Kosovo

Videopäiväkirja: Kynnys Kosovossa

Join us on a journey where The Treshold Association’s coordinator Eija Rautakorpi goes on a trip to Kosovo to contact the local disability organization Handikos. In this video, Eija interviews Handikos organisation’s dedicated employees about their work and members of the organization about their participation in the Handikos organized activities.

Tule mukaan matkalle, kun Kynnys ry:n kehityskoordinaattori Eija Rautakorpi lähtee Kosovoon ottamaan yhteyttä paikalliseen vammaisjärjestöön Handikosiin. Tässä videossa Eija haastattelee Handikosin omistautuneita työntekijöitä ja jäseniä heidän osallistumisestaan Handikosin toimintaan.

Tutustu tarinoihin Kosovossa Kynnyksen Yuotube-kanavalla.

 

Kosovolainen vammaisaktiivi haastoi kaupunkinsa oikeuteen

Teksti: Eija Rautakorpi

Kosovolainen Faruk Kukaj on yksi maansa pisimpään toimineita vammaisaktiiveja. Hän oli mukana jo 1983 perustamassa vammaisjärjestö Handikosia. Vuonna 1999 vammaisten oikeuksien ajamisesta tuli myös hänen työnsä; hän alkoi työskennellä järjestössä vastuullaan mm. edunvalvonta- ja vaikuttamistyö, uusien jäsenten hankinta ja tiedon keruu. Kynnys ja Handikos ovat tehneet yhteistyötä jo ennen vuosituhannen vaihdetta ja se on jatkunut kehitysyhteistyöhankkeina ja yhteisenä EU-hankkeena tähän päivään asti. Nykyisin Handikos on maansa merkittävin vammaisjärjestö, jolla on toimintaa ympäri maata ja joka tekee erittäin näkyvää poliittista vaikuttamistyötä vammaisten oikeuksien toteutumiseksi pitkäaikaisen johtajansa Arfim Maliqin johdolla.  

Viime vuonna Faruk haastoi kotikaupunkinsa Pristinan oikeuteen kaupungin harjoittamasta syrjinnästä vammaisia asukkaita kohtaan. Yksi syytteen perusteista oli pääkaupunki Pristinan esteellisyys: kaupungissa on mahdotonta liikkua pyörätuolilla käytännössä muuten kuin autoteiden viertä tai päästä asioimaan kaupungin virastoihin. Nyt oikeuden ensimmäinen aste on päätynyt siihen, että Farukin syyte kaupunkia vastaan on mennyt läpi. Päätös ei ole lainvoimainen eli siitä voi vielä valittaa.  

Oikeuden tekemä päätös on kuitenkin jo nyt historiallinen ja merkittävä osoitus siitä, että Handikosin pitkäjänteinen työ vammaisten ihmisoikeuksien eteen tuottaa näkyviä tuloksia ja johtaa toivottavasti pitkällä tähtäimellä myös siihen, että myös muu rakennettu elinympäristö perusasteen kouluineen, yliopistoista puhumattakaan, olisi tulevaisuudessa esteetön ja vammaisille mahdollistuisi oikeus tasavertaiseen opiskeluun ja sitä kautta työelämään ja täyteen osallisuuteen. 

Hymyilevä mies pöydän ääressä taustallaan puu ja kaupunkia
Faruk Kukaj

 

”Ystävät ovat aina olleet tukenani!”

Teksti: Sanni Purhonen

Adelina Abdullahu pääsi jatkamaan koulua vammautumisen jälkeen. Nyt hän opiskelee esikoulun opettajaksi.

 Adelina Abdullahu 20-vuotias hymyileväinen nuori nainen. Hän on ensimmäisiä kertoja mukana Handikosin koulutuksissa, nauttii silminnähden olostaan ja toisten nuorten vammaisten seurasta.

Adelina asuu perheensä eli vanhempiensa ja kolmen sisaruksensa kanssa Branidolmin kylässä Pristinassa. Hän vammautui 6-vuotiaana auton ajaessa hänen päälleen kauppamatkalla. Onnettomuus aiheutti aivoverenvuodon, jonka seurauksena on liikuntavamma.

Adelina joutui vuodeksi kuntoutukseen kylpylälaitokseen. Hän ei voinut kävellä kunnolla eikä pitkiin aikoihin puhua lainkaan shokin vuoksi.  Onnettomuuden sattuessa Adelina oli tietenkin hyvin nuori. Hän muistaa silti jonkin verran fyysisestä kivusta. Ennen kaikkea hän kertoo, että oli vaikea katsoa sisaruksia, jotka puhuivat, kävelivät ja jatkoivat arkeaan tavalliseen tapaan.

Noin vuoden kuluttua onnettomuudesta Adelina oli käymässä kotonaan, kun sanoi ensimmäisenä sananaan isoisänsä nimen, Ali. Hiljalleen perheenjäsenet ja puheterapia auttoivat häntä oppimaan lisää ja yhdistämään sanat lauseiksi. Hän pääsi jatkamaan koulunkäyntiä, jonka oli ehtinyt aloittaa juuri ennen onnettomuutta.

Aluksi ajatuksena oli ensimmäisen luokan kertaaminen. Adelinan veli Armendi ja ystävät päättivät kuitenkin auttaa häntä. Niinpä hän pääsi jatkamaan suoraan toista luokkaa yhdessä toveriensa kanssa! Kolmanteen luokkaan saakka Armendi oli hänen kanssaan myös tunneilla omien oppituntiensa jälkeen. Opettajastakin oli apua.

