Hymyt

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Pakolaisleiri, mitä mielikuvia se herättää? Pölyä, likaa, roskia, rikkinäisiä vesisäiliötä, kontteja, virtsan hajua, rasvan hajua. Lapsia, lapsia, lapsia. Kaikkea sitä. Mutta myös hymyjä. 

Bekaanlaaksossa lähellä Syyrian rajaa sijaitsevassa leirissä minua ihmetyttävät ennen kaikkea hymyt. Niitä on niin paljon. Iloiset, ujot, varaukselliset, varauksettomat, vilpittömät hymyt. 

Miten näin paljon hymyjä on voinut kertyä näin pienelle alueelle?   

Näillä ihmisillä on takanaan kodin menetys, puolison menetys, lapsen menetys, äidin tai isän menetys, kenties koko perheen tai terveyden menetys.  

Ja sitten on pienempiä menetyksiä: aseman menetys, statuksen menetys, identiteetin menetys, arvokkuuden menetys.  

Miten ihmiset jaksavat hymyillä? Mistä hymy tulee?  

Lapset eivät leirillä pääse kouluun. Se ei ole mahdollista. Koulutettujen hyvinvoivien sivistyneiden perheiden lapset eivät pääse kouluun. Köyhien perheiden lapset eivät pääse kouluun.  

Syyriassa on vanha kulttuuri, se on koulutettujen ja hyvin rikkaasta perinteestään tietoisten ihmisten maa. Tietokirjailijoitten residenssi sijaitsi vielä kymmenen vuotta sitten Damaskoksessa. Nämä ihmiset eivät ole eläneet missään slummissa. Heillä on ollut oma pieni puutarha, oma talo, oma lähikoulu, oma yliopisto.  

Nyt he elävät täällä muutaman sadan kilometrin päässä kotikaupungeistaan, tietämättä voivatko palata ja milloin. Vai käykö heille kuten Palestiinan pakolaisille, että he eivät voi palata milloinkaan, eivätkä edes heidän lapsensa? 

 

ONNISTUMISIA JA KARIKOITA

Kalle Könkkölä: 

Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme riveissä EU:n rahoilla tehtyjä vessoja. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla.  

”Balkanin sota teki aikanaan vammaisten pakolaisten ongelman minulle henkilökohtaisesti todeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin Kynnys ry lähti auttamaan niin Bosnian kuin Kosovon vammaisia pakolaisia heti aseiden vaiettua. Kosovon sodan aikana Kynnys lähetti Makedonian pakolaisleirille hoitajan katsomaan, mitä apua juuri vammaiset ihmiset tarvitsevat.  

Tuosta pienestä hankkeesta käynnistyi vähitellen vuosia jatkunut laajempi apu ja yhteistyö, jossa Suomen ulkoministeriö tuki Kynnyksen kautta kosovolaista vammaisjärjestöä Handikosia vammaisten ihmisten voimaannuttamisessa sodan jälkeen.  

Tehtiin sitä työtä, mitä kukaan muu ei tehnyt. 

Myöhemmin vammaisten pakolaisten tilanne on noussut esille aina uudestaan ja uudestaan. Aloittamme Vammaisdiplomatia-hanke on viisivuotisen toimintansa aikana pitänyt yhtenä painopistealueena vammaisten ihmisten humanitääristä auttamista.  

Yleinen havainto on kehitysmaihin tekemiemme matkojen aikana sekä erilaisten ihmisten kohtaamisissa se, että vammaisiin ihmisiin kriisitilanteissa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Matkat Libanoniin, Palestiinaan, Iraniin sekä Egyptiin ja Etiopiaan ovat kertoneet karua tarinaa: juuri kukaan ei piittaa vammaisista kriiseissä. 

Kyse ei ole rahasta: esteettömän vessan rakentaminen on yhtä kallista tai halpaa kuin esteellisen. Kyse on tietämättömyydestä. Tämän tietämättömyyden takia monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset kärsivät ympäri maailmaa. He eivät saa edes alkeellisintakaan ihmisarvoaan toteutumaan: he eivät pääse vessaan. 

