Kuukausi: elokuu 2018

Monen maan kansalainen

Teksti: Sanni Purhonen

Kuva: Paola Guzman

Vammaisvaikuttaja Charlotte McClain-Nhlapo näkee unia YK:n vammaissopimuksesta

”Minulla on monta identiteettiä ja kirjava tausta. Olen nainen ja afroamerikkalainen, olen kaksoiskansalainen, lapsuuteni vietin Sambiassa ja opiskelin Cornellin yliopistossa New Yorkissa. Olen pyörätuolikäyttäjä. Ensisijaisesti olen kuitenkin Charlotte. Yksilöön keskittyminen on tärkeää.

Halusin jo lapsena asianajajaksi, olin poliittisesti aktiivinen. Tulen akateemisestä lakimiesperheestä. Olin kiinnostunut nimenomaan ihmisoikeuksista ja siitä, miten lakia voi käyttää työkaluna niiden edistämiseen. Äitini on etelä-afrikkalainen, joten Apartheid vaikutti minuun suuresti. Olen nähnyt epäoikeudenmukaisen systeemin ja onnekseni sen hajottamisen. Suuri muutos maassa oli yllättävän nopea. Sittemmin olen työskennellyt Etelä-Afrikassa tutkijana, minkä en lapsena olisi uskonut olevan mahdollista, se oli inspiroivaa.

Olin auto-onnettomuudessa, joten vammaisuudesta minulla on kiinnostava ”ennen ja jälkeen” -kokemus. Vammauduttuani tajusin, etten tuntenut juuri lainkaan vammaisia. Yhtäkkiä ihmiset katsoivat minua täysin eri tavalla ja säälivät. Siihen oli todella vaikeaa suhtautua. Ymmärsin, miten vammaisia suorastaan pelätään.

Niin aloin ajatella vammaisnäkökulmaa, vaikken halunnutkaan työskennellä ainoastaan sen parissa. Työskentelin esimerkiksi Nelson Mandelan hallinnossa. Henkilökohtaista kokemusta ei voi silti sivuuttaa, se tuli lopulta esiin luontevasti. Vammaisnäkökulma sopii hyvin osaksi tasa-arvon ajamista. Olin jo itse sinut asian kanssa.

Aloin tehdä töitä eri vammaisjärjestöjen kanssa, ja erityisesti vammaisten naisten kansainvälinen konferenssi Yhdysvalloissa avasi minulle uuden maailman ja sisaruuden kokemuksen. Sinne osallistui satoja naisia eri puolilta maailmaa, en ollut koskaan nähnyt niin paljon vammaisia naisia yhdessä paikassa! Se oli minulle käännekohta nimenomaan vammaisasioihin keskittymisessä.

Olen ollut mukana suunnittelemassa YK:n vammaisten ihmisoikeussopimusta. Kun matkustan maailmalla kaukaisissakin paikoissa ja ihmisillä on tietoa sopimuksesta tai ehkä jopa sen kopio, se tyydyttää minua suunnattomasti. Olen siitä hyvin ylpeä. Tunnen sopimuksen etu- ja takaperin. Näen siitä jopa unia!”

Inklusiivista ajattelua Maailmanpankkiin

”Nykyään työskentelen Washingtonissa Maailmanpankissa vammaisasioiden huomioimiseksi. Päiväni eivät ole koskaan tavallisia. Työhön kuuluu paljon yhteistyötä, keskustelua ja koulutusta siitä, miten inkluusio on huomioitu mahdollisimman kokonaisvaltaisesti eri projekteissa. Työ sisältää paljon myös matkustusta. Se on innostavaa. Toivoisin tietysti Maailmanpankkiin systemaattista inkluusiota kaikkiin projekteihin.

Minulla on perhettä Amerikassa isän puolelta ja äidin suku Etelä-Afrikassa. Amerikan vammaisten historia ja ADA:n (The Americans with Disabilities Act) vaikutukset ovat monille suomalaisillekin tuttuja asioita. Vertailussa myös Etelä-Afrikassa kehitys on ollut innostavaa lainsäädännön tasolla. Monissa asioissa on menty harppauksittain eteenpäin. Infrastruktuurissa ja asenteissa on kuitenkin kovasti tekemistä, sääli ja tietämättömyys vammaisuudesta on tavallista. Kaipaisimme mukaan toimintaan myös uusia nuoria aktivisteja.

