Maria Miric, Kroatia
Teksti: Heini Saraste
”Olen ollut vammaisliikkeessä mukana niin pitkään. Silti vasta viime aikoina varjoraporttia tehdessä olen nähnyt, miten eri lailla vammaiset ihmiset ovat tutustuneet toisiinsa. Olen ymmärtänyt miten vähän todella tiedämme toinen toisistamme. Sokea ei välttämättä ymmärrä liikuntavammaisten problematiikkaa ja päinvastoin. Juuri tämä yhteisen äänen löytäminen oli varjoraportin tekemisessä kaikkein tärkeintä.
Entä mitä hallituksemme on tehnyt vammaisten ihmisen eteen ja mitkä teot ovat jääneet puhtaasti paperille? Yleisin ongelma täällä koko Balkanilla on, että lait saattavat olla edistyksellisiä, mutta toimeenpano puuttuu. Meillä on Kroatiassa kaksi on viritettyä avustajajärjestelmää, mutta toistaiseksi avustajia on vain 72 vammaisella ihmisellä.
Yksi tärkeä asia on myös maan lasten mahdollisimman aikainen hoito, mikä tällä hetkellä puuttuu lähes kokonaan. Vammaiset lapset jäävät vaille diagnoosia ja kuntoutusta. Ongelmat pahenevat. Myös vanhempien tietämättömyys ja taikausko aiheuttaa paljon ongelmia. Uskotaan pyhään veteen tai kätten päälle panemisiin.
Nyt olemme vaatimassa aikaista interventiota, taskurahaa ja perustoimentuloa.”
Entä mikä tekee sinut iloiseksi?
”Itse en ole vammainen niin kuin monet muut täällä, olen eronnut ja elän yksin. Pari vuotta sitten tein kuitenkin ehkä elämäni merkityksellisimmän ratkaisun, kun ryhdyin isoäidiksi ystäväni Down-pojalle. Una on elämäni valo.”