Soitto juhannusaattona 

Tämän havainnon tyrmistyttämänä Beirutin matkamme jälkeen vuonna 2013 kirjoitin silloiselle kehitysministeri Heidi Hautalalle kirjeen sekä Suomen Kuvalehteen pienen artikkelin järkyttävistä havainnoistani.  

Ministeri Hautala soitti minulle puhelun juhannusaattoaamuna ja lupasi tehdä asialle jotakin. Hautalan myöntämällä rahoituksella (100 000 euroa vuodessa) olemme – pieni aktiivinen joukko vammaisia – kuluneen viiden vuoden aikana tavanneet vammaistyötä tekeviä järjestöjä, vastaavia ulkoministeriön virkamiehiä sekä kansainvälisiä tahoja: YK:n pakolaisjärjestöä, UNCHR:ää, kansalaisjärjestöjä, SPR:ää, CPM:ää, Handicap Internationalin, IDA:n ja eri valtioiden edustajia. 

Kaikkialla kysymyksemme on ollut sama: Miten juuri teidän tahonne ottaa huomioon vammaiset kriiseissä ja kuinka vammaisnäkökulma näkyy teidän työssänne? 

Pieniä askelia parempaan  

Vammaisdiplomatian työn seurauksena vammaisten asema on noussut tärkeämmäksi ja vammaisnäkökulma tullut esille aivan ensimmäistä kertaa. Oma merkityksensä on myös YK:n vammaissopimuksella, jossa ovat esillä myös humanitääriset asiat. 

Keväällä 1916 pidetiin Istanbulissa YK:n humanitäärisen avun huippukokous. Kokousta ennen alettiin valmistella myös vammaisia koskevaa kannanottoa. Muutamat valtiot ja YK:n järjestöt laativat luonnoksen, josta ei tullut varsinaista sopimusta vaan julistuksenomainen kannanotto, jossa eri tahot – valtiot, YK:n järjestöt ja erilaiset kansalaisjärjestöt – sitoutuivat ottamaan vammaiset huomioon ohjelmissaan. Julistusta on allekirjoitettu kohtuullisesti, vaikka muutamat merkittävät maat kuten USA ovat jättäytyneet sen ulkopuolelle. 

Tämän peruskirjan keskeinen vaatimus on, että vammaiset ihmiset itse osallistuvat humanitäärisen avun kehittämiseen ja toteuttamiseen täysimääräisesti YK:n vammaissopimuksen hengessä. 

Rahaa tarvitaan, jotta voidaan kertoa 

Samanaikaisesti on käynnistynyt kaksi muuta prosessia. Australian rahoituksella ollaan tekemässä käsikirjaa siitä, kuinka vammaisia käytännössä autettaisiin kriisitilanteissa. Työssä ovat mukana monet humanitääristä työtä tekevät järjestöt, YK:n organisaatiot, UNCHR ja IDA. Olen itse päässyt ohjausryhmän jäseneksi tähän hienoon hankkeeseen. 

Toisessa hankkeessa tarkastellaan puolestaan humanitäärisen avun ”raamattua”, yleistä käsikirjaa eli Spherea. Sphere ohjaa kansainvälistä yhteistyötä sekä standardeja humanitäärisessä kansainvälisessä yhteistyössä. Abilis-säätiön edustajana olen yhdessä Abiliksen toiminnanjohtaja Marjo Heinosen kanssa päässyt mukaan myös tähän yhteistyötön. Marjo Heinosella itsellään on pitkä kenttäkokemus humanitaarisesta avusta, muun muassa Afganistanista ja Eritreasta. 

Näihin kahteen prosessiin osallistuminen on kuitenkin ollut tavattoman vaikeaa, koska ulkoministeriön humanitäärisen avun yksikkö ei ole ollut halukas tukemaan tätä työtä.  

Jotta voisimme vaikuttaa, se edellyttäisi, että Abiliksella olisi henkilöresursseja tähän työhön juuri nyt. Vapaaehtoistyön tasolla voimme vain hivenen raapaista pintaa. Myös IDA:n voimavarat ovat heikot ja näin ollen prosessit etenevät ilman itse vammaisten ihmisten voimakasta panosta. 

