Teksti ja kuva: Veera Pensala ja Laura Lipsanen
”Ei sillä ole väliä, miten muut arvioivat sinua, sillä sinun täytyy rakastaa itseäsi, olitpa vammainen tai vammaton. Minäkin aloin katsoa itseäni uudella tavalla ja aloin jopa rakastaa kainalosauvojani. Tunnen itseni todella kauniiksi”, 21-vuotias kirgisialainen Ayperi kertoo.
Hänellä on iloiset silmät ja pehmeä ääni. Olemme Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä, jossa Ayperi osallistuu keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteiseen tapaamiseen.
Ayperilla ei totisesti ole ollut helppoa. Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa vammaista naista ei syntyessään välttämättä pidetä edes ihmisenä. Vaikeista lähtökohdista ponnistavan naisen täytyy ylittää monta kynnystä, jotta pääsee siihen pisteeseen, jossa edessäni istuva nainen nyt on. Siihen tarvitaan tukea, onnenpotkuja ja sinnikkyyttä, mutta myös unelmia ja haaveita sekä uskallusta lähteä tavoittelemaan niitä. Tavallisempi kohtalo on joutua koko elämäksi laitoshoitoon, vailla mahdollisuutta koulutukseen ja itsenäiseen elämään.
”Meitä ei ole aiemmin hyväksytty naisina. Saamani koulutukset ovat mullistaneet elämäni. Tunnen nyt itseni naiseksi ja seksuaaliseksi ihmiseksi, ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Nyt en tosin edes haluaisi seurustella, sillä haluan olla vapaa ja päättää itse omasta elämästäni. Jos kuitenkin tapaan jonkun, tiedän nyt myös ehkäisystä ja voimme harrastaa seksiä ilman huolia”, Ayperi kertoo iloisena.
”Äitini ei puhunut minulle mitään seksuaalisuudesta, mutta koulutusteni jälkeen minä puolestani aloin puhua äidille, vaikka hän onkin vaivautunut”, hän nauraa.