Afrikassa köyhien ja rikkaiden ero on valtava. Vammaisuuden epäsuorasti aiheuttamat kulut ovat köyhälle usein mahdottomat kattaa. Koulutusta on vaikea saada ja myös sukupuoli vaikuttaa paljon syrjintään. Yhdysvalloissa vammaisiin osataan jo suhtautua normaalimmin.

Minulla on uskomattoman mahtava etelä-afrikkalainen aviomies, olen tuntenut hänet 15-vuotiaasta. Harrastamme yhdessä paljon kulttuuria. Pidän myös kasvitieteellisestä puutarhasta, kasvillisuus muistuttaa minua lapsuudestani. Asumme lähellä eläintarhaa. Washington on mukava ja pyörätuolilla hyvin saavutettava kaupunki.”

 

Arkuus karisee joukkoliikenteessä

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Georges Aguehounde työskentelee Itsenäisen elämän keskuksen apulaisjohtajana Washingtonissa mustien asuinalueella. Keskuksessa järjestetään muun muassa kursseja, joilla opetetaan vammaisia ihmisiä käyttämään julkista liikennettä. Keskus antaa myös juridista neuvontaa ja vertaistukea. 

Kun Georges Aguehounde nuorena ylioppilaana muutti pienestä Norsunluurannikon valtiosta opiskelemaan Washingtoniin, hän ei todellakaan tiennyt, mitä tulevat vuodet toisivat muassaan. 

Vuosi Amerikkaan tulon jälkeen Aguehounde vammautui liikenneonnettomuudessa ja halvaantui kaulasta alaspäin. Elämä oli säpäleinä, eikä valoa näkynyt missään.  

Vuoden sairaalajakson jälkeen hän sai ihmeekseen havaita, että sai perheensä – pojan ja nuoren vaimon Norsunluurannikolta – Amerikkaan. Samoihin aikoihin Amerikassa astuu voimaan myös ADA-lainsäädäntö, joka takasi kaikkialla Yhdysvalloissa vammaisille parempaa elämää. 

– Sitä en kuitenkaan silloin sairaalassa toivottomana maatessani tiennyt. Olin vain kaukana kotimaastani makaava poikarukka, joka oli erossa rakkaistaan. 

Nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin Aguehounde siis toimii apulaisjohtajana Itsenäisen elämän keskuksessa mustien asuinalueella. 

Keskuksessa käy päivittäin lähiympäristön vammaisia ihmisiä kokoontumisissa, vertaispalavereissa, erilaisilla kursseilla tai hakemassa juridista apua.  Vierailumme aikana ovi käy tiheään: Ovesta astuu sisään sokeita, lievästi näkövammaisia, eri lailla liikuntavammaisia ja kuuroja. 

Esteettömyys auttaa, köyhyys piinaa 

– Suurimmat ongelmat liittyvät yleensä toimeentuloon, sanoo Aguehounde.  

Kun ihminen vammautuu, hänen taloudellinen tilanteensa romahtaa. Paljon riippuu vakuutuksista, jos ihminen on ottanut ja saanut vakuutukset, hän saattaa pärjätä. Toisaalta aivan köyhimmät ovat Medicaren piirissä, se turvaa jonkintasoiset apuvälineet ja terveydenhuollon. Monet vammaisuus kuitenkin sysää taloudelliseen ahdinkoon, joka ei ota koskaan päättyäkseen.  

– Esteettömyys on Washingtonin valtti: sekä bussit, metro että ratikka ovat esteettömiä. Busseissa vammaiset matkustajat otetaan huomioon.

Sen saimme itsekin havaita, kun kävelevät kansalaiset hätistettiin bussin takaosaan pyörätuolien tieltä. Jokaiseen bussiin johtaa myös automaattiluiska ja miltei joka metroasemalle hissi. Tosin hissien löytäminen on joskus työn takana. 

