Teksti: Sanni Purhonen
Kuva: Ismo Helén
Mina Mojtahedi ajaa monin tavoin vammaisten asioita
”Toimin vammaisasioiden inkluusion koordinaattorina kansainvälisellä Punaisella Ristillä ja edistän vammaisten huomioimista humanitäärisessä avussa. Sanoisin, että olen nainen, liikuntavammainen, urheilija ja ravitsemustieteen tohtori – siis yhdenvertaisuuden edistäjä monella eri sektorilla. Vammaisten oikeudet kuitenkin yhdistävät kaikkea, mitä olen tehnyt ja teen.
Minulla on selkäydinvamma, vammauduin 13-vuotiaana tulehduksen seurauksena. Teininä suurimmat huolet olivat kaverisuhteissa. Liikuntavammaisuus toki toi jännitteitä, mutta olin muutenkin erilainen, minulla oli monikulttuurinen koti, isäni on iranilainen.
Aloin urheilla kilpaa lukiossa ja kiinnostuin ihmisen fysiologiasta ja kehon toiminnasta. Huomasin, että monet vammaiset urheilijat joutuvat taistelemaan painonsa kanssa ja mietin mistä se aiheutuu. Sitten kiinnostuin myös kehitysmaiden ravitsemusasioista.
Ammattiurheilijan urani aloitin kelaajana ja olin mukana Atlantan paralympialaisissa. Koriksesta löysin päälajini, tykkään porukalla treenaamisesta ja yhdessä tekemisestä. Suomessa naisilla ei vain ollut omaa joukkuetta – ja niin päädyin pelaamisen kautta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Urheilusta myöhemmin pelasin vielä pyörätuolicurlingia.
Valmistuttuani hain tutkijan paikkoja, kehitysmaa-alan työt ja ravitsemus olisivat kiinnostaneet, mutten päässyt edes haastatteluihin. Epäiltiin, etten pystyisi tekemään töitä syrjäseudulla, minussa nähtiin vain liikuntavamma. Vaikkei kaikki tutkimus tapahdu missään syrjäkylissä, ennakkoluuloja oli. Kun myöhemmin pääsin Kynnykseen kehitysyhteistyökoordinaattoriksi, usein valtavirtajärjestöissä oltiin yllättyneitä, että pystyin toimimaan kentällä.
Kun sain työnhaun vaikeuksien jälkeen mahdollisuuden pelata koripalloa ammattilaisena, tartuin tilaisuuteen. Suomessa pyörätuolikoripalloon ei ole riittävästi satsattu, ei voi päästä esimerkiksi maajoukkueeseen. Halusin katsoa, miten pitkälle pääsen.
Inkluusiotyötä Punaisella Ristillä
Nykyisin siis työskentelen Punaisen Ristin päämajassa Genevessä. Niin yllättävää kuin se onkin, Punaisen Ristin kokonaisuudessa ei ole aiemmin tarpeeksi huomioitu inkluusiotyötä, vaan vammaiset ovat olleet näkymättömiä tai unohtuneet. Olen ollut töissä vasta lyhyen aikaa ja olen koittanut saada esimerkiksi humanitäärisen avun vesi- ja sanitaatiosektoria inklusiivisemmaksi. Työni on myös sisäistä tietoisuuden lisäämistä siitä, miten vammaiset huomioidaan ja miksi se ylipäänsä on tärkeää.
Vaikka työn määrä on valtava, mahdollisuuksia on paljon. Yritän edistää sitä, että järjestöistä tulisi inklusiivisia, kohtuullisten mukautusten periaatteisiin sitoutuen. Tarvitsisimme lisää monimuotoisia henkilöresursseja. Järjestön vammaiset työntekijätkään eivät välttämättä tiedä, mitä heillä olisi oikeus pyytää tai edes, että heidät voi luokitella vammaisiksi, mutta he kertovat minulle vammoistaan.
Punaisen Ristin kansainvälinen liitto on melko esteettömissä tiloissa ja olen auttanut uusien tilojen suunnittelussa. Komitean rakennukset puolestaan ovat vanhoja ja niissä on menty huonoon suuntaan. Kaikissa hankinnoissa tulisikin huomioida saavutettavuus. Tässäkin auttaisi jos saataisiin enemmän vammaisia töihin, silloin nämä asiat paremmin ymmärretään. Paljon on tietoisuudesta kiinni, ihmiset eivät ole tahallaan tietämättömiä tai unohda vammaisia. Tarvitsisimme enemmän myös vammaisia vapaaehtoisia mukaan toimintaamme, Punaisen Ristin liikkeessä on kuitenkin miljoonia vapaaehtoisia.
Minulla on paljon annettavaa ja samalla opin koko ajan uutta, se on työssäni parasta. Pidän myös työn ilmapiiristä, joka on hyvin kansainvälinen. Geneve on mäkinen kaupunki, joka on tietysti rankkaa. Esteetön asunto oli vaikea löytää, sillä alueen rakennukset ovat vanhoja. Arki käy liikkuessa raskaaksi ja aina sataa. Mutta kaupunki on todella kaunis ja sijaitsee kaiken keskellä. Lumihuippuiset vuoret ovat ihmeellisiä. Suomesta ikävöin tietysti ystäviä ja perhettä.
Kaikki Kynnyksellä oppimani on ollut nykyisessä työssäni arvokasta, alkaen siitä, miten ymmärrän itsenäisen elämän ja yhdenvertaisuuden. Olen saanut ajattelumallini ja ensimmäiset työmahdollisuuteni Kynnykseltä. Niin saatoin oppia kehitysmaa-alaa.
Ylipäänsä olisi tärkeää valtavirtaistaa vammaisia naisia mukaan kehitysyhteistyöhön. Itse vammaisina naisina voimme näyttää esimerkkiä muille vammaisille naisille. Lisäksi on olennaista pitää mielessä ruohonjuuritason vammaisten näkökulma. Sen takia me teemme tätä työtä.”
