynä albaanit palasivat pakolaisleireiltä koteihinsa, joista oli usein vain seinät jäljellä. Ja oli tulossa kylmä ja luminen talvi. Kamiinoita, märkiä vaatteita, värjöttelyä pakkasessa. Sitä oli edessä ja sitä voitiin aavistella, juuri kun olin näkemässä Bajraktarit.

Autossa Duki alkaa katsoa papereitaan: mitä, miten, onko tämä mahdollista? Perheen isä Bajram Bajraktari elää kotinsa raunioissa viiden kehitysvammaisen lapsensa kanssa. Perheen ainoa terve poika käy hanttitöissä ja perheen äiti on kuollut.

Duki, itsekin sentään paikallinen, pakolaisleirit ja sodan kokenut, katselee tietoja järkyttyneenä. Kyllä viiden kehitysvammaisen lapsen isä, kuulet oikein, Duki täsmentää.

Perheen isän kohtaaminen nurmikolla kotitalon raunioilla on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se itse asiassa muutti minut.

Kun aurinko paistaa keskeltä taivasta ja talojen rikkirevityt siluetit piirtyivät takanamme, arvokas albaani-isä seisoo lapsiensa ympäröimänä keskellä tuhoa tyyneyden perikuvana. Miten hän ojentaa meille lasilliset vettä. Ja huolimatta sodasta, tuhosta, lapsien aiheuttamasta murheesta, huolimatta lähestyvästä talvesta, hän säilyttää arvokkuutensa. Tässä olen, en muuta voi.

Isän sukunimi Bajraktari tarkoittaa albaniaksi suuria juhlapyhiä.

Isän kertomana saan kuulla Fadilin, Fatmirin, Nehmijen, Sabrijen ja Faikin tarinan ensimmäisen kerran. Saan kuulla miten serbiterrorin vuosina Fadil, sisarusten villikko, heittää kivellä serbipoliisia ja pitää koko perhettä jännityksessä, saan kuulla siitä, miten isä ei ole suostunut laittamaan lapsiaan laitokseen, pahamaineiseen Stimljeen.

Erityisesti päätös pitää lapset kotona ja poissa laitoksesta tekee minuun vaikutuksen. Isä kertoo myös siitä, miten hän on lääkärin painostuksesta lopulta antanut periksi. Hän kertoo matkasta laitokseen, ensimmäistä kertaa kylän ulkopuolelle. Lapset ovat innoissaan, he luulevat olevansa huvimatkalla. Perillä laitoksen virtsanhajussa ja surkeudessa, isä tajuaa, että laitokseen hän ei lapsiaan jätä.

– Niin kauan kuin käteni kantavat, pidän heistä huolta, hän sanoo.

Saan kuulla paosta vuorille metsän keskelle pommitusten ajaksi. Saan kuulla, miten kaikki kuusi perheenjäsentä ovat nukkuneet pensaitten alla ja syöneet sotilaitten kylistä varastamaa ruokaa.

Tuona vuonna 1999 tapaan ensimmäistä kertaa elämässäni äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös äärimmäistä arvokkuutta.

Seuraavat vaihe: Laitos

Vuonna 2012 saan ajatuksen, että etsin perheen jälleen käsiini. Ilmenee, että perheen isä, Bajram, on kuollut. Samoin lapsista nuorin Faik. Sisarusten terve veli on muuttanut Saksaan ja huolenpito lapsista on käynyt suvulle ylivoimaiseksi. Neljä sisarusta on laitettu Stimljeen. Isän kädet ovat siis lakanneet kantamasta.

Menemme sinne. Tapaamme laitoksen johtoa, lääkäreitä ja hoitajia. Sisarukset johdatetaan huoneeseen. Huh huijaa, mikä tunnevyöry. He ovat aivan samannäköisiä kuin ennenkin, he ovat iloisia. Jostain syystä aina kun tapaan heidät, he ovat iloisia.

