Teksti: Heini Saraste
Kuva: Charlotta Boucht
Kazakstanilainen Sabina Kassymova edustaa uuden sukupolven vammaista naista. Hän aikoo hankkia lapsen keinohedelmöityksellä ja puhuu avoimesti seksuaalisuudestaan.
Juuri ennen kuin nuori kazakstanilainen vammaisaktivisti Sabina Kassymova pääemässä lähtemään vallankumoukselliselle matkalle Suomeen, tapahtui katastrofi. Ystävätär, myös vammainen aktivisti ja matkakumppani Mervet Melaktova, sairastui vakavasti eikä päässytkään mukaan. Myös avustajalle tuli este. Nyt oltiin sanalla sanoen hankaluukissa.
– Tulisin lentämään elämäni ensimmäisen lennon toiselle puolelle maailmaa aivan yksin! Viime tunteihin saakka olin epävarma siitä, uskaltaisinko lähteä. Sitten sain jostain voimaa. Päätin, että kun tämä mahdollisuus on minulle annettu, sen myös käytän.
Myös Sabinan perhe, isä, äiti, sisar ja veli olivat huolissaan, puhumattakaan isoäidistä. ”Muista lähettää viestejä ihan joka paikasta”, he painottivat. Sabina piti sanansa ja kelasi pyörätuolillaan nettiyhteyden päähän aina kun vain pääsi. Hän lensi seitsemän tunnin lennon Almatysta Frankfurtiin, vaihtoi Frankfurtissa konetta ja päätyi lopulta Helsinkiin.
– Kaikki sujui kuin rasvattu, sain apua joka paikassa, ihmiset olivat ystävällisiä ja kuljetukset lentokentillä sujuivat. Myöskään lennon aikana ei sattunut hankaluuksia.
Nyt viikon kurssin jälkeen Sabina lumoutuu Helsingissä ennen kaikkea kaupungin esteettömyydestä. Hän ihmettelee, miten on mahdollista, että pyörätuolilla pääsee melkein joka paikkaan.
– Lähetin ystävälleni Mervetille viestejä kaupungin ihmeistä: miten helppo on liikkua aivan yksin ilman avustajaa ja miten se kohottaa itsetuntoa.
Sabinan vammautumisen historia
Sabina vammautui 15-vuotiaana, kun hän putosi ikkunasta kotinsa kolmannesta kerroksesta. Kuntoutus onnistui hyvin ja urheilullisella ja meneväisellä tytöllä on aina ollut kavereinaan poikia.
– Pojat ovat reilumpia kuin tytöt, jotka ajattelevat aivan liikaa ulkonäköasioita, hän tuhahtaa.
Sabinalla ei ollut minkäänlaisia kokemuksia vammaisista ihmisistä ennen onnettomuutta.
– Ei siis yhtään minkäänlaisia! Ainoastaan kauppakeskuksen edessä olevat rutiköyhät kerjäläiset, joitten osa oli kerta kaikkiaan oman elämänpiirini ulkopuolella. Kuuluinko nyt yhtäkkiä samaan ihmisryhmään kuin he?!
Niin kuin monet muutkin vammaiset nuoret Kazakstanissa, Sabina opiskeli osan opinnoistaan myös etänä. Välillä oli vaihe, jossa opinnot olivat katketa pitkän kuntoutusjakson jälkeen.
– Oikeastaan se, että jatkoin opiskelua oli paljolti naapurini, lääkärirouvan, ansioita. Hän on isäni ja äitini ystävä ja hän oli hyvin valveutunut. ”Olet älykäs tyttö, joten sinun kannattaa opiskella, et voi jättää noin hienoja mahdollisuuksia käyttämättä”, hän sanoi.
Etäopinnot sujuivat hyvin, mutta sosiaalinen yksinäisyys alkoi pikkuhiljaa nakertaa.