Avun muistelemisella on selkeästi suuri merkitys Adelinalle nykyisin. Nyt hän opiskelee itse esikoulun opettajaksi.

Kaikkien vammaisten lasten tarina Kosovossa ei ole yhtä positiivinen. Liikenne on Pristinassa paikoin hurjaa. Myös Adelinan naapuri oli vastaavassa auto-onnettomuudessa kuin hän. Kun naapuri palasi kouluun, häntä kiusattiin. Hän lopetti koulun alempien luokkien jälkeen. Adelina onkin avoin ja haluaa kertoa tarinansa auttaakseen muita vammaisia nuoria rohkaistumaan.

– Kerroin ystävilleni onnettomuudesta ja he lupasivat tukea minua, kuten aina ennenkin, Adelina toteaa hymyillen.

Nuori nainen nauraa silmät suljettuina kahvipöydän ääressä
Adelina Abdullahu. Kuva: Heini Saraste

Teksti: Eija Rautakorpi

 Osana “Inclusive Kosovo” EU -hanketta järjestimme syyskuussa Kosovon pääkaupungissa Pristinassa vammaisille naisille suunnatun kaksipäiväisen voimaantumis- ja vaikuttamistyöseminaarin – “Women with disability – advocacy and empowerment”. Koulutukseen osallistui lähes kaksikymmentä naista eri vammaisjärjestöistä; osa työntekijöitä ja osa jäseniä. Kynnyksestä mukana olivat järjestäjän ja kouluttajan rooleissa kehitysyhteistyökoordinaattori Eija Rautakorpi ja tiedottaja Sanni Purhonen.

 Seminaarissa käsiteltiin mm. YK:n vammaissopimuksen sisältöä ja mitä se tarkoittaa järjestöjen vaikuttamistyössä. Saimme kuulla etäyhteyden kautta vammaisten naisten voimaantumistarinoita sekä Suomesta että Bosnia-Hertzegovinasta. Lisäksi käsittelimme voimaantumisen teemaa henkilökohtaisella tasolla yhteisen keskustelun ja parityöskentelyn avulla. Tiedotuksen laajaa-alaisena osaajana Sanni kertoi, kuinka käyttää sosiaalista mediaa ja kuvia vaikuttamistyön tukena.

 Suurin osa vammaisista naisista osallistui ensimmäistä kertaa koulutukseen, joka oli suunnattu nimenomaan vammaisille naisille. Oli koskettavaa nähdä se innostus, kun keskustelu lähti käyntiin pienen alkujännityksen jälkeen. Monella naisella oli takanaan hyvinkin traumaattisia kokemuksia, joita haluttiin jakaa koulutuksen toisena päivänä, kun oltiin enemmän tutustuttu. Parasta oli nähdä keskinäinen kannustus ja vertaistuki ja erityisesti se, kun muutamat naiset, jotka olivat tulleet koulutukseen yksin ja hyvinkin yksinäisinä, verkostoituivat keskenään ja lähtivät uusien ystäviensä yhteystiedot ja kannustus mukanaan kotiin.

Koulutuksen anti tiivistyi kortissa, jonka sain muutamalta osallistujalta. Yksi kortin viesteistä kuului: ” Yksin olemme yksi kaunis kukka mutta yhdessä olemme vielä kauniimpi kukkakimppu”.

 

”Onneksi en tappanut itseäni”

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Mikä antaa voimaa Aridita Bilallille?

Kosovolaisella Ardita Bilallilla, 19, on unelma. Hän haluaa perustaa pienen kaupan Pristinan keskustaan. Siellä myytäisiin teepaitoja, matkamuistoja sekä tietysti Arditan itse tekemiä koruja ja helmikoristeisia vauvankenkiä.

Ardita on huumorintajuinen nuori nainen, jolla nauru ja itku kuplivat rinnatusten.

Kaksivuotiaana Ardita muutti yhdessä äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin, kun äiti haki apua vaikeasti vammaiselle lapselleen. Yhdysvalloissa elettiin kahdeksan vuotta. Asuttiin Chicagon lähellä ja Arditan kuntoutus saatiin järjestymään hyvin. Ardita oppi englannin ja kasvoi osittain amerikkalaiseksi. Sekä äiti että tytär muistelevat noita vuosia ilolla.

Koti-ikäväkin vaivasi, erityisesti äitiä. Perheen isä ja Arditan isoveli olivat jääneet Kosovoon ja kotimaa tuntui selviävän sodanjälkeisestä kaaoksesta. Takaisin palattiin, kun Ardita oli kymmenvuotias.

Tällä hetkellä äiti ja tytär eivät usko Kosovon mahdollisuuksiin. Ardita kertoo hyvin suorasukaiseen tapaansa, millaista elämä on juuri nyt. Se on vaikeaa ja se on tylsää. Koulunkäynti tarjoaisi ulospääsyn ahdistavista mietteistä, mutta vaikka Ardita on hyvin opinhaluinen, hän joutui keskeyttämään koulun, koska se oli esteellinen.

On turhauttavaa viettää kotona päivät pitkät ja vain odottaa uutta leikkausta. Arditaa on vammaisuuden takia leikattu yhteensä kaksikymmentä kertaa ja seuraavaksi on edessä leikkaus, jossa hänelle tehdään avanne.

Myös ympäristön asenteet kuohuttavat sekä äitiä että tytärtä.

– Valitin kerran kunnan työntekijälle perheemme tilannetta. Arvaa, mitä hän vastasi: ”Mikset tappanut lastasi ennen kuin ehdit kiintyä häneen?”, niin hän sanoi, kertoo äiti.

