Teksti ja kuva: Heini Saraste ja Charlotta Boucht
Länsirannan eteläosassa Beit Jalan kylässä asuu Aladamin pariskunta ja heidän kaksitoista lastaan. Isä Saleem Mohamad ja äiti Abeen sekä isoäiti Rasmia ovat kotoisin Hebronin seudulta ja suvun juuret ulottuvat pitkälle menneisyyteen.
Idea suuresta lapsikatraasta on pitkälti isoäiti Rasmian. Hän itse on kymmenen tyttären perheestä, eikä se ole hyvä asia. Sitten hän sai vain yhden pojan ja vain yksi lapsi on melkein häpeä.
– Kyllä poikia pitää olla enemmän, isoäiti painottaa ja vaatii Saleemille ja Abeenille vielä lisää lapsia.
Tunnelma perheessä on lämpimän ystävällinen ja erittäin vieraanvarainen. Meidät kutsutaan olohuoneeseen, jossa istumme sohvilla ja saamme nopeasti eteemme teekupit. Isoäiti halaa minua lujasti, mutta yhtä lujasti hän myös kieltäytyy valokuvista.
– Vaimoni on hunajaa, sanoo Saleem ja saa vaimon nauramaan.
Äidin sylissä istuu kuopus Lona, jolla on Downin syndrooma. Äiti kertoo, että erityisen hankalaa on ollut CP-vammaisen Yassinin kanssa. Yassin tarvitsee usein sairaalahoitoa, ja siitä aiheutuu kustannuksia. Kaiken kaikkiaan eri tavoin vammaisia lapsia on perheessä viisi.
– Älkää ihmetelkö, ettei miehelläni ole hampaita, hampaat menivät lasten ruokaan! Abeen nauraa.
Pihalla lammaskarsinasta löytyy kolmetoista lammasta, joista kaksi saa nimet suomalaisten mukaan, Tuomas ja Rahik ja kolmas puolestaan Reisti.
