Teksti ja kuvat: Sanna Paasonen
Turkish Airlines lennätti minut Istanbulin kautta Tadzikistanin pääkaupunkiin Dushanbeen, jonne saavuin lauantaiaamuyönä ja lauantaipäivä kului palautumiseen. Kävin iltapäivällä vaihtamassa paikalliseen rahaan ja alueen tunnetuimmassa kauppahallissa hakemassa tuliaiset seuraavan päivän kotivierailulle.
Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi kaikkialla, vaan rahat voi nostaa vain kansainvälisissä pankeissa ja joissakin paikoissa tulee maksaa vain käteisenä.
Mekhrgon on tunnetuin ostospaikka, josta saa kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, riisilajikkeita ja ”teeruusuja”. Sieltä ostin hedelmä- ja pähkinäkokoelman kotivierailulle, joka on kuulemma yksi suosituimmista paikallisista tuliaisista.
3. päivä:
Kävin 30-vuotiaan vammaisurheilijan Nasiban perheen luona kyläilemässä. Sinne saapui myös naapuriperheitä yhteiselle lounaalle. Nasiba kuuli Tadzikistanin vammaisten naisjärjestöstä Ishtirokista ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, kun järjestö oli järjestämässä yhteistyössä kansallisen kirjaston kanssa saavutettavaa kirjastopalvelua. Siitä asti hän on ollut järjestötoiminnassa mukana ja tietotekniikkakoulutus on yksi hänen lempiasioistaan. Suuri perhe on verkostoitunut naapureissa asuvien vammaisten lasten perheiden kanssa ja haluaisi tarjota kotinsa tiloja Ishtirokin toiminnalle.
Nasiba on osallistunut useisiin paikallisiin ja kansainvälisiin kilpailuihin juoksussa ja tanssissa muun muassa Special Olympicsissa. Hän on saanut kaikkiaan kahdeksan mitalia ja haaveilee saavansa joskus kantaa Tadzikistanin lippua kisoissa. Lahjakkaalla tanssijalla ja leuanvetoa treenaavalla naisella on useita muitakin tavoitteita ja unelmia, joista yksi on hierojan ammatti.
Nasiban perhe haluaisi tarjota tulevaisuudessa kotiaan Ishtirokin vertaistukitoimintaan. Tässä olisi varteenotettava mahdollisuus yhteistyöhön, kun järjestö kaipaa kipeästi maksuttomia tiloja vertaistukitapaamisille.
Kävin Dushanbessa sijaitsevassa Ishtirokin toimistossa tapaamassa toimistoväkeä ja tutustuin samalla vertaistukitapaamisen osallistujiin.
Ishtirokissa työskentelee kaikkiaan seitsemän työntekijää. Heistä neljä on itse vammaisia naisia. Kynnys ry:n kehitysyhteistyöhanke ”Empowerment of the women with disabilities in Central Asia” työllistää osa-aikaisesti kaikkiaan kolme järjestötyöntekijää.
Yksi hankkeen toimintamuodoista on vammaisten naisten vertaistukiryhmätoiminta pääkaupunkiseudulla. Se kokoontui kuudennetta eli tänä vuonna viimeistä kertaa. Osallistujien suurimpia haasteita on ollut mahdollisuus osallistua, koska pyörätuolin käyttäjälle on löydettävä se harva invataksi ja sokea henkilö taas tarvitsee jonkun saattamaan hänet tapaamispaikalle. Turvallisen tilan periaatteita noudattavissa tapaamisissa käsitellään erilaisia aiheita, kuten rajojen kunnioittaminen, yhteinen ruoanlaitto ja itsenäisen elämän taidot.
Tutustumiskierroksen lopussa kysyin osallistujilta heidän unelmistaan ja niitä oli monenlaisia:
”Haluaisin opiskella psykologiksi, koska moni on turvautunut minuun ja taidan olla hyvä siinä.”
