Kalle Könkkölä:
Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme riveissä EU:n rahoilla tehtyjä vessoja. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla.
”Balkanin sota teki aikanaan vammaisten pakolaisten ongelman minulle henkilökohtaisesti todeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin Kynnys ry lähti auttamaan niin Bosnian kuin Kosovon vammaisia pakolaisia heti aseiden vaiettua. Kosovon sodan aikana Kynnys lähetti Makedonian pakolaisleirille hoitajan katsomaan, mitä apua juuri vammaiset ihmiset tarvitsevat.
Tuosta pienestä hankkeesta käynnistyi vähitellen vuosia jatkunut laajempi apu ja yhteistyö, jossa Suomen ulkoministeriö tuki Kynnyksen kautta kosovolaista vammaisjärjestöä Handikosia vammaisten ihmisten voimaannuttamisessa sodan jälkeen.
Tehtiin sitä työtä, mitä kukaan muu ei tehnyt.
Myöhemmin vammaisten pakolaisten tilanne on noussut esille aina uudestaan ja uudestaan. Aloittamme Vammaisdiplomatia-hanke on viisivuotisen toimintansa aikana pitänyt yhtenä painopistealueena vammaisten ihmisten humanitääristä auttamista.
Yleinen havainto on kehitysmaihin tekemiemme matkojen aikana sekä erilaisten ihmisten kohtaamisissa se, että vammaisiin ihmisiin kriisitilanteissa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Matkat Libanoniin, Palestiinaan, Iraniin sekä Egyptiin ja Etiopiaan ovat kertoneet karua tarinaa: juuri kukaan ei piittaa vammaisista kriiseissä.
Kyse ei ole rahasta: esteettömän vessan rakentaminen on yhtä kallista tai halpaa kuin esteellisen. Kyse on tietämättömyydestä. Tämän tietämättömyyden takia monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset kärsivät ympäri maailmaa. He eivät saa edes alkeellisintakaan ihmisarvoaan toteutumaan: he eivät pääse vessaan.
Soitto juhannusaattona
Tämän havainnon tyrmistyttämänä Beirutin matkamme jälkeen vuonna 2013 kirjoitin silloiselle kehitysministeri Heidi Hautalalle kirjeen sekä Suomen Kuvalehteen pienen artikkelin järkyttävistä havainnoistani.
Ministeri Hautala soitti minulle puhelun juhannusaattoaamuna ja lupasi tehdä asialle jotakin. Hautalan myöntämällä rahoituksella (100 000 euroa vuodessa) olemme – pieni aktiivinen joukko vammaisia – kuluneen viiden vuoden aikana tavanneet vammaistyötä tekeviä järjestöjä, vastaavia ulkoministeriön virkamiehiä sekä kansainvälisiä tahoja: YK:n pakolaisjärjestöä, UNCHR:ää, kansalaisjärjestöjä, SPR:ää, CPM:ää, Handicap Internationalin, IDA:n ja eri valtioiden edustajia.
Kaikkialla kysymyksemme on ollut sama: Miten juuri teidän tahonne ottaa huomioon vammaiset kriiseissä ja kuinka vammaisnäkökulma näkyy teidän työssänne?
Pieniä askelia parempaan
Vammaisdiplomatian työn seurauksena vammaisten asema on noussut tärkeämmäksi ja vammaisnäkökulma tullut esille aivan ensimmäistä kertaa. Oma merkityksensä on myös YK:n vammaissopimuksella, jossa ovat esillä myös humanitääriset asiat.
Keväällä 1916 pidetiin Istanbulissa YK:n humanitäärisen avun huippukokous. Kokousta ennen alettiin valmistella myös vammaisia koskevaa kannanottoa. Muutamat valtiot ja YK:n järjestöt laativat luonnoksen, josta ei tullut varsinaista sopimusta vaan julistuksenomainen kannanotto, jossa eri tahot – valtiot, YK:n järjestöt ja erilaiset kansalaisjärjestöt – sitoutuivat ottamaan vammaiset huomioon ohjelmissaan. Julistusta on allekirjoitettu kohtuullisesti, vaikka muutamat merkittävät maat kuten USA ovat jättäytyneet sen ulkopuolelle.
Tämän peruskirjan keskeinen vaatimus on, että vammaiset ihmiset itse osallistuvat humanitäärisen avun kehittämiseen ja toteuttamiseen täysimääräisesti YK:n vammaissopimuksen hengessä.
Rahaa tarvitaan, jotta voidaan kertoa
Samanaikaisesti on käynnistynyt kaksi muuta prosessia. Australian rahoituksella ollaan tekemässä käsikirjaa siitä, kuinka vammaisia käytännössä autettaisiin kriisitilanteissa. Työssä ovat mukana monet humanitääristä työtä tekevät järjestöt, YK:n organisaatiot, UNCHR ja IDA. Olen itse päässyt ohjausryhmän jäseneksi tähän hienoon hankkeeseen.
Toisessa hankkeessa tarkastellaan puolestaan humanitäärisen avun ”raamattua”, yleistä käsikirjaa eli Spherea. Sphere ohjaa kansainvälistä yhteistyötä sekä standardeja humanitäärisessä kansainvälisessä yhteistyössä. Abilis-säätiön edustajana olen yhdessä Abiliksen toiminnanjohtaja Marjo Heinosen kanssa päässyt mukaan myös tähän yhteistyötön. Marjo Heinosella itsellään on pitkä kenttäkokemus humanitaarisesta avusta, muun muassa Afganistanista ja Eritreasta.
Näihin kahteen prosessiin osallistuminen on kuitenkin ollut tavattoman vaikeaa, koska ulkoministeriön humanitäärisen avun yksikkö ei ole ollut halukas tukemaan tätä työtä.