Ardita istuu vaitonaisena sivussa ja kuuntelee.

– Sellaista se on täällä Kosovossa, ihmiset ovat oppimattomia ja julmia, äiti huokaa.

Paljastus omassa huoneessa

Menemme Arditan kanssa hänen omaan huoneeseensa, jotta saisimme vähän etäisyyttä äidistä. Pienen huoneen nurkassa on suuri lipasto. Ardita avaa yhden laatikon ja sen sisältä löytyy todellinen aarrearkku, helmiä, tukkasolkia, rautalankoja sekä kaikenlaista pientä käsityörekvisiittaa.

– Tämä pitää minut hengissä, sanoo Ardita ja viittaa ylhäällä piirongin päällä näkyviin koruihin ja helmisomisteisiin vauvankenkiin.

Kaikki ne hän on itse suunnitellut ja valmistanut. Nyt hän haaveilee pienen kioskin perustamisesta Pristinan keskustaan. Sovittelemme koruja ja ihastelen niitten taidokkuutta. Silloin hän yhtäkkiä kertoo minulle dramaattisista hetkistä yhdeksän vuotta sitten.

– Olimme juuri muuttaneet takaisin ja olin hyvin epätoivoinen. Menin parvekkeelle ja raahasin mukanani jakkaran. Ajattelin hypätä! Silloin yhtäkkiä näin pihalla enon, joka näki minut. Hän huusi suoraa huutoa ja sai minut järkiini. Vaikka elämä on vaikeaa, rakastan elämää. Haluan olla iloinen, hän sanoo, pyyhkii kyyneleitä ja väläyttää hymyn, joka kirkastaa kasvot kokonaan.

Eniten toivoa antaa tällä hetkellä vammaisten nuorten ryhmä, joka tapaa viikoittain Handikos-järjestön tiloissa.

– Näiden kavereiden kanssa voin puhua kaikesta. Siis ihan kaikesta. Mitään salaamatta! Luulen, että se on pelastus.

Ardita Bilalli

Ardita on alkanut saada 300 euron eläkettä – kysymyksessä on Handikos-järjestön aikaansaama uudistus. Raha pitäisi käyttää Arditan kuluihin, mutta koska perhe on köyhä, se uppoaa helposti myös muuhun.

Kynnys tukee kosovolaista Handikosia, joka puolestaan järjestää vammaisten nuorten vertaistoimintaa Pristinassa.

Tule mukaan tukemaan toimintaamme ja ryhdy kummiksi vammaiselle naiselle osoitteessa: www.kynnys.fi/tule-kummiksi-vammaiselle-naiselle/

Pöydältä löytyy koraani ja raamattu

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Faik Berishan yöpöydältä löytyy sekä koraani että raamattu. Hän uskoo, että vaikka uskonnot hivenen poikkeavat toisistaan, Jumala on kaikille sama.

Faik Berisha, 62, pahoittelee asuntonsa ovella, että hänen vaimonsa Marina ei ole paikalla. Vaimo on joutunut yllättäen järjestämään setänsä hautajaisia. Kun Faik ja Marina aikanaan tutustuivat, Faik tajusi heti että Marina on hänen elämänsä nainen. Nytkin Marinan nimi toistuu useasti. Marina auttaa ja ymmärtää…

– Marina olisi niin mielellään tavannut teidät, Faik tilittää.

Saan kuulla, miten Faik vammautui yllättäen liki kolmekymmentä vuotta sitten rakennusonnettomuudessa, miten hänet kursittiin kokoon Belgradissa. Halvaantuminen vei häneltä sekä kävelykyvyn että vaikutti käsien toimintakykyyn.

Saan kuulla yksinäisestä kahdesta vuodesta kotikylässä Ilapusnikissa, kun hän ei suostunut häpeän takia lähtemään kodin ulkopuolelle. Hän häpesi vammaisuuttaan ja miehisyyden menettämistä. Toivoa loivat kuitenkin kaksi pientä lasta ja se, että vaimo pysyi rinnalla eikä rakkaus näivettynyt.

Toinen Faikin elämään vaikuttanut tärkeä henkilö on Kosovon vammaisliikkeen tukipilari ja suuri mies Halit Ferizi. Halit ajoi vammaisia ihmisiä ulos maailmalle.

– Hän pakotti minut liikkeelle. Hän opetti, miten autoon noustaan, miten kadulla kelataan ja miten voin pyytää apua arvokkuuttani kadottamatta.

Haastattelun aikana Faik palaa Halitin merkitykseen aina uudestaan. Myös Halit oli selkäydinvammainen, mutta se ei estänyt häntä toimimasta. Pian Halitin tapaamisen jälkeen Faik lähti mukaan vertaistukitoimintaan ja alkoi toisten selkäydinvammaisten kanssa kiertää koteja, joissa vammaiset piileskelivät.

– Silloin tajusin, että juuri häpeä on kaiken toiminnan este ja juuri häpeä saa meidät passiivisiksi.

Viime vuosina Faikin passiivisuuden syy on kuitenkin ollut hyvin käytännöllinen. Hän nimittäin asuu neljännessä kerroksessa, eikä talossa ole hissiä. Ulos kadulle Faik pääsee kerran kuussa, kun vanhin poika hitaasti työntelee isän alakertaan. Ensi keväänä on tarkoitus löytää asunto, josta pääsee ulos.

– Silloin menen ensimmäiseksi kirkkoon, moskeijaan tai sitten Handikosiin.

