”Kiitos, että olen hengissä”

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Kiitos henkiin jäämisestä on ensimmäinen tunne. Etelä-Sudanin pääkaupungista Jubasta kotoisin oleva opettaja Joseph Hbigo Elia, 62, tiivistää yleisen tunnelman sanoiksi.

-Joka aamu kun herään, kiitän Jumalaa siitä, että olen hengissä. 

Noin kolme vuotta sitten perheenisä ja opettaja Joseph sairastui syöpään ja hänen molemmat jalkansa amputoitiin. Juuri kun hän oli saamassa ensimmäiset proteesinsa, sota saavutti perheen. Oli lähdettävä pakosalle.  

Ensimmäiseksi kodin jättivät vaimo Janet ja lapset John, 18, Assjob, 12, Emma, 11, ja Lokomba, 6. Isä pakeni pääkaupunkiin Jubaan ja sieltä perheensä perässä ensin rajalle ja sitten kuukausi myöhemmin Bidi Bidiin. 

-Ei ole mitään muuta keinoa kuin hyväksyä tapahtunut, on lähdettävä siitä tilanteesta mikä on, Joseph pohtii ”talonsa” takapihalla, pihan ainoassa varjossa.  

Talo on rakennettu teltan viereen naapurien avustuksella. Se on tehty savesta ja kattona ovat oljet. Tällä hetkellä Joseph ei myöskään saa mistään syöpälääkkeitään. Terveysasemalta ilmoitettiin, että niitä ei kustanneta. Onneksi kaikki lapset käyvät Kirkon Ulkomaanavun rakentamaa koulua. Rauhallisen oloinen ja sivistynyt mies haluaisi vielä kerran opettaa itse lapsia.  

Herää ajatus, josko hän voisi mennä opettajaksi Tuajijin kouluun. Ehkä itse vammainen opettaja voisi toimia esikuvana vammaisille lapsille? Tuajijin koulusta ollaan tekemässä inklusiivista, opiskelemassa on myös vammaisia lapsia. 

Mutta miten matka kouluun onnistuisi: maasto on lohkareista ja välillä kulku katkeaa puroon ja töyrääseen. Entä jos Joseph muuttaisi lähemmäs koulua? 


Vesipiste lähemmäksi

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Pakolaisleirin eteläisimmissä kärjessä Bidi Bidin ykköslohkolla sijaitsee Christopher Boyn asuinpaikka. Christopher saapuu pihalle meitä tervehtimään.  Hän asuu yksin ja pitää huolta taloudestaan. Välillä naapurit auttavat kassavan viljelyssä.  

Kotikylässään Christopherilla oli pieni katukioski, joten hän on oppinut selviämään hyvin vammastaan huolimatta. Christopherilta puuttuu toinen jalkaterä ja toinenkin jalka on vääntynyt. 

Koti käsittää teltan, pressun, sänkynä toimivan pyyhkeenpalan sekä pienen tulisijan pihassa. Christopher lähti pakoon yhdessä enojensa kanssa jalkaisin, sen jälkeen kun naapuritaloissa oli tapettu kaksitoista henkeä. Hän käveli keppiin nojaten kolme päivää pitkin tien viertä, kunnes paikalliset papit ottivat hänet autoonsa.  

Edellispäivänä tulkkimme on tavannut Christopherin kadulla noin kolmen kilometrin päässä kotoaan. Christopher oli kävellyt koko matkan huoltotelttaan valittamaan kaivon sijainnista. Sisua tältä urhealta mieheltä ei siis puutu.  


Kukkarot toivat ihmisarvon takaisin

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Anette Mojong valmistaa kukkaroita sekä käsilaukkuja Palorynian settlementissä Pohjois-Ugandassa. Hän on aloittanut elinkeinonsa World Visionin tuella.  

– Olen saanut ihmisarvoni takaisin. Tällaiseen pukuun ei olisi varaa, jos en tekisi kukkaroita.