”Haluaisin opettaa muille vammaisille naisille mitä olen saanut itse oppia täällä Ishtirokissa.”
”Minulla on käsityöalan yritys, mutta haluaisin laajentaa yritystoimintaa.”
Loppupäivän aikana kävin työntekijöiden kanssa Check Listin läpi ja tarkistin maksutositteet sekä keskustelimme yhdessä hankkeeseen liittyvistä haasteista ja kehittämistoiveista.
5. päivä:
Ishtirokin uusi toimisto muuten sijaitsee 10. kerroksessa ja sieltä on esteetön näköyhteys kaukana leijuvaan Tadzikistanin lippusalkoon, joka oli joskus maailman korkein.
Toimistopäivän jälkeen jatkoin vielä toiminnanjohtajan Saida Inoyatovan kanssa läksijäisillalliselle järven rannalla.
6. päivä:
Aamupalan jälkeen lähdin lentokentälle tuhlaamaan paikallista rahaa, sillä Keski-Aasiassa rahaa ei saa viedä maasta. Tuli hieman turhia ostoksia, mutta tadzikistanilaiset varmaan iloitsevat tästä rahalähteestä.
Seuraava kohde on entuudestaan tuttu Kazakstanin entinen pääkaupunki Almaty, jossa loukkaannuin viimeksi vakavasti heti ensimmäisenä päivänä pudottuani syvään sadevesikouruun ja sain testata paikallista sairaalaa. Viime vuonna auto vuorostaan putosi sadevesikouruun viimeisenä päivänä. Toivottavasti tällä kerralla ei mikään eikä kukaan putoa. Saapuessani Almatyyn kävin hakemassa ruokaa ja vaihtamassa rahaa. Huomenna aamulla Vammaiskumppanuuden toiminnanjohtaja Mari Tuohimaa liittyy seuraan ja jatkamme yhdessä seurantamatkaa.
7. päivä:
Tänään oli todella pitkä päivä, töitä aamusta iltamyöhään. Kävimme Mari Tuohimaan kanssa tapaamassa Kazakstanin vammaisten naisjärjestön Shyrakin työntekijöitä keskustelemassa järjestön ja maan nykyisestä tilanteesta. Shyrakissa on töissä vain vammaisia naisia. Se työllistää tällä hetkellä neljä vammaista naista kokoaikaisesti ja muita osa-aikaisesti, kuten siivoojina ja erilaisten projektirahoitusten turvin.
Järjestö toimii pääasiallisesti Almatyn alueella, mutta esimerkiksi Kynnyksen rahoittama vuosittain järjestettävä vammaisille naisille suunnattu kesäkoulu toteutetaan muualla Kazakstanissa. Seuraava kesäkoulu toteutetaan poikkeuksellisesti vasta marras-joulukuussa konservatiivisessa, miesvaltaisessa Tarazissa, jotta edistetään samalla alueen vammaisten naisten asemaa.
Päivän aikana päästiin tutustumaan myös kuukausittain järjestävään vertaiskoulutukseen, jossa käsitellään vammaisten naisten arkipäiväisiä asioita, muun muassa vammaisten oikeuksia, elannon hankkimista ja seksuaalioikeuksia.
Toimistopäivän jälkeen jatkoimme vielä Shyrakin toiminnanjohtajan Tatyana Baklazhanskayan kanssa iltatapaamiselle paikallishallinnon työllisyys- ja sosiaaliosaston vammaisten asioiden edustajien kanssa. Tapaamisella keskusteltiin vammaisinkluusiosta Almatyn alueella. Toinen edustajistosta on saanut Suomen ulkoministeriöltä kutsun Suomeen, eli saatamme tavata uudelleen ensi vuonna Suomen päässä. Hän toivoi, että esittelisin hänelle silloin suomalaista esteetöntä koulumallia pääkaupunkiseudulla. Pistetään tämän mieleen.
