Teksti: Heini Saraste
Täysin kuuro Morobu Couti, 12, käy säännöllisesti Tuajijin koulua Bidi Bidin pakolaisleirillä Ugandassa. Morobu saa jonkin verran viittomakielen opetusta. Morobu pakeni isänsä, äitinsä ja kolmen sisaruksensa kanssa pienestä kaupungista Etelä-Sudanista.
Kun sotilaat tulivat paikalle, perhe oli jo maantiellä moottoripyörän selässä. Perheen isä, aikaisemmalta ammatiltaan mopotaksi, pakkasi vaimonsa ja lapsensa pyörän selkään ja pakeni kohti rajaa. Perheen koko omaisuus jäi kotikylään.
Nyt perhe siis asuu leirissä tietämättä miten kaikki tulee päättymään. Luultavasti kotiin ei voi palata, ei ehkä vuosiin. Sietämättömintä on juuri tietämättömyys siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
– Olemme täysin toisten avun varassa, emmekä voi muuta kuin odottaa, isä kertoo.
Lisäksi isää pelottaa lähestyvä kuiva kausi, silloin voi tulla jano. Yksi ongelma on myös toimettomuus. Ainoastaan ruoan hakeminen joka toinen viikko katkaisee odottamisen ja murehtimisen. Perhe onkin alkanut kasvattaa kassavaa pihallaan.
Pakolaisuus ei ole perheen isälle uutta. Etelä-Sudanissa on sodittu käytännöllisesti katsoen kuusikymmentä vuotta. Isä pakeni Mojoon yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, kun hän oli niin pieni, ettei muista siitä ajasta mitään.
Nyt Morobu oppii koulussa viittomakielen alkeita – tämä on Kirkon Ulkomaanavun ansiota – ja on uuden maailman avautumisesta silmin nähden innoissaan. Ongelmana on kuitenkin se, että viittomakielen opetuksen taso on matala. Taitavia opettajia ei yksinkertaisesti ole.
Morobun koti on aivan koulun naapurissa, hän pystyy pinkaisemaan sinne muutamassa minuutissa. Luokalla oppilaita on seitsemänkymmentä. Luokat ovat kaikissa pakolaisleirin kouluissa valtavia.
Koulu tuo myös kavereita. Morobusta on kiva pelata jalkapalloa kavereitten kanssa. He tulevat pelaamaan myös Morobun ”kotipihalle” ja silloin remakka on valtava.
Lue lisää Bidi Bidin vammaisten tilanteesta joulukuun Voiman välissä ilmestyvästä Kynnys-liitteestä.
