Teksti ja kuva: Heini Saraste
En saanut yöllä unta, kun ajattelin kaikkia teitä, kurssille osallistujia. Tunteet kuohuivat ja verenpaine nousi. Tunsin niin suurta lämpöä ja yhteenkuuluvuutta, että aloin itkeä.
Itkin myös elämääni. Ne eivät olleet pahoja kyyneleitä.
Muistelin sitä miten liikenneonnettomuuden jälkeen en halunnut tavata ketään, en halunnut ulos kotoani. Sitä, miten vihasin kaikkea ja kaikkia. Sitä, miten isäni ja äitini ja sisarukseni tekivät kaikkensa, jotta saisin elämänhaluni takaisin, mutta silti halusin lakata elämästä, halusin kuolla.
Muistelin sitä, miten kuntoutuslaitoksessa ensimmäistä kertaa tajusin, etten ollut yksin. Tapasin ihmisiä, joilla oli paljon kurjempi kohtalo kuin itselläni ja silti he halusivat elää. Vimmaisesti.
Muistelin, miten päätin palata takaisin maailmaan. Ja sitten tietysti muistelin miestäni.
Juuri kun olimme saamassa Venäjän passia, mieheni yllättäen kuoli. Hän menehtyi 31-vuotiaana sydänkohtaukseen. Olimme vasta muuttaneet Krimille, olin valmistunut asianajajaksi ja minulla oli töitä. Kaiken piti olla kunnossa.
En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin kotiin. Mieheni laitettiin arkkuun Krimillä, sitten alkoi kuljetus takaisin kotikaupunginmultiin. Venäjän puolella ei ollut ongelmia, mutta Ukrainan rajaviranomaiset eivät antaneet arkun olla autossa.
Apua arkun kantamiseen emme saaneet. Kantajana olivat omat vanhempani, mieheni vanhemmat. Niin, he siis kantoivat oman lapsensa kotimaahan. Minä istuin autossa enkä itkenyt. Kaikki oli kuin unta.
Silti en voi sanoa, että olen onneton. Surullinen olen, mutten onneton, elämän on jatkuttava.
En itke helposti, olen pieni, mutta vahva.
Natalia Vidaiko, 32