Juuri vammaisten ihmisten mukaan saamiseksi kehitysyhteistyöhön olemme perustaneet pienen työryhmän, jossa olemme kouluttaneet yhdessä Kirkon ulkomaanavun ja SPR:n kanssa kourallisen vammaisia ihmisiä humanitääriseen apuun yleisesti. Jos taloudellisia resursseja olisi lisää, irrottaisimme yhden näistä ihmisistä tekemään vammaislähtökohdasta syntyviä ehdotuksia aihetta käsitteleviin dokumentteihin. 

Meillä on myös viidentoista hengen mentorointiryhmä, jonka jäseniä valmennetaan kansainväliseen toimintaan. Osallistujat ovat suomalaisia vammaisaktivisteja sekä eri alojen asiantuntijoita, osa osallistujista on perehtynyt myös humanitääriseen työhön.  Abilis-säätiö ei ole kuitenkaan saanut tarpeeksi taloudellista tukea, jotta tätä toimintaa voitaisiin kehittää pidemmälle. 

Ulkoministeriön antaman tuen saamisen edellytyksenä on tähän saakka ollut, että kyseinen järjestö on rekisteröity Euroopan unionin humanitäärisen avun rekisteriin. Tämä on ulkoministeriön luoma sääntö, ja käytännössä se estää vammaisten osallistumisen. Suunnittelemme silti seuraavaa askelta juuri nyt yhdessä Kirkon ulkomaanavun kanssa. Kahden vammaisen ryhmä on lähdössä Ugandaan Kirkon ulkomaanavun ja World Vision -järjestön tukemille pakolaisleireille. 

Vammaiset lapset leireillä kouluihin 

Mistä käytännön asioista on kyse? Kun humanitäärinen kriisi etenee, yleensä muutamassa kuukaudessa pakolaisleirille perustetaan lapsille väliaikaisia kouluja. Vammaiset eivät kuitenkaan mene näihin kouluihin: joko koulut ovat esteellisiä tai vammaisten lasten opettamista ei oteta lainkaan huomioon. Samassa tilanteessa on kuitenkin ympärillä joukko aikuisia, jotka olisivat täysin vapaita vaikkapa kantamaan vammaiset lapset kouluun, kun koulut vain näyttäisivät vihreätä valoa. 

Myös esteettömyysasia takkuilee. Pakolaisleirejä rakennettaessa on mahdollista ottaa esteettömyysasiat huomioon alusta saakka, eikä rahaa kulu ollenkaan enempää kuin jos niitä ei oteta huomioon. Ei ole kalliimpaa rakentaa väliaikaissuojia ilman portaita kuin portaitten kanssa.  

Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme EU:n rahoilla tehtyjä vessoja riveissä seisomassa. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla. Kyse ei ole rahasta, sillä alun alkaen esteettömän vessan rakentaminen on yhtä kallista tai halpaa kuin esteellisen. Kyse on joko välinpitämättömyydestä tai tietämättömyydestä. Seuraukset kantavat monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset ympäri maailmaa. 

Kun kriisitilanne syntyy, pitäisi myös olla olemassa keskusvarasto, mistä löytyy esteettömiä bajamajoja, pyörätuoleja, keppejä, valkoisia keppejä, rollaattoreja sekä apuvälineitä, katetreita ja vaippoja. 

Tärkeää on myös itsenäisen elämän keskuksien perustaminen leireille. Keskusten idea on yksinkertainen: on paikka, johon leirillä olevat vammaiset ihmiset voivat kokoontua tapaamaan toisiaan, antamaan vertaistukea ja miettimään tilannettaan. Itsenäisen elämän keskuksissa vammaiset vaikuttavat leireistä vastaaviin henkilöihin esteettömyysasioissa ja pitävät huolta siitä, että vammaiset ihmiset saavat yleistä apua, kuten ruokaa ja puhtautta ja erityisesti vammaisuuteen liittyvää apua. 

Pienellä rahalla voi tehdä paljon 

Saman vuoden syksyllä ministeri Pekka Haavisto ohjasi ulkoministeriön rahoja kaksi miljoonaa euroa korvamerkittynä UNCHR:lle vammaisten auttamisen kehittämiseksi kriisitilanteissa. 