– Huolimatta siitä, miten esteetön kaupunki on, ongelmana on usein vammaisten ihmisten arkuus, Aguehounde sanoo.

Ilman harjoitusta ja varsinkin yksinään on uskallusta vaativaa lähteä ruuhkaiseen metroon tai bussiin. Nyt keskus järjestääkin vammaisille ja vasta vammautuneille kursseja, joissa he ryhmissä opettelevat julkisten liikennevälineitten käyttöä.  

Käyttökelpoinen idea myös Helsingissä!  

Vanhempien tuntema häpeä on lasten suurin ongelma

Teksti ja kuva: Heini Saraste 

– Vammaisuuteen ympäri maailmaa liittyvä stigma saa vanhemmat kohtelemaan vammaista lastaan huonommin kuin muita lapsia, toteaa Unicefin vammaisasioitten neuvonantaja Rosangela Berman Bieler. 

– Vammaiset lapset kehitysmaissa ruokitaan huonommin. Heidän terveydestään pidetään huolta huonommin tai ei ollenkaan ja heitä kohdellaan yleisesti ottaen miltei kaikissa asioissa huonommin. He joutuvat myös seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Heidät jätetään useimmin katastrofeissa heitteille, Berman Bieler luettelee muutamia vammaisten lasten kasvamiseen liittyviä kipukohtia. 

Vammaiset lapset eivät edelleenkään juuri pääse kouluun, he eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan, eivät valmistu koskaan ammattiin. He jäävät myös kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle. 

Vammaisen lapsen tiellä ovat paitsi fyysiset myös henkiset esteet. Lapset piilotetaan kodin seinien sisäpuolelle, koska yhteiskunta katsoo vammaisten lasten vanhempia karsaasti. Ajatellaan, että vanhemmat ovat tehneet syntiä, kun ovat saaneet näin ”kelvottoman” lapsen.  

– Stigman takia vanhemmat piilottavat lapsensa.  

Berman Bieler antaa arvion, jonka mukaan tälläkin hetkellä maailmassa on noin kymmeniä miljoonia vammaisia lapsia, jotka eivät juurikaan pääse kodeistaan ulos, koska perhe ei kehtaa ilmaista, että he ovat edes olemassa. 

– Vain kymmenen prosenttia vammaisista lapsista pääse kouluun. Ja tämäkin kertoo omaa kieltään. Pahan kierre jatkuu. 

Syytä myös optimismiin löytyy 

Berman Bieler on silti yllättäen optimisti.  

– Kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana myös paljon edistystä on tapahtunut. Vammaisuuteen on alettu kiinnittää huomiota eri tavalla kuin ennen sekä yhteiskunnissa ympäri maailmaa että kansainvälistä työtä tekevissä järjestöissä. 

Unicefin lasten oikeuksien sopimuksessa kolmekymmentä vuotta sitten vammaiset lapset mainittiin ensimmäistä kertaa, mutta hyvin ylhäältä alaspäin suuntautuvassa hengessä. Nyt kun YK:n kansainvälinen vammaissopimus on ratifioitu valtaosassa maailman maista myös tapa katsoa vammaisten asioita ja asemaa on pikkuhiljaa muuttunut. 

– Uutta on vammaisuuden aikaisempi havaitseminen ja interventio. Myös inkluusio on ainakin teoriassa hyväksytty. Yhä enemmän eri puolilla maailmaa nähdään, että vammaisten lasten kuuluu opiskella yhdessä toisten lasten kanssa. Tosin inkluusion tiellä on edelleen esteitä, koska portaita riittää ja oppimisvälineet ja metodit ovat puutteellisia. Myös opettajien tiedon taso vammaisuudesta voi olla matala tai olematon. Niin, että vaikka vammainen lapsi pääsisikin kouluun, hän ei välttämättä koskaan saa tarvitsemaansa opetusta. Pistekirjoitusmateriaalit puuttuvat kokonaan tai esimerkiksi viittomakieltä ei ole kehitetty maassa. Myös opettajien tiedon taso vaikkapa kehitysvammaisuudesta voi olla olematonta. 