Vasta eilen yllätyksemme saimme kuulla Shyrakin toiminnanjohtajalta, että tänään vietetään Kazakstanin tasavallan päivää ja se on monelle yleinen vapaapäivä. Hän kuitenkin kutsui hankkeeseen liittyvät vastuutyöntekijät töihin ja vedin toimistossa EXIT PLAN -työpajaa. Työpajan aikana syvennyttiin organisaation toimintaan ja myös Kynnyksen rooliin erilaisissa toiminnoissa.
Työpajan jälkeen Mari Tuohimaa kävi vielä työntekijöiden kanssa läpi lyhyesti tarkistuslistan, joka on ollut yksi seurantamatkojen tehtävistä. Tällä tavoin kirkastetaan, miten organisaatio toimii sisältäpäin ja seuraa toteutuksia.
Illalla jatkoimme almatylaisten kuurojen naisten kutsusta yhteiselle illalliselle ja saimme oppia lisää paikallisten elämästä. Juuri nämä vapaamuotoiset tapaamiset ja kotivierailut ovat tärkeitä tiedonmurusia ihmisten todellisesta arjesta. Silloin saadaan tutustua maan kulttuuriin ja historiaan lähemmin, jotta ymmärretään miten ja miksi yhteiskunta toimii.
Almatyssa asuu kaikkiaan noin 5000 kuuroa ja huonokuuloista henkilöä, mikä vastaisi koko Suomen viittomakielistä yhteisöä. Alueella toimii kaksi koulua, joista toisessa opetetaan kazakstanilaisella viittomakielellä ja toisessa taas puhekielellä. Paikallista kuurojen järjestöä johtaa kaksikielinen huonokuuloinen henkilö.
Aamupalan jälkeen tapasimme hotellissamme paikallisen vammaisen naisen, joka on yksi Shyrakin Independent Living Schoolin (ent. kesäkoulun) vertaiskouluttajista. Pääsin haastattelemaan häntä enkä osannut odottaa, millainen elämänkerta hänellä oli jaettavana. Se oli kuin suoraan elokuvasta jännittävine käänteineen.
Ainur syntyi CP-vammaisena kylässä noin 120 kilometrin päässä Almatysta. Hänen vanhempiensa oli vaikea hyväksyä lapsensa vammaa ja he hakivat parannuskeinoa eri lääkäreiltä tuloksetta. Kouluaikaan Ainur asui toisessa kylässä mummonsa luona, joka on hänelle kuin varaäiti. Murrosikään saavuttuaan Ainur katsoi peilikuvaansa ja hoksasi olevansa erilainen kuin muut. Samaan aikaan alkoi koulukiusaaminen, joka jatkui edelleen hänen jatkettuaan lukioon.
Lukioaikaan Ainur sai soiton väärästä numerosta. Tämä soittaja soitti kuitenkin puolen vuoden päästä uudelleen ja halusi tutustua. Siitä alkoi ystävyys ja parin vuoden päästä he tapasivat ensimmäistä kertaa kasvotusten eikä vammatonta miestä haitannut myöskään vammaisuus. Mies rakastui Ainuriin mutta nainen piti tätä vielä pelkkänä ystävänä.
Koulun päätyttyä mies päätti tiedustella varovasti ajatuksia mahdollisesta avioitumisesta ja Ainur pohti, että tässä olisi hyvä mies, joka ei polta eikä juo ja harrastaa urheilua. Mies tiedusteli naisen ajatuksia (perinteisestä) neidonryöstöstä. Vaihtoehtoisesti hän pyytäisi aviolupaa naisen vanhemmilta. Ainurin mielestä neidonryöstö olisi helpoin ja nopein tapa, eikä hän osannut arvata että mies oli liikkeellä tosimielellä, ennen kun mies sai puijattua yhtenä iltana veljensä kanssa Ainurin autoonsa eikä nainen palannut enää kotiin vaan siitä alkoi uusi elämänvaihe miehen kanssa.