Jotta voisimme vaikuttaa, se edellyttäisi, että Abiliksella olisi henkilöresursseja tähän työhön juuri nyt. Vapaaehtoistyön tasolla voimme vain hivenen raapaista pintaa. Myös IDA:n voimavarat ovat heikot ja näin ollen prosessit etenevät ilman itse vammaisten ihmisten voimakasta panosta.
Juuri vammaisten ihmisten mukaan saamiseksi kehitysyhteistyöhön olemme perustaneet pienen työryhmän, jossa olemme kouluttaneet yhdessä Kirkon ulkomaanavun ja SPR:n kanssa kourallisen vammaisia ihmisiä humanitääriseen apuun yleisesti. Jos taloudellisia resursseja olisi lisää, irrottaisimme yhden näistä ihmisistä tekemään vammaislähtökohdasta syntyviä ehdotuksia aihetta käsitteleviin dokumentteihin.
Meillä on myös viidentoista hengen mentorointiryhmä, jonka jäseniä valmennetaan kansainväliseen toimintaan. Osallistujat ovat suomalaisia vammaisaktivisteja sekä eri alojen asiantuntijoita, osa osallistujista on perehtynyt myös humanitääriseen työhön. Abilis-säätiö ei ole kuitenkaan saanut tarpeeksi taloudellista tukea, jotta tätä toimintaa voitaisiin kehittää pidemmälle.
Ulkoministeriön antaman tuen saamisen edellytyksenä on tähän saakka ollut, että kyseinen järjestö on rekisteröity Euroopan unionin humanitäärisen avun rekisteriin. Tämä on ulkoministeriön luoma sääntö, ja käytännössä se estää vammaisten osallistumisen. Suunnittelemme silti seuraavaa askelta juuri nyt yhdessä Kirkon ulkomaanavun kanssa. Kahden vammaisen ryhmä on lähdössä Ugandaan Kirkon ulkomaanavun ja World Vision -järjestön tukemille pakolaisleireille.
Vammaiset lapset leireillä kouluihin
Mistä käytännön asioista on kyse? Kun humanitäärinen kriisi etenee, yleensä muutamassa kuukaudessa pakolaisleirille perustetaan lapsille väliaikaisia kouluja. Vammaiset eivät kuitenkaan mene näihin kouluihin: joko koulut ovat esteellisiä tai vammaisten lasten opettamista ei oteta lainkaan huomioon. Samassa tilanteessa on kuitenkin ympärillä joukko aikuisia, jotka olisivat täysin vapaita vaikkapa kantamaan vammaiset lapset kouluun, kun koulut vain näyttäisivät vihreätä valoa.
Myös esteettömyysasia takkuilee. Pakolaisleirejä rakennettaessa on mahdollista ottaa esteettömyysasiat huomioon alusta saakka, eikä rahaa kulu ollenkaan enempää kuin jos niitä ei oteta huomioon. Ei ole kalliimpaa rakentaa väliaikaissuojia ilman portaita kuin portaitten kanssa.
Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme EU:n rahoilla tehtyjä vessoja riveissä seisomassa. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla. Kyse ei ole rahasta, sillä alun alkaen esteettömän vessan rakentaminen on yhtä kallista tai halpaa kuin esteellisen. Kyse on joko välinpitämättömyydestä tai tietämättömyydestä. Seuraukset kantavat monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset ympäri maailmaa.
Kun kriisitilanne syntyy, pitäisi myös olla olemassa keskusvarasto, mistä löytyy esteettömiä bajamajoja, pyörätuoleja, keppejä, valkoisia keppejä, rollaattoreja sekä apuvälineitä, katetreita ja vaippoja.
Tärkeää on myös itsenäisen elämän keskuksien perustaminen leireille. Keskusten idea on yksinkertainen: on paikka, johon leirillä olevat vammaiset ihmiset voivat kokoontua tapaamaan toisiaan, antamaan vertaistukea ja miettimään tilannettaan. Itsenäisen elämän keskuksissa vammaiset vaikuttavat leireistä vastaaviin henkilöihin esteettömyysasioissa ja pitävät huolta siitä, että vammaiset ihmiset saavat yleistä apua, kuten ruokaa ja puhtautta ja erityisesti vammaisuuteen liittyvää apua.
Pienellä rahalla voi tehdä paljon
Saman vuoden syksyllä ministeri Pekka Haavisto ohjasi ulkoministeriön rahoja kaksi miljoonaa euroa korvamerkittynä UNCHR:lle vammaisten auttamisen kehittämiseksi kriisitilanteissa.
Haaviston päättämästä kahdesta miljoonasta osa meni Ukrainaan YK:n pakolaisjärjestölle. Vierailin Ukrainassa keväällä ja rahamme ”kävelivät” vastaan. YK:n pakolaisavun kenttätyön päällikkö Asal Ormonova kertoi, että rahoilla on konkreettisesti autettu muun muassa maan sisäisten pakolaisperheiden vammaisten lasten koulukäyntiä ja parannettu heidän terveydenhuoltoaan.
UNCHR ei sinällään ole kuitenkaan juuri pitänyt yhteyttä itse vammaisiin ja heidän järjestöihinsä. Olenkin ehdottanut eräänlaisen sertifikaatin kehittämistä. Sertifikaatin ideana olisi, että humanitääriset järjestöt kertoisivat, kuinka he aikovat ottaa vammaiset huomioon suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Rahaa tulee vasta, kun vammaiset otetaan huomioon, ei sitä ennen.
Ja vielä! Suomi rahoittaa YK:n humanitääristä apua 70–80 miljoonalla eurolla vuodessa. Eikö tästä summasta voisi kohdentaa muutama sata tuhatta siihen, että vammaiset otetaan huomioon silloin, kun menossa on humanitäärinen kriisi?”