– Siitä huolimatta inkluusion idea on lyönyt sinällään yllättävän hyvin lävitse jopa kehitysmaissa sekä Itä-Euroopassa. Idea on kirkas, yhdessä, ei erikseen. Esteet ovat enemmän käytännöllisiä. 

Kaikkein suurimmat muutokset ja suurin syy optimismiin ovat Berman Bielerin mukaan muutokset asenteissa.  

– Nyt ei kuitenkaan puhuta vuosista vaan pikemminkin kymmenistä vuosista. Muutoksen on tapahduttava ensin tietoisuuden tasolla, sitten sen on tapahduttava niin, että vammaisuuden olemassaolo aletaan ottaa huomioon joka tasolla.  

Yhteistyötä median kanssa 

Berman Bieler kertoo tarinan Montenegrosta. 

– Eräällä paikkakunnalla purettiin laitos ja vammaiset lapset alkoivat käydä koulua normaalikouluissa. Seurasi ikäviä välikohtauksia, koska lapsia kiusattiin ja tavallisten lasten perheet ilmoittivat, etteivät he halua, että juuri heidän lapsensa käy koulua yhdessä laitoslasten kanssa. Alettiin vaatia, että lapset menevät takaisin laitokseen. Vika ei ole kuitenkaan koskaan vammaisessa lapsessa vaan tarvitaan muutosta ympäristön asenteissa.  

Unicefin toimesta alettiin kouluttaa ympäristöä asenteissa, jotta vammaiset lapset hyväksyttäisiin osaksi yhteisöä. Päivä toisensa perään tv:ssä näytettiin videoita, joilla vammaiset lapset kertoivat elämästään, sen vaikeuksista ja haasteista. 

Kyse ei ollut vain kuukausien kampanjasta vaan valistustyötä on usein tehtävä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Vähitellen asenteet muuttuvat. 

– Mutta ne muuttuvat. Nyt lapset tällä paikkakunnalla käyvät koulua yhdessä. Laitokset ovat lopullisesti menneisyyttä. 

Berman Bielerin oma tausta on Latinaisessa Amerikassa, Brasiliassa. Hän on kotoisin Rio De Janeirosta, joka on hänen mukaansa näennäisesti hyvin liberaali kaupunki. Kun pintaa raaputtaa, pian paljastuu machomentaliteetti ja homofobia.  Brasilialaisuudessa Berman Bieler pitää silti sosiaalisuudesta sekä ihmisten kohtaamisesta.  

Berman Bieler on asunut New Yorkissa pitkään. Hän pitää myös Nykistä. Amerikkakin on monikulttuurinen ja se on sen rikkaus. Trumpin Amerikan lisäksi on olemassa sosiaalinen Amerikka, joka pitää huolta lähimmistään ja jossa sosiaaliapu toimii, hän korostaa. Tämä usein unohtuu.  

Kuusi vuotta sitten Rosangela menetti yllättäen rakkaan miehensä ja jäi leskeksi. 

– Se oli elämäni pahin isku, olen kuitenkin selvinnyt siitä. Elämäni on ylipäätään ollut täynnä katastrofeja, joista olen mennyt lävitse ja huomannut taas eläväni. Elämänkokemus on tehnyt minusta joustavan, hän sanoo. 

 

#Vammaisten lasten oikeuksien erityisneuvonantaja Unicefissä. 

#On perustanut Brasiliaan usein vammaisalan järjestöjä. 

#Oli mukana perustamassa vammaisten ihmisen kansainvälistä järjestöä DPI:tä. 

#On työskennellyt Maailmanpankissa vastuullaan Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen vammaiset ihmiset. 

 

 

Inklusiivinen Etiopia

Teksti ja kuva: Veera Pensala

Kynnys tukee Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa toimivaa Ethiopian Center for Disability and Development (ECDD) –järjestöä. Järjestön missio on inklusiivinen Etiopia, jossa eri tavoin vammaisilla henkilöillä on samat oikeudet ja palvelut kuin muilla etiopialaisilla. 

Kynnys tukee ECDD:n inklusiivisen opetuksen hanketta, jossa voimaannutetaan vammaisia yliopisto-opiskelijoita ja edistetään yliopistojen kampusten ja opintojen esteettömyyttä ja saavutettavuutta eri tavoin vammautuneille opiskelijoille.  