Neidonryöstöt (’bride kipnapping’) ovat olleet osa keskiaasialaista perinnettä, joka on tosin vähentynyt viime vuosina ihmisoikeusaktivistien vaatimuksesta. Nykyään perinnettä noudatetaan enää joissakin miesvaltaisissa maaseudun yhteisöissä. Naisia on myös menehtynyt väkivaltaisissa ryöstöissä, joten yhä useammin naisen kanssa sovitaan etukäteen tulevasta kidnappauksesta ilman väkivaltaa.
Niin, tarina jatkuu… Ainurin vanhemmista huolimatta Ainur aloitti uuden elämän aviomiehensä kanssa ja tuli raskaaksi. He asuivat hänen miehensä vanhempien luona ja miehen vanhemmat teettivät Ainurilla tavallista enemmän kotitöitä. Eräänä päivänä Ainur sai kuulla vahingossa miehen ja hänen vanhempiensa välistä keskustelua, jossa vanhemmat eivät ymmärtäneet poikaansa ja käskivät jättämään vammaisen naisen sekä hankkimaan vammattoman naisen. Ainur pahoitti mielensä ja jätti miehensä palatakseen kotiin. Nainen kertoi vanhemmilleen, että he olivat oikeassa eikä hänen vammaisuutensa kelvannut muille. Kuitenkin vähän ajan päästä nainen päätti muuttaa kotikylästään Almatyyn luomaan uuden elämän, jossa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet saada töitä.
Sitten Ainurin mies uhmasi vanhempiensa tahtoa ja muutti Almatyyn, koska rakastaa Ainuria syvästi eikä halua ketään muuta naista. He asuivat vuosia Almatyssa kunnes miehen äiti menehtyi ja sisarukset pyysivät veljeään kotiin huolehtimaan isästään. Mies ajatteli palata vähäksi aikaa mutta jäi sitten pitempään eikä Ainur kuulunut hänestä pitkään aikaan.
Ainur päätti lähteä miehensä isän kotiin eikä kukaan avannut hänelle ovea. Pian miehen sisko laittoi viestiä, että mies on mennyt toisen naisen kanssa naimisiin ja he ovat onnellisia. He käskivät Ainuria jättämään heidät rauhaan. Miehen kaksoiselämän valjettua Ainur murtui ja palasi Almatyyn hakemaan avioeroa. Lapsi ikävöi isäänsä kovasti ja tilanne oli todella surullinen. Yhtenä päivänä Ainur palasi kotiin ja löysi sieltä entisen aviomiehensä poikansa seurassa. Poika näytti onnelliselta ja mies halusi keskustella Ainurin kanssa. Mies oli todella järkyttynyt saadessaan avioeropaperit käsiiinsä ja selvitti mistä oli kyse. Hänen sisaruksensa olivat sepittäneet tarinan toisesta naisesta, jota hänellä ei todellakaan ollut ja hän vain hoiti isäänsä! Mies pyysi Ainuria ottamaan hänet takaisin ja nainen päätti antaa anteeksi, onhan mies kuitenkin ollut hyvä isä pojalleen. Ainur on ollut varuillaan ja mies on todistellut rakkauttaan sekä uskollisuuttaan. Perheeseen kuitenkin syntyi kuopus vähän aikaa sitten ja esikoinen sai kymmenisen vuotta nuoremman sisaruksen.
Haastattelun jälkeen kävimme tyhjentämässä ja luovuttamassa huoneemme ennen lounasta läheisessä kahvilassa. Sitten läksimme lentokentälle jatkamaan matkan viimeiseen kohteeseen, Kirgisian pääkaupunkiin Bishkekiin.
Onneksi huomiselle ei ole sovittuja tapaamisia ja saa ottaa rauhallisemmin, sillä pitkät työpäivät alkoivat painaa ja Almatyn hotellihuoneen kokolattiamatto aiheutti tukkoisuutta sekä silmien kirvelyä. Koko matkaseurue oirehtii, en vain minä.