Faik on myös yksi niistä, jotka ovat alkaneet saada Handikosin ajamaa vammaistukea. Hän saa tällä hetkellä 375 euroa kuussa ja se on paljon työttömälle perheelle. Marina on työtön, samoin aikuinen poika, joten 375 euroa on suuri raha. Joidenkin tilastojen mukaan noin 75 prosenttia kosvolaisista on työttöminä!

kehyjuttu

 

Kalle Kosovossa

Vieraileva kynä

Afrim Maliqi

Muistan yhä Kallen ensitapaamisen Belgradissa yhdessä Halit Ferizin, Kosovon vammaisliikkeen ja Handikosin silloisen johtajan kanssa. Tuon ajan vaikea poliittinen tilanne pakotti meidät tapaamaan salaa hämärässä yökerhossa, mitä Kalle monesti myöhemmin muisteli, jopa hivenen huumorilla. Huolimatta vankilaan joutumisen vaarasta emme arkailleet vaihtaa kokemuksia, eikä varsinkaan Kalle siitä eteenpäin koskaan arastellut paljastaa kokemuksiaan tai tarjota merkityksellisiä neuvojaan, jotka antoivat voimaa ja motivoivat meitä jatkamaan.

Tuon illan aikana Kalle antoi meille vaimonsa Maijan kirjoittaman kirjan Ongelma vai haaste? Mukautimme kirjan omaan tilanteeseemme Kosovossa ja se on vaikuttanut suuresti Kosovon vammaisten asenteisiin, myös minun ja Halitin. Tuo lyhyt ja ”salainen” tapaaminen oli siis alku pitkälle ja hedelmälliselle vammaiskysymysten yhteistyölle Kosovossa.

Kalle vieraili luonamme ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Tuolloin hän vieraili myös hätätilassa olleessa Mitrovican kaupungissa. Tuo vierailu osoitti Kallen rohkeaa asennetta, mikään ei ollut hänelle saavuttamatonta, kun vain oli tarpeeksi tahtoa ja halua muutoksen aikaansaamiseksi. Vaikka Kalle joutui Mitrovitcan vierailullaan auto-onnettomuuteen, se ei estänyt häntä tulemasta Kosovoon ja se jopa motivoi häntä vaikuttamaan tässä maassa tapahtuviin muutoksiin.

Jokaisella vierailulla oli missio ja selkeä tarkoitus. Kalle alkoi tukea vammaisia ihmisiä tapaamalla meitä suoraan ja koulutti meitä tunnistamaan omat kykymme ja kasvattamaan tietoisuuttamme. Tämän myötä monet vammaiset alkoivat osallistua aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan. Kallen karismaattinen lähestymistapa teki tapaamisista hyvin houkuttelevia ja toisaalta hänen toimintatapansa vaikuttivat suoraan kosovolaisten päätöksentekijöiden asenteisiin. Mutta hänen tukensa ei loppunut siihen. Kalle hyödynsi joka vierailullaan arkipäiväisiä tilanteita, joiden kautta hän vaikutti vammaisiin ihmisiin. Vaikka yhteiskuntamme oli täynnä esteitä, jotka hänen piti ylittää, Kallea ei pysäytetty. Hän oli motivoiva tukipilari monille ihmisille, myös minulle itselleni.

Kalle opetti minut myös kalastamaan kesämökkinsä läheisellä järvellä. Nykyään ymmärrän, että hänen opetuksessaan oli kyse muustakin kuin kalastamisesta. Kallen tarkoitus oli opettaa meitä muuttumaan, muttei muuttaa meitä.

Kallen kiinnostus vammaisasioihin ei rajoittunut Kosovoon. Hän halusi muuttaa ystäviensä tilanteen koko Balkanin alueella. Niinpä hänen aloitteestaan aloitettiin yhteistyö Balkanin vammaisjärjestöjen välillä. Hänen aloitteestaan järjestettiin ensimmäiset yhteistyökokoukset ja hän osoitti tämän yhteistyön pohjattoman tärkeyden. Kuten ennenkin, Kallen lähtökohtana oli hänen oma kokemuksensa ja tämä yhteistyö oli ehdottomasti hyvin hyödyllistä ja vaikuttavaa.

Siispä, ensimmäiset yhteistyökokoukset Balkanin vammaisjärjestöjen välillä alkoivat ja niiden kruunana oli ensimmäinen yhteinen konferenssi Tiranassa vuonna 2015. Tämä kaikki oli Kallen ja hänen yhteistyökumppaniensa aloittamaa ja tukemaa. Kallen tuki Kosovolle ja Balkanille ylipäänsä ei päättynyt tähän, vaan Kallesta tuli silta vammaisjärjestöjen sekä monien vammaisten tukijoiden välillä. Tuo silta vaikutti suoraan vammaisten ihmisten elämään ja se vaikutus kantaa tänäkin päivänä.

Kalle oli ja hän pysyy esikuvana monelle meistä. Hänen lähestymistapansa vammaisuuteen oli ainutlaatuinen ja korvaamaton. Siihen kuului myös Kallelle ominainen huumori, mikä teki siitä vieläkin poikkeuksellisempaa ja tunnistettavampaa.

Tähän mennessä kaksi ihmistä on jättänyt pysyvän jäljen elämääni, Kalle ja Halit. Omistautuminen vammaisliikkeelle, oikeuksien etsintä ja puolustaminen olivat ominaisuuksia, jotka yhdistivät näitä kahta vaikuttavaa hahmoa.

Lepää rauhassa rakas ystäväni, tehtävääsi jatketaan yhä!