Pula on kuitenkin melkein kaikesta: materiaalista ja keinoista löytää sopivat ostajat. Olisi myös hyvä, jos käsitöitten vammaiset tekijät voisivat valmistaa tuotteitaan yhdessä. Joten maja olisi hyvä saada tähän tarkoitukseen. 

Kukun kieltä äidinkielenään puhuva Anette on kotoisin Kajo Kejin kylästä ja pakeni Paloryniaan kotimaastaan tammikuussa.   

Anetten mies jätti tämän ja kolme lasta jo ennen kuin sotatoimet alkoivat. Nyt Anettella on hoidettavanaan sairas äiti ja lapset. Annette maalaa karuin vedoin kuvan elämästään. Kymmensisaruksisesta perheestä on kuollut kahdeksan. Vain kaksi jäi henkiin. Syyt olivat erilaisia, tapaturmia, sairauksia ja sotaa, loputonta tappamista. Perhe asuu edelleen teltassa, joka sadekautena täyttyy vedestä ja kuivana kautena on äärettömän kuuma. 

– Äitini otti paon niin raskaasti. Hän vain makaa ja itkee. Nukuin ulkona paljaan taivaan alla monta kuukautta, vaikka meille luvattiin teltta. Nyt meillä on teltta, mutta muut ovat saaneet rakennettua talon ympärilleen. Itse en ole siihen vammani takia kyennyt.  

Nyt Mojong toivoo eniten, että saisi elinkeinonsa laajentumaan ja kaupan sujumaan.  

– Kenties joskus minusta tulee oikea liikenainen, hän uneksuu. 

 


”Kunpa pojastani tulisi lääkäri”

Teksti: Heini Saraste

270 000 ihmisen Pohjois-Ugandassa sijaitseva Bidi Bidi on maailman suurin pakolaissetlementti. Yli miljoona eteläsudanilaista sotaa pakenevaa ihmistä on paennut vuoden sisällä rajan ylitse. Huonoimmassa asemassa ovat vammaiset. He eivät usein pääse edes vesipisteen luokse.  

Jackson Bajan elää äitinsä Jain Yanin ja sisarensa kanssa Bidi Bidin vanhimmassa osassa. Äidin ja pojan koti käsittää teltan sekä naapurin kanssa rakennetun pienen yhteisen katoksen, jossa ruoka valmistetaan ja vesi keitetään. 

Nyt sekä äidin että pojan suurin ilonaihe on se, että Jackson on päässyt kouluun. Jackson käy Kirkon Ulkomaanavun rakennuttamaa Tuajijin koulua ja on opiskelusta innossaan. Tärkeintä hänelle on, että koulussa on kavereita. 

Jackson kulkee joka päivä vaivalloisen matkan kodista kouluun ja takaisin. Jacksonin vamma on kyttyrä. Huonommassa tilanteessa ovat ne liikuntavammaiset lapset, jotka eivät kykene kävelemään. Toistaiseksi minkäänlaista kuljetusta kouluun ei ole kaoottisessa tilanteessa kyetty järjestämään. 

Kun tulen vahingossa ihmetelleeksi, että perheessä on vain kaksi lasta, saan kuulla, että äiti on menettänyt erilaisten onnettomuuden seurauksena kuusi lapsistaan. Myös perheen isä on kuollut.  

Jain kertoo käyvänsä joka sunnuntai kirkossa, joka sijaitsee näköetäisyydellä läheisessä laaksossa. Eniten auttaa se, että saa tavata kohtalotovereita. Äidin haaveena on, että ainoa poika voisi jatkaa koulunkäyntiä ja että hänestä tulisi lääkäri. 

 

 

Bidi Bidin leiri: 

Maailman suurin pakolaissetlementti 

Muodostunut vuoden 2013 jälkeen 

Asukkaita yhteensä 270 000 

Pakolaiset ovat Etelä-Sudanin verilöylyä pakenevia eri heimojen eri kieliä puhuvia ihmisiä. 