10. päivä:
Aamiaisen jälkeen otin muutaman tunnin torkut ja sitten lähdin katselemaan lähialuetta. Kahdella edellisellä matkalla en oikeastaan nähnyt paljon mitään. Ensimmäisellä kerralla käytin pyörätuolia Almatyn loukkaantumisen jälkeen ja olin joko hotellissa tai Kirgisian vammaisten naisjärjestön Ravenstvon toimistossa noin tunnin matkan päässä. Viime vuonna aloin kävellä ilman kyynärsauvoja vain lyhyet matkat ja työpäivät ovat pitkiä sekä intensiivisiä.
Iltapäivälenkillä yllätyin miten paljon Neuvostoliiton aikaisia vaikutteita näkyy edelleen Bishkekin katukuvassa. Neuvostoliiton aikaista arkkitehtuuria, muistomerkkejä ja kulttuuria. Maaliskuussa 1991 88,7% kirgisialaisista äänesti Neuvostoliitossa pysymisen puolesta, mikä selittänee osittain kommunistimielisen katukuvan. Vuosina 2010 ja 2020 oli vallankumouksia, jolloin maassa ilmeni poliittisia väkivaltaisuuksia. Maan historian tuntemus auttaa ymmärtämään paikallisia. Paikallinen luonto on puolestaan mykistyttävän kaunis, Bishkekin keskustasta katsottuna taustalla siintävät vuoriston lumihuiput ja katujen varrella taas näkyy komeita puita. Jopa suomalaisille tuttuja valkoharmaita koivun näköisiä puita on bongattu.
Myöhäisen lounaan ja muutaman tunnin lenkin jälkeen palasin huoneeseeni työskentelemään tietokoneella loppupäivän. Lenkki raikkaassa ilmassa teki terää ja yöllä uni maistui puhtaassa huoneessa ilman kokolattiamattoa, että jaksaa taas.
Aamupalan jälkeen läksimme taksilla kaupingin toisella puolella sijaitsevalle Ravenstvon toimistolle. Siellä työskentelee seitsemän vammaista naista, joista yksi johtaa Independent Living Centeriä (Itsenäisten elämäntaitojen koulutuskeskus) Bishkekiin omakotialueella. Keskuksessa järjestetään puolen vuoden koulutusjaksoja, joissa käsitellään itsenäistymistä, seksuaaliterveyttä ja sosiaalisiin suhteisiin liittyviä asioita. Paikalla oli myös kaksi hallituksen edustajaa, joiden kanssa saimme keskustella Ravenstvon toiminnasta yleisellä tasolla. Lounasaikaan siirryimme Hotelli Bishkekiin, jossa söimme lounaamme ja sitten seurasimme Independent Living Centerin koulutusta seksuaaliterveydestä. Kouluttajana on tuttu entinen hankekoordinaattori, joka on vielä osittaisella äitiyslomalla ja johtaa yhtä paikallista Ravenstvon jäsenjärjestöä.
Koulutuksessa Ukei huödynsi viime vuonna Kynnykseltä lahjaksi saatuja SelkoSeks -selkokuvakortteja. Koulutuksen välissä haastattelin kolme vammaista osallistujaa. Heistä yksi oli Venäjällä pitkään asunut viittomakielinen kuulovammainen ja kaksi muuta liikuntavammaista, jotka ovat myös parhaita ystäviä.
Taksimatkan päätteeksi yllätyksekseni taksikuski sanoi nimeni ja sanoi muistavansa minut parin vuoden takaa, kun vei minut lentokentälle. Käytin silloin pyörätuolia ja hän yllättyi, kun kävelin taas. Näytin tukisukkaa ja elehdin, että en toipunut täysin vaikka pystyn taas kävelemään. Oli hauska sattuma, kun hieman yli miljoonan asukkaan kaupungissa kohtasimme uudelleen kahden ja puolen vuoden jälkeen. Maailma voi olla yllättävän pieni.