Kirjoittaja on vammaisjärjestö Handikosin johtaja

Vapaasti englannista suomentanut Sanni Purhonen

Kuva: Heini Saraste

Yliopistot ovat esteellisiä, peruskouluihin pääsee

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Esteettömyys Kosovon julkisissa rakennuksissa on hitaasti parantumassa, mutta osin vielä ihan rempallaan.  

Arkkitehti Rosafa Basha oli erityisen kiinnostunut siitä, miten Suomessa on korjattu vanhoja rakennuksia ja mitä se on tullut maksamaan. Kalle Könkkölä kertoi muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, miten esteettömyyttä on Suomessa ajettu eteenpäin ja missä jamassa nyt ollaan. Könkkölä painotti, että vaikka Suomi on tällä hetkellä huikeasti esteettömämpi kuin 20 vuotta sitten, kädenvääntöä käydään edelleen joka hetki.  

Muutama vuosi sitten Basha teki yhdessä kollegoidensa kanssa tutkimuksen, jossa kartoitettiin pääkaupunki Pristinan esteettömyyttä. Yleisesti Kosovossa ongelmana on se, että vaikka laki vaatii esteettömyyttä julkisiin rakennuksiin, kunnat eivät sitä noudata. Edelleen rakennetaan liian jyrkkiä luiskia, hissit puuttuvat ja esimerkiksi näkövammaisia ei oteta juurikaan huomioon. Edelleen ongelmana on myös se, että valvomisen mekanismit puuttuvat. 

Toisaalta esimerkiksi peruskoulujen esteettömyys alkaa olla parantumassa. Muun muassa uusiin kouluihin rakennetaan aina rampit. Mitä ylemmäs koulutusportaikolla noustaan, sitä huonommin ovat asiat. Lukioissa esteettömyyttä huomioidaan vain vähän ja yliopistoissa tilanne on todella kurja. Tämä johtaa taas siihen, että vammaiset eivät opiskele kovin pitkälle. 

Toinen suuri ongelma ovat yksityiskodit. Jugoslavian 1970-luvun aikainen asuntokanta on täysin esteellistä ja uudisrakentamisessa tehdään jatkuvasti virheitä. Taloissa saattaa olla kyllä hissi, mutta ensimmäisen kerrokseen johtavat portaat. Myös balkanilainen tapa rakentaa monikerroksisia omakotitaloja on yksi ongelma.  

– Ihmiset ovat vankeina omissa kodeissaan, Rosafa kertoi. 

Kun näin Bajraktarit eli erään perheen tarina

Teksti ja kuva: Heini Saraste

Bajraktarin viiden sisaruksen tarina Kosovosta on tarina tuhosta, selviytymisestä ja elämän ihmeellisistä käänteistä.

Kun vuonna 1999 näin ensimmäisen kerran Bajraktarin perheen Lipljanin kylässä Keski-Kosovossa, koko maa oli raunioina. Matkasimme tulkkini Duki Kelmendin kanssa tuhotusta Pristinasta läpi maiseman, jossa talot toinen toisensa jälkeen oli poltettu ja rauniot törröttivät maasta kuin mustat jättiläisen hampaat. Luhistuneisiin seiniin serbit olivat maalanneet kostonviestejään.

Takana oli vuosikymmenen sorto, taistelu serbien kanssa, kylien polttamista ja terroria, joka sitten huipentui joukkopakoon ympäröiviin maihin Yhdysvaltain pommitusten aikana.

Tuona Bajraktarien kohtaamisen syksynä albaanit palasivat pakolaisleireiltä koteihinsa, joista oli usein vain seinät jäljellä. Ja oli tulossa kylmä ja luminen talvi. Kamiinoita, märkiä vaatteita, värjöttelyä pakkasessa. Sitä oli edessä ja sitä voitiin aavistella, juuri kun olin näkemässä Bajraktarit.

Autossa Duki alkaa katsoa papereitaan: mitä, miten, onko tämä mahdollista? Perheen isä Bajram Bajraktari elää kotinsa raunioissa viiden kehitysvammaisen lapsensa kanssa. Perheen ainoa terve poika käy hanttitöissä ja perheen äiti on kuollut.

Duki, itsekin sentään paikallinen, pakolaisleirit ja sodan kokenut, katselee tietoja järkyttyneenä. Kyllä viiden kehitysvammaisen lapsen isä, kuulet oikein, Duki täsmentää.

Perheen isän kohtaaminen nurmikolla kotitalon raunioilla on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se itse asiassa muutti minut.

Kun aurinko paistaa keskeltä taivasta ja talojen rikkirevityt siluetit piirtyivät takanamme, arvokas albaani-isä seisoo lapsiensa ympäröimänä keskellä tuhoa tyyneyden perikuvana. Miten hän ojentaa meille lasilliset vettä. Ja huolimatta sodasta, tuhosta, lapsien aiheuttamasta murheesta, huolimatta lähestyvästä talvesta, hän säilyttää arvokkuutensa. Tässä olen, en muuta voi.

Isän sukunimi Bajraktari tarkoittaa albaniaksi suuria juhlapyhiä.

Isän kertomana saan kuulla Fadilin, Fatmirin, Nehmijen, Sabrijen ja Faikin tarinan ensimmäisen kerran. Saan kuulla miten serbiterrorin vuosina Fadil, sisarusten villikko, heittää kivellä serbipoliisia ja pitää koko perhettä jännityksessä, saan kuulla siitä, miten isä ei ole suostunut laittamaan lapsiaan laitokseen, pahamaineiseen Stimljeen.