Haaviston päättämästä kahdesta miljoonasta osa meni Ukrainaan YK:n pakolaisjärjestölle. Vierailin Ukrainassa keväällä ja rahamme ”kävelivät” vastaan. YK:n pakolaisavun kenttätyön päällikkö Asal Ormonova kertoi, että rahoilla on konkreettisesti autettu muun muassa maan sisäisten pakolaisperheiden vammaisten lasten koulukäyntiä ja parannettu heidän terveydenhuoltoaan. 

UNCHR ei sinällään ole kuitenkaan juuri pitänyt yhteyttä itse vammaisiin ja heidän järjestöihinsä. Olenkin ehdottanut eräänlaisen sertifikaatin kehittämistä. Sertifikaatin ideana olisi, että humanitääriset järjestöt kertoisivat, kuinka he aikovat ottaa vammaiset huomioon suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Rahaa tulee vasta, kun vammaiset otetaan huomioon, ei sitä ennen. 

Ja vielä! Suomi rahoittaa YK:n humanitääristä apua 70–80 miljoonalla eurolla vuodessa. Eikö tästä summasta voisi kohdentaa muutama sata tuhatta siihen, että vammaiset otetaan huomioon silloin, kun menossa on humanitäärinen kriisi?” 

Libanonin pioneerit, Mia ja Fadia

Teksti ja kuvat: Heini Saraste 

Mia Farah, 38, pitää puheen YK:ssa. Illalla Mia ostaa meikkejä ja puhuu mielikuvituspoikaystävälleen. 

Mia Farah syntyi keskelle Libanonin sisällissotaa. Pommit putosivat Beirutin kaduille ja sireenit ulvoivat. Koskaan ei voinut tietää, kuka lähipiiristä olisi illalla hengissä. Nyt Mia on itsenäinen ja elämäänsä tyytyväinen nainen, joka juuri on noussut elämänsä suurimmalle kateederille. Hän on pitänyt loistavan puheen YK:ssa vammaisten kansainvälisessä kokouksessa ja saanut kymmenet ihmiset kyyneliin. 

Tapaan Fadia Farahin ja hänen tyttärensä vahingossa, hotellin aamiaisella New Yorkissa.  

– Ei haastattelua, ei tänään, keräämme voimia huomista varten, he sanovat. Huomenna ehkä. 

– Miksi puhut äidilleni, mikset minulle! Mia katsoo minua tiukasti. 

Noin kuukausi aikaisemmin YK:n kokouksen järjestäjät aivan yllättäen pyysivät Miaa puhumaan avajaisiin. Mia on jo vuosia kuulunut Inklusion Internationaliin eli kehitysvammaisten ja heidän vanhempiensa kansainvälisen järjestön johtokuntaan. 

Nyt puhetta on kirjoitettu kahden viikon ajan ja harjoiteltu peilin ääressä. Mia, joka on saanut oppia beirutilaisessa elokuvakoulussa, on opetellut erilaisia kikkoja selvitäkseen yleisön edessä. Pitää etsiä yleisöstä tutut kasvot, ei kannata katsoa silmiin, pitää ajatella, että puhuu ystävälle. 

Koulun jälkeen hän teki kaksi vuotta töitä päiväkodissa, sitten tarjoilijana Ben and Jerryssä, sitten seurasivat välivuodet, kun Mia etsi paikkaansa. 

Välillä Mia masentui. Hän olisi halunnut samanlaisen elämän kuin veljensä, hän olisi halunnut oman toimeentulon, oman kodin ja oman rakastetun. Se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Mia linnoittautui omaan huoneeseensa, laittoi sängyn päätyyn ristin ja vain makasi liikkumatta. En voi elää kuin vanha nainen! 

Sitten eräänä päivänä huoneesta kuului kolinaa. Mia oli avannut ikkunan ja hengitti sen ääressä syvään.

-Tiedän, että minua rakastetaan. Sen vuoksi olen päättänyt elää. 

