Teksti ja kuva: Heini Saraste
Kiitos henkiin jäämisestä on ensimmäinen tunne. Etelä-Sudanin pääkaupungista Jubasta kotoisin oleva opettaja Joseph Hbigo Elia, 62, tiivistää yleisen tunnelman sanoiksi.
-Joka aamu kun herään, kiitän Jumalaa siitä, että olen hengissä.
Noin kolme vuotta sitten perheenisä ja opettaja Joseph sairastui syöpään ja hänen molemmat jalkansa amputoitiin. Juuri kun hän oli saamassa ensimmäiset proteesinsa, sota saavutti perheen. Oli lähdettävä pakosalle.
Ensimmäiseksi kodin jättivät vaimo Janet ja lapset John, 18, Assjob, 12, Emma, 11, ja Lokomba, 6. Isä pakeni pääkaupunkiin Jubaan ja sieltä perheensä perässä ensin rajalle ja sitten kuukausi myöhemmin Bidi Bidiin.
-Ei ole mitään muuta keinoa kuin hyväksyä tapahtunut, on lähdettävä siitä tilanteesta mikä on, Joseph pohtii ”talonsa” takapihalla, pihan ainoassa varjossa.
Talo on rakennettu teltan viereen naapurien avustuksella. Se on tehty savesta ja kattona ovat oljet. Tällä hetkellä Joseph ei myöskään saa mistään syöpälääkkeitään. Terveysasemalta ilmoitettiin, että niitä ei kustanneta. Onneksi kaikki lapset käyvät Kirkon Ulkomaanavun rakentamaa koulua. Rauhallisen oloinen ja sivistynyt mies haluaisi vielä kerran opettaa itse lapsia.
Herää ajatus, josko hän voisi mennä opettajaksi Tuajijin kouluun. Ehkä itse vammainen opettaja voisi toimia esikuvana vammaisille lapsille? Tuajijin koulusta ollaan tekemässä inklusiivista, opiskelemassa on myös vammaisia lapsia.
Mutta miten matka kouluun onnistuisi: maasto on lohkareista ja välillä kulku katkeaa puroon ja töyrääseen. Entä jos Joseph muuttaisi lähemmäs koulua?