Suurin osa naisia ja lapsia 

Suurin osa lukutaidottomia 

270 neliökilometriä 

Maailman avustusjärjestöt ovat paikalla, UNHCR, Kirkon Ulkomaanapu, World Vision. Ihmiset ovat saaneet minimiavun, mutta apua leikataan myös koko ajan. 

Pakolaisen ruoka-annos: 

12 kiloa maissia kk/per henkilö, 

3 kiloa papuja kk/per henkilö, 

2 kiloa puurojauhoa kk/per henkilö, 

Öljyä litra kk/ per henkilö. 

Viime vuonna suola ja öljy loppuivat moneen otteeseen. Myös vedestä on pulaa. 

Vammaiset asiantuntijat arvioivat Pohjois-Ugandan vammaisratkaisuja

Teksti ja kuva: Heini Saraste 

Kynnyksen toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä sekä kehitysyhteistyökoordinaattori Tuomas Tuure kävivät arvioimassa Pohjois-Ugandan vammaisten pakolaisten tarpeita ja sitä mihin suuntaan Kirkon ulkomaanapu ja World Vision voisivat toimintaansa kehittää. 

Kalle Könkkölä ja Tuomas Tuure tutustuivat Bidi Bidin maailman ehkä suurimpaan 280 000 ihmisen pakolais-setlementtiin Pohjois-Ugandassa. He vierailivat muun muassa yhdellä leirin kouluista, tapasivat siellä vammaisia koululaisia, vammaisia aikuisia sekä vammaisten lasten vanhempia.  

Lisäksi he pääsivät keskustelemaan Palorinyan vammaisten hyödynsaajien kanssa voimaantumista sekä selviytymisen tavoista, tapasivat paikallisen vammaisjärjestöjen edustajia sekä virkamiehiä ja kummankin järjestön työntekijöitä. 

Bidi Bidissä Tuure ja Könkkölä tutustuivat Kirkon Ulkomaanavun rakennuttamaan kouluun, jossa oli World Visionin rakennuttama vessa. 

Alku on hyvä, mutta silti monenlaisia parannuksia tarvitaan, he sanovat.  

Paraikaa Konkkölä ja Tuure laativat suosituksia, jotka sopivat myös muille vammaisten pakolaisten kanssa työtä tekeville järjestöille. 

Oli järkyttävää nähdä ongelmien laajuus ja ihmisten hätä. Toisaalta oli kannustavaa nähdä, kuinka paljon pakolaisten auttamiseksi kuitenkin tehdään töitä, Könkkölä kommentoi. 

Bidi Bidin koulu on sinänsä melko esteetön, mutta vessan esteettömyydessä olisi heidän mukaansa toivomisen varaa. Pienet oivallukset, kuten luiskan loivuus, eivät ole rahasta kiinni.  

Myös esimeriksi viittomakielen tulkkauksessa oli suuria ongelmia. Ja edelleen opetusmateriaalista on huutava pula. Könkkölän mukaan vammaisten pakolaisten avustaminen tarvitsee jonkinlaista laajennettua sosiaalityötä.  

Jokaisen vammaisen pakolaisen kohdalla olisi hyvä laatia henkilökohtainen suunnitelma hänen auttamisekseen, niin että vammaisasioista perillä oleva henkilö katsoo yksittäisen vammaisen aikuisen tai lapsen tilanteen alusta loppuun. Olisiko jommankumman järjestön mahdollista palkata kokonaan ja ainoastaan vammaisten lasten asioihin keskittynyt rautainen alan ammattilainen, joka tekisi myös etsivää sosiaalityötä? Vammaisuuden aiheuttama stigma on edelleen suuri ja piilosta löytyy vammaisia lapsia ja aikuisia. 

Keskeisiä ongelmia ovat liikkuminen, apuvälineitten puuttuminen ja joskus myös nälkä sekä jano. Bidi Bidissä on tällä hetkellä paikalisten arvioitten mukaan noin 12,500 vammaista ihmistä, joista 250 on lapsia. Valtaosa leirin vammaisista ei ole vaikeavammaisia.  