– Vaikka kaverit eivät hylänneet minua ja auttoivat myös opinnoissa, silti tunne siitä, että olen häkkiin suljettu, lisääntyi jatkuvasti. Asumme kerrostalon toisessa kerroksessa, joten joka kerta, kun tahdon ulos, tarvitsen toisen ihmisen apua. Vaikka perheeni on auttavainen, usein saatoin silti viikkokausia olla vain kotona. Se ei todella tee hyvää mielenterveydelle!
– Jossain vaiheessa vanhempani kyllästyivät auttamiseeni. Halusin epätoivoisesti ulos, mutta vanhempani sanoivat: Miksi haluat ulos, lähde sitten kun pystyt lähtemään omin voimin ja omin jaloin. Mutta minäpä pidin pääni!
Nyt Sabina on ollut töissä vammaisjärjestössä jo kolme vuotta. Kun hän lähtee töihin, isä tai veli kantaa hänet ensin ulos kotoa kaksi kerrosta. Pyörätuoli on tietysti nostettu oven eteen. Sitten taksi hakee hänet ja vie työpaikalle. Jos Sabina käyttää sähköpyörätuolia, hän matkustaa pitkän ja hankalan matkan työpaikalle sellaista reittiä, jossa ei ole liikaa esteitä.
Maaseudulla tilanne on hankalin
Sabina kertoo myös vammaisten naisten yleisestä tilanteesta maassaan. Hän vertaa maaseudun ja kaupungin vammaisten ihmisten tilannetta.
– Maaseudulla vammaiset lapset jäävät melkein kautta linjan vaille opetusta. He eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan, heidän ei ajatella menevän koskaan naimisiin tai hankkivan lapsia. Parhaassa tapauksessa – mikäli he kykenevät taloustöihin – heistä tulee perheen ilmaisia piikoja.
– Kaupungeissa on hyvin paljon rehtorin asenteesta kiinni, pääseekö vammainen lapsi kouluun vai ei. Monesti keksityt tai todelliset esteet ovat niin suuret, että perhe lannistuu kokonaan eikä enää edes yritä.
Lannistamisen keinot ovat monet: vaaditaan loputtomiin erilaisia terveystodistuksia, kelpoisuustodistuksia ja muita ihmeellisyyksiä. Juoksutus on kestämätöntä. Tämän paineen alla aktiiviset ja tiedostavatkin vanhemmat saattavat lamaantua ja antaa periksi.
– Olemme saaneet järjestössämme Shyrakissa paljon aikaan. Monesti lääkärit kohtelevat naisia täysin sukupuolettomina olentoina. Ettehän te tarvitse mitään gynekologisia tutkimuksia, sanotaan, kunhan kuukautiset tulevat, se riittää. Sinähän et harrasta seksiä, sanotaan ääneen.
– Olemme saaneet gynekologisia tuoleja, joille pääsevät myös vammaiset naiset, lisäksi Almatyn sairaalassa on yksi esteetön synnytyshuone. Olemme valistaneet ihmisiä siinä, että nuorilla vammaisilla naisilla on oikeus äitiyteen.
Ongelmana on usein, että sairaalaan ei yksinkertaisesti pääse. Ei ole mahdollisuutta mennä sisään mistään ovesta, rampit, hissit ja inva-wc:t puuttuvat.
Haluan ehdottomasti äidiksi
Klimetii-sisaren lapsi on kohta syntymässä. Myös Sabina haluaa ehdottomasti äidiksi.
Hän seurustelee tällä hetkellä jonkin verran nuoremman pojan kanssa, mutta tätä poikaa hän ei halua isäksi.
– Meidän kulttuurissamme vaimo tekee kaiken kotona. Hän pyykkää, silittää, vaatettaa, kantaa vedet ja hoitaa lapset. En halua enää vaivoikseni miestä, joka ei ota vastuuta. Niin, olen ajatellut hankkia lapsen keinohedelmöityksellä.
– Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa omaksi vahvaksi itsekseni, koska minua ovat ympäröineet ymmärtäväiset ja myötämieliset ihmiset. Joskus kadulla mummot kommentoivat ulkonäköäni, sitten he ihailevat.