Mia alkoi tehdä elokuvia ja tauluja. Kun Mia maalaa, hän unohtaa kaiken muun. Mialla on edelleen myös mielikuvituspoikaystävä, jolle hän puhuu päivittäin. Yli kaiken Mia rakastaa meikkejä ja hänen lempimerkkinsä on MAC. Myös New Yorkissa hän heti avajaisten jälkeisenä iltana kävi meikkiostoksilla. 

Vahva laitostamisen perinne

Fadia Faruk on ollut mukana perustamassa Down-vanhempien yhdistystä kolmekymmentä vuotta sitten. Fadian aloitteesta perustettiin myös ensimmäinen koko Arabimaailmaa kattava kehitysvammaisten lasten vanhempien liitto. Fadia sai lapsensa aikanaan tavalliselle luokalle, mikä on täysin poikkeuksellista. Libanonin sodan aikana perhe asui vuosia Kaliforniassa.   

– Amerikassa opin paljon uutta kehitysvammaisuudesta. Libanonissa tiedontaso oli todella matala. Mian ollessa lapsi lääkärit olivat tietämättömiä. Kun aloitimme toimintamme, tohtorit eivät pitäneet meistä eikä hallitus pitänyt meistä. Painotimme, että lääkäreiden pitää keskittyä omaan alaansa ja hankkia siltä tietoa. Heidän ei pidä esiintyä ekspertteinä alueilla, joissa he eivät ole sitä. Lääkäreitten ei pidä sanoa, vanhemmille, että näitten kehitysvammaiset lapset eivät voi käydä koulua. Libanonissa on vahva laitostamisen perinne.  Painotamme, että ennen kuin vanhemmat tekevät päätöksen lapsen laittamisesta laitokseen, heidän on hyvä ottaa yhteyttä meihin. 

Kehitysvammaisten lasten tulevaisuus pelottaa vanhempia, sillä ryhmäkodit ja yhteisöllisen asumisen vaihtoehdot puuttuvat. 

Toimelias Raya tekee kaikkensa perheensä eteen

Raya ja Mohamed tulivat Tripoliin tapaamaan suomalaisen Abilis-säätiön edustajia

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Mohamed Abbaud al Ali, 31, ja hänen vaimonsa Raya Ammoun, 27, pakenivat Syyriasta Idlibin kaupungista, kun heidän kotinsa tuhoutui pommituksessa neljä vuotta sitten. Mohamed löysi töitä Tripolista rakennusmiehenä, mutta vuosi sitten hän vammautui sähköonnettomuudessa. Eletään siis katastrofista toiseen.

Vaimo odotti paon aikana toista lastaan. Perheeseen on vielä sen jälkeen, evakossa Libanonin Tripolissa, syntynyt kaksi uutta lasta. Lapset ovat kahdeksan-, kuusi-, neljä- ja kolmevuotiaita. Toivoa välähtää siinä, että perheen esikoinen on päässyt kouluun. Äiti ja isä iloitsevat siitä kovasti.

Pakolaisten koulunkäynti ei yleensä onnistu, koska perhe on pakotettu laittamaan lapset työhön. Pakolaisvanhemmat eivät voi tehdä töitä rekisteröintivaikeuksien takia. Työssäkäynti vaatii rekisteröintiä ja se maksaa noin 200 dollaria. Jos perheessä on viisikin lasta, summa kasvaa köyhälle perheelle tähtitieteeliseksi.

Kun puhutaan vammaisista lapsista, ongelma on sitäkin pahempi. Heidän ei ole oletettu käyvän koulua edes kotimaassaan. Rayan ja Mohamedin suurin ongelma on köyhyys.

Perhettä kohtasi valtava tragedia kun Mohamed vammautui onnettomuudessa rakennuksilla ja invalidisoitui pahasti. Sen jälkeen perheen taloudellinen tilanne romahti, ja nyt olisi tultava toimeen vammaisjärjestön lahjoittamalla 170 dollarin kuukausiavustuksella.

Perhe haluaisi Suomeen

Raya Ammounn on erittäin puhelias nainen, jota katsoessa ei voi ajatella, että musliminainen olisi alistettu. Mohamed on silmin nähden ylpeä vaimostaan.