12. päivä:
Aamupäivällä toimistossa kävimme toiminnanjohtajan, hankekoordinaattorin ja kirjanpitäjän kanssa läpi tarkistuslistan ja pohdimme myös ratkaisuja erilaisiin haasteisiin.
Toimistolounaan jälkeen lähdettiin toiminnanjohtajan Gulmira Kazakunovan kanssa tapaamaan työ-, sosiaali- ja maahanmuuttoministeriössä uutta varaministeriä, vammaisten asioiden hoitavan osaston johtajaa ja erityisasiantuntijaa. Kiinnitin heti huomioni siihen, että vaikka rakennuksessa käsitellään vammaisten ihmisten oikeuksia ja palveluja, se ei ole esteetön. Gulmira pääsee pyörätuolillaan vain ensimmäisen kerroksen asiakaspalvelun vastaanottotilaan. Valitettavasti Keski-Aasian katu- ja rakennussuunnittelussa ei edelleenkään huomioida esteettömyyttä vaikka kyse olisi rakenteilla olevasta rakennuksesta.
Keskustelumme painoittui saavutettavuuteen ja henkilökohtaiseen apuun. Kirgisiassa oltaisiin rajoittamassa henkilökohtaisen avun käyttäjiä alle 18 vuoden ikäisenä vammautuneisiin ja syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin, mutta asia on vielä pöydällä. Toiminnanjohtajan luvalla tapaamisen aikana muistutin valtiota YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksesta, jota tulee noudattaa. ”Ei mitään meistä ilman meitä” on ollut fraasimme tässäkin tapaamisessa.
Yritin myös vääntää rautalangasta esimerkillä, että jos heille joku läheinen aikuisikäinen joutuu huomenna auto-onnettomuuteen ja asuu kerrostalossa, hänen työssäkäyntinsä päättyy siihen, eikä hän pääse eri paikkoihin vaan jää kotinsa vangiksi. Vammainen henkilö voi kuitenkin käydä töissä ja hoitaa asioitaan, jos hänelle tarjotaan tarvitsemaansa oikea-aikaista palvelua. Edustajan mukaan henkilökohtaisen avun palvelua on käytetty väärin ja siksi he suunnittelevat sen poistamista. Kysyttiin, miten Suomessa arvioidaan todellista palveluntarvetta. Kerroin palvelusuunnitelmasta ja siitä, että kyse on subjektiivisesta oikeudesta ja vammainen henkilö itse määrittää kuinka paljon missäkin arkitilanteessa tarvitaan apua. Keskustelu oli mielenkiintoinen. Yksi keskustelijoista on käynyt Suomessa ja yrittää ottaa suomalaista mallia käyttöön henkilökohtaisessa avussa.
Tässä välissä Mari kävi suosituksestani tutustumassa Independent Living Centeriin, jotta näkee miten Kynnyksen toiminta näkyy keskuksen arjessa.
Toimiston jälkeen jäimme keskustassa taksista pois ja saimme hetken katsella maisemia sekä tuhlata viimeiset rahat. Illalla käytiin läheisessä ravintolassa hyvästi-illallisella, sillä aamulla kotimatka koittaa. Hyvää yötä!
Aamupalan jälkeen kotimatka koitti ja Turkish Airlines toi meidät takaisin Suomeen Istanbulin kautta. Onneksi Istanbulin ja Helsingin välinen lento ei ollut myöhässä ja ehdin kotiin vielä päivän viimeisellä junalla. Tähän päättyi seurantamatka. Tästä jatketaan yhteistyötä etätapaamisilla, koulutuksien ja palavereiden merkissä, kunnes kohtaamme jälleen. Kenties viimeisen kerran.
Matkapäiväkirja-blogi päättyy tähän, kiitos hyvät lukijat!