Tuure ja Könkkölä tapasivat kuitenkin esimerkiksi nuoren miehen joka konttasi kolmen kilometrin matkan yläasteen kouluun, koska hänen kolmepyöräinen pyörätuolinsa oli jäänyt Etelä-Sudaniin. 

On erittäin tärkeätä, että vammaiset lapset pääsevät ja menevät kouluun ongelmista huolimatta. Jatkossa olisi tärkeää, että vammaisten lasten perheet voitaisiin esimeriksi sijoittaa koulujen läheisyyteen tai ”kävelymatkan” päähän. Ihmisiä on valtavasti ja monet ovat toimettomia, joten kantajia löytyy myös avulaista perheenjäsenistä. Myös vammaiset ihmiset voisivat itse auttaa itseään. Maailmanlaajuinen kokemus osoittaa, että vertaistuki on tuista parhain. Jonkinlaisen itsenäisen elämän keskuksen perustaminen ei vaadi kuin suojan sateelta ja auringolta ja kourallisen aktiivisia vammaisia ihmisiä. 

  On luultavaa että sota Etelä-Sudanissa ei pääty aivan kohta. Erilaisten apuvälineitten rakentaminen paikan päällä olisi järkevää ja voisi tarjota työtä sekä vammaisille pakolaisille itselleen että muille pakolaisille.  

Malleja kehitysmaahan soveltuvista pyörätuoleista löytyy esimerkiksi Sambiasta ja Intiasta. 

 

 


Koulussa saa ystäviä, vaikka he eivät viito

Teksti: Heini Saraste

Täysin kuuro Morobu Couti, 12, käy säännöllisesti Tuajijin koulua Bidi Bidin pakolaisleirillä Ugandassa. Morobu saa jonkin verran viittomakielen opetusta. Morobu pakeni isänsä, äitinsä ja kolmen sisaruksensa kanssa pienestä kaupungista Etelä-Sudanista.  

Kun sotilaat tulivat paikalle, perhe oli jo maantiellä moottoripyörän selässä. Perheen isä, aikaisemmalta ammatiltaan mopotaksi, pakkasi vaimonsa ja lapsensa pyörän selkään ja pakeni kohti rajaa. Perheen koko omaisuus jäi kotikylään.  

Nyt perhe siis asuu leirissä tietämättä miten kaikki tulee päättymään. Luultavasti kotiin ei voi palata, ei ehkä vuosiin. Sietämättömintä on juuri tietämättömyys siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.  

 – Olemme täysin toisten avun varassa, emmekä voi muuta kuin odottaa, isä kertoo.

Lisäksi isää pelottaa lähestyvä kuiva kausi, silloin voi tulla jano.  Yksi ongelma on myös toimettomuus. Ainoastaan ruoan hakeminen joka toinen viikko katkaisee odottamisen ja murehtimisen. Perhe onkin alkanut kasvattaa kassavaa pihallaan.   

Pakolaisuus ei ole perheen isälle uutta. Etelä-Sudanissa on sodittu käytännöllisesti katsoen kuusikymmentä vuotta. Isä pakeni Mojoon yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, kun hän oli niin pieni, ettei muista siitä ajasta mitään. 

 Nyt Morobu oppii koulussa viittomakielen alkeita – tämä on Kirkon Ulkomaanavun ansiota – ja on uuden maailman avautumisesta silmin nähden innoissaan. Ongelmana on kuitenkin se, että viittomakielen opetuksen taso on matala. Taitavia opettajia ei yksinkertaisesti ole. 

 Morobun koti on aivan koulun naapurissa, hän pystyy pinkaisemaan sinne muutamassa minuutissa. Luokalla oppilaita on seitsemänkymmentä. Luokat ovat kaikissa pakolaisleirin kouluissa valtavia.   

Koulu tuo myös kavereita. Morobusta on kiva pelata jalkapalloa kavereitten kanssa. He tulevat pelaamaan myös Morobun ”kotipihalle” ja silloin remakka on valtava.  

Lue lisää Bidi Bidin vammaisten tilanteesta joulukuun Voiman välissä ilmestyvästä Kynnys-liitteestä.