Kun kysyn kestääkö suhde miehen vammautumisen, Mohamed avaa suunsa ja kehuu vaimoaan.

– Rakkaus on vammautumisen jälkeen vain syventynyt. Raya ei luovuta. Hän taistelee kuin naarastiikeri, Mohamed hymyilee.

Idlibissä perheellä oli pieni talo ja siinä puutarha. Nyt ne ovat raunioina. Raya ja Mohamed kysyvät myös, olisiko meillä mitään mahdollisuutta auttaa heitä Suomeen.

– Sopeutuisimme varmasti, he vakuuttavat.

Idlibin 100 000 asukkaan kaupunki sijaitsee luoteisessa Syyriassa noin 25 kilometrin päässä Turkin rajalta. Libanonin rajalle on noin 100 kilometrin matka. Idlib on tällä hetkellä kapinallisten hallussa ja pommitukset jatkuvat.

Tyttäreni ovat elämäni valo

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

Boudour al Zoobin, 23, hänen sisarensa Oumaine Al Zoobin, 21, sekä heidän äitinsä Safaa ovat saapuneet paikalliseen Pohjois-Libanonissa Tripolissa toimivaan vammaisjärjestöön tapaamaan suomalaisia Abiliksen edustajia ja kertomaan elämästään.

He haluavat konkreettista apua tilanteeseen, joka on kestämätön.

Boudour al Zoobin, 23, ja hänen sisarensa Oumaine Al Zoobin, 21, sekä heidän äitinsä Safaa.

– Äiti ei jaksa enää, he huokaavat.

Äiti ei jaksa nostaa sisaria ulos ja sisään ovesta, ei jaksa enää auttaa vessaan. Äiti on aivan nääntynyt, he puolustavat äitiään, ennen kuin äiti itse tulee haastatteluun.

Kymmenvuotias pikkuveli on liian pieni kantamaan sisaruksiaan, eikä pikkusisarestakaan ole apua. Käytännössä hento äiti pitää huolta kahdesta aikuisesta aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Isosisko Boudour on myös huolissaan Oumainesta.

– Oumainen tila huononee päivä päivältä. Hänen selkänsä vääntyy väärään asentoon ja hänen olisi ehdottomasti saatava kuntoutusta.

Vaikka Boudour on sisaruksista vaikeimmin vammainen, hän tuntuu isosiskona kantavan huolta koko perheestä.

Vankilassa orpokodissa

Juuri nyt perhe yrittää tulla toimeen Forum Nordista eli paikallisesta vammaisjärjestöstä saamallaan 170 dollarilla kuukaudessa. Sen pitäisi riittää kaikkeen, ruokaan, kuljetukseen ja asumiseen. Perhe haluaisi myös ehdottomasti muuttaa pois karmeasta ”orpokodista”, niin kuin he sitä kutsuvat. Rähjäisessä talossa pienissä huoneissa portaitten päässä asuu 12 perhettä ja yhteensä 75 lasta, kaikki Syyrian pakolaisia.

Kodin koko kolme kerta neljä metriä.

– Melu on toisinaan sanoinkuvaamaton. Eikä yksityisyyttä ole, Boudour tiivistää.

– Emme pääse lainkaan ulos kello viiden jälkeen, koska orpokodin säännöt kieltävät sen.

Vertaan heidän tilannettaan vankilaan, mutta Oumaine huudahtaa:

-Voih, pahempi kuin se, paljon pahempi!

Syyriassa Homosin kaupungissa, perheellä oli pieni talo ja puutarha, mutta se tuhoutui pommituksessa. Takaisin ei ole palaamista.

”Haluaisin autoajelulle katsomaan merta”

Sisaruksista henkii voimakas tahto. Ja myös kriittisyys. He ovat nähneet paljon auttajia, jotka ovat tulleet paikalle kysellen asioista ja poistuneet ilman, että mitään konkreettista apua on tullut.

–  Toivottavasti te ette ole sellaisia!

Boudour on hyvin oma-alotteinen. Kuvaavaa on, että hän vaikeavammaisena on yrittänyt hakea töitä orpokodin lähellä sijaitsevista virastoissa.