Hankkeessa näytetään yliopistoille miten ja mistä apuvälineitä, kuten valkoisia keppejä, kyynärsauvoja, näkövammaisten tietokoneohjelmia tai braille-paperia, hankitaan sekä kuinka luiskia ja kaiteita rakennetaan. Vammaisille opiskelijoille tarjotaan ensimmäiset koulutukset vammaisten oikeuksista, seksuaaliterveydestä, johtajuudesta sekä työnhausta. Tämän jälkeen yliopisto jatkaa itse hankintoja ja muita aktiviteetteja.  

Yliopistot sitoutuvat yhteisiin hankkeisiin myös henkilökunnallaan sekä kasvattamalla omaa rahallista panostaan koko hankkeen ajan. Yhdessä yliopistossa ei viivytäkään yleensä kolmea vuotta pidempään – sen jälkeen yliopisto on vahva jatkamaan ja toimimaan itsenäisesti vammaisten hyväksi.  

Hanke toimii tällä hetkellä Mekellen, Gondarin ja Haramayan yliopistoissa. Aikaisemmin hanke on toiminut myös Addis Abeban ja Hawassan yliopistoissa. Nykyinen hanke päättyy tämän vuoden lopussa. Hankkeen vuosibudjetti on 50 000 euroa.  

 Addis Abeban yliopisto edelläkävijänä 

Addis Abeban yliopisto on esteettömien yliopistojen edelläkävijä Etiopiassa. Kynnys aloitti inklusiivisen koulutuksen tukemisen aikoinaan juuri täällä ja on saanut työnsä jo päätökseen. Yliopisto on tarpeeksi vahva itse jatkamaan työtään ja tukemaan omilla varoillaan vammaisia opiskelijoita. Yliopisto myöntää nykyään noin 10 000 euron vuotuisen budjetin vammaisasioiden edistämiselle. 

Addis Abeban yliopiston pääkampuksella useimmat rakennukset ovat esteettömiä. Uusia rakennuksia, kuten juuri valmistunutta kirjastoa, rakennettaessa esteettömyys otetaan aina huomioon. Kirjaston pääsisäänkäynnin yhteyteen on rakennettu kunnollinen liuska. Myös stadion on saanut luiskat sekä nurmelle että katsomoon. Opiskelijaruokalat ja monet opetustilat ovat olleet jo kauan esteettömiä. Ulkomaisen lahjoituksen turvin tyttöjen asuntola on saanut ylikulkusillan, jota käyttävät niin vammaiset kuin vammattomat opiskelijat. Ei ihme, että Addis Abeban yliopistoon hakeutuu edelleen suurin osa Etiopian vammaisista opiskelijoista.  

Yliopistossa on hyvin varusteltu vammaisten opiskelijoiden toimisto sekä tietokoneluokka näkövammaisille opiskelijoille. Tietokoneet ovat yleensä kaikki varattuja ja toimiston työntekijät kiireisiä neuvoessaan opiskelijoita. Joku tarvitsee ohjausta jaws-lukuohjelman käytön kanssa, toinen opiskelija haluaa ilmoittautua valmistuvien opiskelijoiden työnhakukurssille. Toimiston henkilökunta lähettää Kynnykselle terveisiä ja toivoo uutta yhteistyötä vammaisten opiskelijoiden kesken.  

Mekellen yliopisto on juuri saanut oman vammaisten asioiden toimiston 

Mekellen yliopisto on ylpeä juuri perustetusta vammaisten asioiden toimistostaan. Se sijaitsee hyvällä paikalla pääväylän varrella kampuksella ja sisäänkäynnin yhteyteen on rakennettu uunituore luiska kaiteineen. Toimistossa vammaiset opiskelijat saavat kopioida materiaaleja, käyttää tietokoneita ja purkaa luennoilla äänitettyjä ääninauhoja. Myös neuvontaa annetaan tarvittaessa.  