Stimlje käy lävitse sekin hidasta muutosta, aikaisemmin psykiatriset potilaat ja kehitysvammaiset olivat hujan hajan, nyt kaksi laitosta on erotettu aidalla toisistaan. Suljettujen porttien takana asuu 58 ihmistä.

Lääkehoito on massiivista, asukkaat lääkitään tukkoon, talojen ovet ovat muurien sisällä auki sotkuiselle pihalle, mutta muurit ovat lukoilla kiinni ja portilla on vahti vahtikopissaan.

Seuraava vaihe: ryhmäkoti

Viime keväänä saan välikäsien kautta kuulla, että sisarukset on siirretty Stimljestä ryhmäkotiin Suhadollin kylään Luigi Gukagvi-kadulle. Nyt siis sinne!  Sovin Kynnyksen matkan yhteyteen tapaamisen ryhmäkodissa.

Johtaja Arjeta Thagi Stubla ottaa meidät vastaan ystävällisesti. Hän vie meidät suurehkoon omakotitaloon, jonka sohvalla odottavat Fadil, Fatmir, Nehmije, Sabrije.

Arjeta Thagi piti huolta sisaruksista jo Stimljessä. Nyt ryhmäkoti on siis hänen vastuullaan. Hän kertoo, että aivan alussa muuton jälkeen sisarukset olivat hyvin rauhattomia. Jopa rauhattomampia kuin alkuvuosina Stimljessä.

– Nyt kaikki sujuu paljon paremmin. Meillä on ihme kyllä rahaa tarpeeksi käytettäväksi, sillä ryhmäkotien budjetti on hyvä. Ylimääräisellä rahalla teemme retkiä ja pidämme hauskaa. Olemme myös vierailleet sisarusten vanhassa kylässä. Heidän kotinsa on rakennettu uudelleen, nyt se on vieraan omistuksessa. Kävimme ravintolassa kylän keskustassa, ja ihan kaikki kyläläiset saapuivat sisaruksia tapaamaan. Se oli hienoa.

Arjeta on tuonut omat pienet lapsensa ryhmäkotiin vierailuille. Kun Arjeta teki matkan Ruotsiin, sisarukset soittivat hänelle ja pyysivät palaamaan pian.

Eniten jää askarruttamaan Arjetan lause:

– Olen rikas, minun ei tarvitsisi olla täällä.

Se kertoo jotain. Rikas ei tule työpaikalleen siksi, että hän tarvitsisi rahaa vaan siksi, että hän kokee työnsä tarpeelliseksi.

On vaikea tietää mikä on totuus. Joka tapauksessa, jos minulle olisi 20 vuotta sitten kerrottu, että nämä sisarukset aterioivat pihalla sypressien katveessa, he nukkuvat puhtaissa lakanoissa ja nauravat paljon, se olisi saanut minut katsomaan maailmaa eri lailla.

Eli älä koskaan tee äkkinäisiä johtopäätöksiä, asiat voivat olla myös tulevaisuudessa paremmin.

– Mommy, äiti, pesetkö minut illalla? kysyy Nehmije.

Pesetkö minut illalla? Se jää mieleeni.

Vierailemme myös sisarusten huoneissa, joissa yksi asia kiinnittää huomioni, huoneet ovat siistejä, verhot ovat kirkkaat ja lakanat puhtaat. Mutta yhtään ainutta yksityistä tavaraa ei näe missään, mistä se johtuu, miksi on niin? Samoin huomiotani kiinnittää se, että heille annetaan terapiaa eli syötetään melko vahvoja lääkkeitä, koska lääkehoito on muodissa Kosovossa, vaikka he eivät todellakaan sitä tarvitsisi.

Sekin tulee mieleeni, että tärkeintä on ihmissuhde, lähellä olevan hoitajan tai lähityöntekijän ystävällisyys. Eivät muurit, ei sukulaissuhde, eivät paperit, joskus ei edes raha ratkaise vaan se, miten kunnioittavasti ihmistä kohdellaan. En voi tietää ovatko sisarukset onnellisia, mutta ainakin heidän elämänsä on mennyt hyvään suutaan, kaiken kaikkiaan.