Erityisesti päätös pitää lapset kotona ja poissa laitoksesta tekee minuun vaikutuksen. Isä kertoo myös siitä, miten hän on lääkärin painostuksesta lopulta antanut periksi. Hän kertoo matkasta laitokseen, ensimmäistä kertaa kylän ulkopuolelle. Lapset ovat innoissaan, he luulevat olevansa huvimatkalla. Perillä laitoksen virtsanhajussa ja surkeudessa, isä tajuaa, että laitokseen hän ei lapsiaan jätä.

– Niin kauan kuin käteni kantavat, pidän heistä huolta, hän sanoo.

Saan kuulla paosta vuorille metsän keskelle pommitusten ajaksi. Saan kuulla, miten kaikki kuusi perheenjäsentä ovat nukkuneet pensaitten alla ja syöneet sotilaitten kylistä varastamaa ruokaa.

Tuona vuonna 1999 tapaan ensimmäistä kertaa elämässäni äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös äärimmäistä arvokkuutta.

Seuraavat vaihe: Laitos

Vuonna 2012 saan ajatuksen, että etsin perheen jälleen käsiini. Ilmenee, että perheen isä, Bajram, on kuollut. Samoin lapsista nuorin Faik. Sisarusten terve veli on muuttanut Saksaan ja huolenpito lapsista on käynyt suvulle ylivoimaiseksi. Neljä sisarusta on laitettu Stimljeen. Isän kädet ovat siis lakanneet kantamasta.

Menemme sinne. Tapaamme laitoksen johtoa, lääkäreitä ja hoitajia. Sisarukset johdatetaan huoneeseen. Huh huijaa, mikä tunnevyöry. He ovat aivan samannäköisiä kuin ennenkin, he ovat iloisia. Jostain syystä aina kun tapaan heidät, he ovat iloisia.

Stimlje käy lävitse sekin hidasta muutosta, aikaisemmin psykiatriset potilaat ja kehitysvammaiset olivat hujan hajan, nyt kaksi laitosta on erotettu aidalla toisistaan. Suljettujen porttien takana asuu 58 ihmistä.

Lääkehoito on massiivista, asukkaat lääkitään tukkoon, talojen ovet ovat muurien sisällä auki sotkuiselle pihalle, mutta muurit ovat lukoilla kiinni ja portilla on vahti vahtikopissaan.

Seuraava vaihe: ryhmäkoti

Viime keväänä saan välikäsien kautta kuulla, että sisarukset on siirretty Stimljestä ryhmäkotiin Suhadollin kylään Luigi Gukagvi-kadulle. Nyt siis sinne!  Sovin Kynnyksen matkan yhteyteen tapaamisen ryhmäkodissa.

Johtaja Arjeta Thagi Stubla ottaa meidät vastaan ystävällisesti. Hän vie meidät suurehkoon omakotitaloon, jonka sohvalla odottavat Fadil, Fatmir, Nehmije, Sabrije.

Arjeta Thagi piti huolta sisaruksista jo Stimljessä. Nyt ryhmäkoti on siis hänen vastuullaan. Hän kertoo, että aivan alussa muuton jälkeen sisarukset olivat hyvin rauhattomia. Jopa rauhattomampia kuin alkuvuosina Stimljessä.

– Nyt kaikki sujuu paljon paremmin. Meillä on ihme kyllä rahaa tarpeeksi käytettäväksi, sillä ryhmäkotien budjetti on hyvä. Ylimääräisellä rahalla teemme retkiä ja pidämme hauskaa. Olemme myös vierailleet sisarusten vanhassa kylässä. Heidän kotinsa on rakennettu uudelleen, nyt se on vieraan omistuksessa. Kävimme ravintolassa kylän keskustassa, ja ihan kaikki kyläläiset saapuivat sisaruksia tapaamaan. Se oli hienoa.

Arjeta on tuonut omat pienet lapsensa ryhmäkotiin vierailuille. Kun Arjeta teki matkan Ruotsiin, sisarukset soittivat hänelle ja pyysivät palaamaan pian.

Eniten jää askarruttamaan Arjetan lause:

– Olen rikas, minun ei tarvitsisi olla täällä.

Se kertoo jotain. Rikas ei tule työpaikalleen siksi, että hän tarvitsisi rahaa vaan siksi, että hän kokee työnsä tarpeelliseksi.

On vaikea tietää mikä on totuus. Joka tapauksessa, jos minulle olisi 20 vuotta sitten kerrottu, että nämä sisarukset aterioivat pihalla sypressien katveessa, he nukkuvat puhtaissa lakanoissa ja nauravat paljon, se olisi saanut minut katsomaan maailmaa eri lailla.

Eli älä koskaan tee äkkinäisiä johtopäätöksiä, asiat voivat olla myös tulevaisuudessa paremmin.

– Mommy, äiti, pesetkö minut illalla? kysyy Nehmije.

Pesetkö minut illalla? Se jää mieleeni.

Vierailemme myös sisarusten huoneissa, joissa yksi asia kiinnittää huomioni, huoneet ovat siistejä, verhot ovat kirkkaat ja lakanat puhtaat. Mutta yhtään ainutta yksityistä tavaraa ei näe missään, mistä se johtuu, miksi on niin? Samoin huomiotani kiinnittää se, että heille annetaan terapiaa eli syötetään melko vahvoja lääkkeitä, koska lääkehoito on muodissa Kosovossa, vaikka he eivät todellakaan sitä tarvitsisi.