Kampukselle on valmistunut myös uusi tietokoneluokka braille-näppäimistöavulla. Uusia ulkomaalaisen lahjoittajan voimin hankittuja kokoamattomia pyörätuoleja, valkoisia keppejä ja kyynärsauvoja on saman salin seinällä. 

Mekellen yliopiston vammaisten opiskelijoiden koordinaattorina toimii Solomon. Hän hoitaa yhteydet ECDD:n, yliopiston johdon ja henkilökunnan välillä, neuvoo opiskelijoita sekä koordinoi hankkeen aktiviteetteja kuten kursseja. Myös opintoretkiä toisiin järjestöihin tehdään, vammaisten juhlapäiviä juhlitaan näyttävästi ja tietoisuutta vammaisuudesta lisätään yliopiston sisällä.  

Jokaisella vammaisella opiskelijalla on yliopistossa henkilökohtaisena avustajanaan vapaaehtoinen opiskelija. Vammaiset ja vammattomat opiskelijat viettävät muutenkin paljon aikaa yhdessä. Inkluusio toteutuu esimerkiksi opiskelija-asuntoloissa, missä saman huoneen jakavat vammaiset ja vammattomat opiskelijat. Tämä lisää osaltaan tietoisuutta vammaisuudesta ja muuttaa tehokkaasti ympäristön asenteita.  

Mekellen yliopisto on jatkuvasti kasvattanut vammaisten opiskelijamäärää. Sana kiirii yliopistoon pyrkivien vammaisten keskuudessa, mikä kertoo osaltaan hankkeemme onnistumisesta.  

Gondarin yliopistossa on sata vammaista opiskelijaa 

Gondarin yliopiston vammaisten asioiden toimisto aloitti toimintansa alun perin päärakennuksen neljännen kerroksen tiloista. Rakennuksessa ei ollut hissiä, joten koordinaattorin oli aina tultava portaat alas ensimmäisen kerroksen käytävään tapaamaan liikuntavammaisia opiskelijoita. Onneksi uudet tilat on nyt saatu, ja toimistoon ensimmäiseen kerrokseen pääsevät kaikki opiskelijat. 

Yliopiston vammaisten asioiden toimisto saa nyt myös ensimmäistä kertaa rahoitusta yliopiston yleisestä budjetista. Vuosibudjetti on 11 000 euroa, mikä mahdollistaa monien kurssien ja muiden aktiviteettien järjestämisen itsenäisesti.  

Yliopistossa on 100 vammaista opiskelijaa, joista 88 on liikuntavammaisia ja 12 näkövammaisia. Kuulovammaisia opiskelijoita ei vielä ole, sillä viittomakielen taitoisia opettajia tai tulkkeja ei koulussa ole.  

Vammaisista opiskelijoista 35 on naisia. Osa naisista on osallistunut vammaisille opiskelijoille tarkoitettuihin koulutuksiin, kuten seksuaalioikeuksien kurssille. Siellä he ovat oppineet ehkäisystä ja sukupuolitaudeista. Moni nainen on myös saanut toimiston kautta apuvälineitä, sekä opiskelumateriaaleja kuten kirjoja ja vihkoja. 

Vammaisilla opiskelijoilla on myös oma järjestönsä. Sen tehtävänä on auttaa uudet opiskelijat mukavasti sisälle yliopisto-opiskeluun, selvittää tarvittavia apuvälineitä, tukea paperitöissä sekä esteettömyyskysymyksissä kursseille.  

Vammaisista naisista vain neljä osallistuu aktiivisesti opiskelijajärjestön toimintaan. Moni naisopiskelija sanoo, ettei heillä ole aikaa moiseen, sillä he haluavat keskittyä opintoihinsa. Eivätkä he kuulu oikein muihinkaan opiskelijajärjestöihin. Yhdestä on tulossa eläinlääkäri, toisesta sosiologi.  

Vaikka aikaa opiskelijajärjestölle ei ole, kaikki naiset ovat yhtä mieltä siitä, että lisää naisia tarvitaan mukaan toimintaan, sillä osallistuminen voimaannuttaa. Uudet opiskelijat ovat vielä arkoja ja heitä pitää rohkaista. Tässä naiset lupaavat auttaa omalta osaltaan.