– Osaan pikkuisen englantia ja osaan käyttää tietokonetta, mutta kun he näkevät minut, on vastaus ollut aina ehdoton ei.

Kysyn perheen isästä. Silloin huoneeseen laskeutuu hiljaisuus.

– Niin, isä piileskeli kotona sotilaita, sitten hän uskaltautui ulos eikä palannut. Yhdeksän päivän päästä löysimme hänen ruumiinsa läheisestä korttelista. Häntä oli ammuttu päähän.

Nyt kaikki itkevät…

Boudour ja Oumaine Al Zoobin.

Hetken päästä uskaltaudun kuitenkin kysymään.

Mistä he haaveilevat, mitä he tekisivät jos heillä olisi kädessään taikasauva?

– Haluaisin autoajelulle yhdessä ystävieni kanssa. Tällä hetkellä en voi tavata heitä lainkaan. Ajaisimme autolla lujaa vauhtia pitkin maantietä ja katselisimme merta, sanoo pikkusisar.

–  Haluaisin töihin vammaisjärjestöön ja haluaisin auttaa vammaisia ihmisiä, sanoo isosisko. Niin velvollisuudentuntoisten isojen sisarten on tapana sanoa ympäri maailmaa.

Entä äiti, mikä antaa äidille voimia?

– Tyttäret, kyllä nämä tyttäret antavat minulle voimia.

Äidin kasvot syttyvät.

– He ovat minun valoni, hän sanoo.

Ahmad menetti kauniin vaimonsa, mutta sai pojan

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

Ahmad Walid on kahdeksanvuotiaan Mohammedin yksinhuoltajaisä. Pojan äiti Yousra kuoli pommituksissa kolme vuotta sitten.  

Nyt Ahmad pitää huolta pojasta yhdessä isoisän ja sisarensa kanssa.

Viime vuonna Ahmadia kohtasi onni, sillä hän sai työpaikan Moussawat- järjestössä.

Beirutissa toimiva Moussawat on vammaisten ihmisoikeuksiin keskittyvä järjestö, joka tekee myös kuntoutusta. Se kouluttaa vammaisia ihmisiä hankkimaan ammatin sekä tukee Syyriasta tulleita vammaisia pakolaisia.

– Sen jälkeen kun sain töitä, perheen toimeentulo on korjaantunut ratkaisevasti. Tuntuu hienolta, kun saa viimeinkin palkkaa!

Vakituista työtä edelsi kaksi vuotta vapaaehtoisena, mutta nyt Ahmad siis ihan oikeasti ansaitsee 400 dollaria kuussa. Työalueena on hoitaa suhteita mediaan.

– Vapaaehtoistyö kannattaa, sanoo Ahmad. Olenkin kehottanut kaikkia vammaisia ystäviäni, että he voisivat tehdä ensin töitä vaikka ilmaiseksi.

– Parempi sekin kuin vain odottaa kotona asioitten muuttuvan vain pahemmiksi.

Juuri työ auttaa Ahmadin mukaan ihmistä ajattelemaan muuta kuin onnetonta kohtaloaan. Ahmadin oma tarina on kuin surullisesti päättyvästä sadusta.

–  Rakastuin naiseen, jota en uskonut koskaan saavani. Yousra oli kaunis, ihana ja ihmeellinen. Perheemme tunsivat toisensa ja heidän mielestään olin sopiva aviomies heidän tyttärelleen. He hyväksyivät minut täysin, vaikka olen vammainen.

Ahmad Walid, kuva: Heini Saraste
Ahmad Walid

Kun Ahmad menetti vaimonsa, hän ajatteli, ettei olisi enää syytä elää. Nyt ajatukset ovat muuttuneet.

–  Minun on kasvatettava pojastani kunnon kansalainen sodasta huolimatta.

Ahmad puhuu pitkään sisäisestä vahvuudesta. Ihminen voi olla sisäisesti hyvin vahva, vaikka vaikuttaisi ulospäin heikolta.

– Sisäistä vahvuutta voi kasvattaa rakkauden uskon avulla!, hän sanoo.