Sekin tulee mieleeni, että tärkeintä on ihmissuhde, lähellä olevan hoitajan tai lähityöntekijän ystävällisyys. Eivät muurit, ei sukulaissuhde, eivät paperit, joskus ei edes raha ratkaise vaan se, miten kunnioittavasti ihmistä kohdellaan. En voi tietää ovatko sisarukset onnellisia, mutta ainakin heidän elämänsä on mennyt hyvään suutaan, kaiken kaikkiaan.

 

 

Blerina tahtoo näyttelijäksi

Teksti ja kuvat: 

Heini Saraste 

Neljätoistavuotias Blerina haluaa isona näyttelijäksi. Perhe tukee häntä, mutta elämä ei silti ole helppoa. 

Blerinan kotitalo lähellä Pristinaa vuorten kupeessa on esimerkki siitä, miten ihmiset haluavat ja voivat auttaa. Handikosin Ilir Gashi on kertonut perheen kurjasta tilanteesta ulkomailla asuville tuttavilleen. Uusi talo ja kaivo on rakennettu ulkomailla asuvien kosovolaisten tuella vähitellen, rahoituksen järjestyttyä.  

Kun Ilir Gashi ensimmäisen kerran vieraili perheen luona kolme vuotta sitten, vanha talo oli romahtamaisillaan. Kun vesi aiemmin jouduttiin hakemaan kolmen kilometrin päästä muovikanistereilla, nyt pihasta löytyy kaivo ja talo loistaa valkoisena. Isä Smajl Krasniqi on istuttanut pihalle kukkasia ja kaikki näyttää päällisin puolin valoisalta. Yksi suuri murhe perhettä kuitenkin varjostaa. 

Seitsemän vuotta sitten perheen toiseksi nuorimmainen tytär Blerina alkoi kärsiä omituisista oireista. Dylbe-äiti kävi tyttärensä kanssa useilla lääkäreillä, mutta kaikki pudistelivat päätään, eikä kukaan osannut sanoa mistä oireissa oli kyse. Tytär horjahteli, ei pysynyt pystyssä ja valitti outoja tuntemuksia. Lopulta selvisi, että kyseessä on tuntematon lihassairaus, joka etenee vähitellen.   

Blerina on perheen silmäterä.  

– Näin lapselleen antautunutta perhettä olen harvoin tavannut, kertoo Gashi. He tekevät kaikkensa tyttären eteen.  

Blerina on käynyt Handikosissa kuntoutuksessa, joka on nyt ulkomaisen rahoituksen loputtua jouduttu lopettamaan. 

– Lähikoulun asenteet ovat hyvät, kertoo Dylbe.  

Koulu sijaitsee kolmen minuutin kävelymatkan päässä ja Blerina menee kouluun joka päivä äidin ja pikkusisaren saattelemana. Pikkusisko Erblina, 10, auttaa koulussa käytännön asioissa ja opettajat vierailevat perheessä. Myös kaikki naapurit ja oppilaat koulussa auttavat. Silti kaikki ei suinkaan ole hyvin, sillä Blerinan oireet pahenevat.  

Kun vielä vuosi sitten hän kykeni horjuen kävelemään, enää näin ei ole. Aikaisemman puheliaan ja iloisen tytön puhe takeltelee. 

Mukana vierailullamme on Kalle Könkkölä, jolta perhe kyselee selviytymiskonsteja. Kalle kertoilee opiskelustaan ja elämästään, mutta jälkeenpäin autossa Ilirin katse on synkkä. Blerinan kohdalla asiat eivät luultavasti etene yhtä hyvin kuin Kallella. 

Toisaalta ihmeitä tapahtuu aina. 

Blerinan toiveet ovat kuitenkin selkeät, hän haluaa isona näyttelijäksi. Hän haluaa näytellä näytelmissä, joissa on surullinen loppu. 

Vammaisyhteistyö jatkuu Balkanilla

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

Balkanin eri maitten vammaisjärjestöjen yhteinen seminaari pidettiin Pristinassa Kosovossa toukokuun puolessa välissä. Kaikki paikalla olleet järjestöt kokivat, että yhteistyötä on ehdottoman tärkeä jatkaa.

– Me voimme ja meidän pitää oppia toisiltamme, sekä virheistä että onnistumisista, osanottajat painottivat.

Nyt pallo heitettiin Bosniaan, joka sitoutui pitämään yhteistyökokouksen ensi vuonna.

Bosnialaisen vammaisjärjestö Lotoksen toiminnanjohtaja ja yksi seminaarin puuhamiehistä on bosnialainen Suad Saharovic. Saharovicilla on takanaan tuhti ura maansa vammaisvaikuttamisen keskiössä. Hän on ollut töissä Bosnian sosiaaliministerin neuvonantajana ja seurannut maansa vammaispolitiikkaa sekä asianosaisena että asiantuntijana. Saharovic on syntymästään täysin sokea.

– Bosniassa samoin kuin muissakin Balkanin maissa vammaiset jäävät usein kokonaan koulutuksen ulkopuolelle ja yliopistoissa opiskelee äärimmäisen harvoja vammaisia ihmisiä. Ongelmana on myös se, että nuoret vammaiset ihmiset eivät ole kiinnostuneita politiikasta.

– Edelleen Bosnian hallinnollinen pirstaleisuus sekä vammaisjärjestöjen keskinäiset kiistat ovat yksi ongelma.

Joskus Saharovicin Lotos-järjestön alkutaipaleella vanhat vammaisjärjestöt halusivat järjestää mielenosoituksen Lotosta vastaan!

Suad Saharovic

Kosovossa suuri ongelma on köyhyys. Kosovo on bruttokansantuotteeltaan Euroopan köyhimpiä maita ja vammainen on tähän saakka saanut eläkettä 75 euroa kuussa.

– Inklusiivisuudesta puhutaan paperilla paljon, mutta käytännössä kouluihin ei pääse sisään tai opettajilta puuttuu tietoa ja taitoa opettaa vammaista lasta, kertoo kosovolaisen Handikosin johtaja Afrim Maliqi.

Vain 17 prosenttia vammaisista lapsista käy koulua. Pullonkaula myös kapenee, koska vaikka ala-asteet ovat esteettömiä, yläasteet ovat sitä harvoin, lukiot vielä harvemmin ja yliopistot ovat usein täysin esteellisiä.

– Vammaisjärjestöjen täydellinen riippuvaisuus projekteista on yksi suurista ongelmista. Valtiohan ei tue juuri missään Balkanin maassa vammaisjärjestöjä mitenkään. Järjestöt ovat täysin riippuvaisia ulkomailta tulevista projektirahoista. Kun rahat loppuvat, hyvä hanke katkeea. Esimerkiksi vaikeavammaisten lasten kuntoutus oli Handikosissa lopettava, kun rahat Suomesta puoliintuivat.

Kosovossa on otettu lähinnä Handikosin toimesta myös edistysaskeleita. On muun muassa saatu aikaan syrjintälaki, johon vedoten yksittäiset vammaiset ihmiset voivat koettuaan syrjintää syyttää kouluja, liikelaitoksia, yliopistoa tai kunnallista tahoa ja saada kokemastaan syrjinnästä korvauksen. Prosessi on kuitenkin pitkä ja on varauduttava myös odottamaan.

Kosovossa saatiin viime vuonna aikaan laki, joka oikeuttaa vaikeavammaiselle liikuntavammaiselle 300 euron tuen kuukaudessa. 150 euroa avustajan palkkaamiseen ja 150 euroa muihin kuluihin.  Tämä laki on suurelta osin juuri Handikosin toiminnan ansiota. Tässä Suomella, Abiliksella ja Kynnyksellä on aihetta tyytyväisyyteen, sillä juuri nämä järjestöt ovat tukeneet Handikosia hankalina aikoina.

Afrim Maliqi

Albaniassa yksi suuri ongelma ovat vanholliset vammaisjärjestöt, joita johdetaan ylhäältä ja jotka ovat lääketieteellispainotteisia. Niissä ei vielä ole ymmärretty ihmisoikeusnäkökulmaa. Yksi suuri ongelma ovat myös, samoin kuin muissakin maissa, vammaisjärjestöjen heikkous ja hajanaisuus. Poliitikkojen listalla ensimmäisinä eivät suinkaan ole vammaiset.

Albanian suuri edistysaskel otettiin, kun viittomakielestä tehtiin virallinen kieli. Tämä kehitys ja viittomakielinen sanakirja on osin Suomen ja Kuurojen Liiton ansiota. Huvittavana heittona kuurojen edustaja Kosovosta sanoi, että Kuurojen Liiton Inkeri Lahtinen pitäisi valita Kosovon presidentiksi.

Makedoniassa eräs suuri ongelma  ovat asenteet. Adem Idizi johtaa yhdessä Selim Ismanin kansa Handimak-järjestöä, joka on pitkälti ottanut mallia Kosovon Handikosilta. Järjestö vetää muun muassa vammaisten lasten päiväkeskusta sekä järjestää pyörätuoleja tarvitseville.

– Ongelmana Makedoniassa on, että julkisuudessa vammaisuutta ei juuri esitetä muuten kuin hyvin salatusti. Esimeriksi vanhemmat tuovat lapsensa päväkeskukseen ikään kuin salaa, eikä tule kuuloonkaan, että lapset esiintyisivät julkisuudessa.

Kaikki paikalla olevat vammaisjärjestöt pitivät yhteistoiminnan jatkamista ehdottoman tärkeänä. Painotettiin, että kehitys on hidasta, mutta se tuottaa vähitellen tuloksia. Parhaimmillaan se johtaa tulevaisuudessa siihen, että voimat säästyvät ja toimijoiden painoarvo nousee. Myös poliittinen painoarvo on erilainen, jos vaatimusten takana on Balkanin vammaisverkosto eikä jokin yksittäinen järjestö yksittäisessä maassa.

Könkkölän unelma

Kokouksen järjestäminen aiemmin Tiranassa sekä nyt Pristinassa on ollut Kalle Könkkölän vuosikymmenten unelma. Jo Balkanin sotien aikaan Könkkölä oivalsi, että vammaiset evät ole koskaan olleet sodassa keskenään. Vammaisten ihmisten ongelmat, tavoitteet ja pelot ovat samat.

Lisäksi yhteistyö Jugoslavian aikaan eri maitten tai silloin maakuntien välillä oli ollut tiivistä, eli verkostot ihmisten kesken olivat olemassa.

Loppujen lopuksi aika oli kypsä keskinäiselle kokoukselle vasta vuonna 2015. Nyt liki kolme vuotta ehti kulua, ennen kuin toinen kokous saatiin aikaan. Tärkeintä Könkkölän mukaan on, että verkostoja ja yhteystyötä on tarkoitus tiivistää ja että yhteistyön merkitys tunnustetaan. Seuraava kokoontumispaikka ja ajankohta on lyöty lukkoon. Kokous pidetään vuoden päästä Tuzlassa. Sinne on tarkoitus saada mukaan tavalla tai toisella myös Serbia.