kehyjuttu

Kun repussa on reuma, pääsenkö huipulle?

Aino-Maria Ervelä

Teksti on alun perin julkaistu Reumaliiton blogissa 23.4.22

Bosnia-Hertsegovinan ja Montenegron rajalla on vuori nimeltä Maglić. Sen huippu on 2386 metrin korkeudessa ja se on Bosnia-Hertsegovinan korkein huippu. Sinne minä aion kiivetä.

Olen lähdössä Maglićin valloitukseen yhdessä Kapua Balkan-tiimin kanssa kesäkuussa. Kapua on suomalainen järjestö, joka on kerännyt varoja kehitysmaiden tukemiseksi kiipeämällä maailman vuorille vuodesta 2006 lähtien. Siispä meidänkin tiimin tavoite on tuon vuoren huippua suurempi. Tiimimme jokaisella kapuajalla on tavoitteena kerätä kaksi euroa jokaisesta metristä Maglićin huipulle eli 4772 euroa vammaisten oikeuksien edistämiseen. Bosnia-Hertsegovinassa pääsemme tutustumaan Kapuan tukeman Kynnys ry:n työhön Balkanilla.

Reppu selässä matkaan

Matka lähestyy ja pian on nostettava reput selkään. Matkaan on lähdössä kahdeksan kapuajaa. Kaikkien repuissa on oma painonsa, eikä se aina näy päällepäin. Reppuun on kerätty eväitä ja varusteita, jokaisella omia vahvuuksia ja voimavaroja. Tärkeitä asioita, joita tarvitsemme ja jotka auttavat meitä pääsemään perille. Mutta niissä repuissa on aina muutakin. Asioita, joita emme haluaisi kantaa mukanamme.

Minun repussani on reuma. Sen paino vaihtelee ja sitä on vaikea ennustaa. Joskus kannan sitä mukanani ihan mielelläni, sillä se on viitoittanut minulle tietä myös paikkoihin, joihin en muuten olisi löytänyt. Ihmisten luo, joita en muuten olisi kohdannut. Oikean lääkityksen kanssa se on pääasiassa rauhallinen ja huomaamaton kaveri. Välillä se kuitenkin muuttuu painavaksi. Niin painavaksi, että matkan on pysähdyttävä. Silloin se sattuu ja ärsyttää. Usein se tapahtuu täysin yllättäen ja ilman varoitusta. Silloin on vain mentävä sen ehdoilla ja annettava suunnitelmien mennä uusiksi, vaikka samalla ahdistaa, kun ei tiedä koska matka voi taas jatkua.

Olen kantanut reumaa repussani jo 6-vuotiaasta saakka, mutta koskaan ei tavoitteeni ole kirjaimellisesti ollut näin korkealla, tarkalleen ottaen 2386 metrin korkeudessa. Mietin, miten kuntoni kestää ja jaksanko koko matkan huipulle. Mutta erityisesti mietin sitä, pysyykö reuma repussani hiljaisena ja huomaamattomana salamatkustajana, vai herääkö se juuri ennen matkaa tai kenties kesken matkan kieltäytyen yhteistyöstä ja alkaa huutaa ja kiukutella. Mitä jos se heittäytyy polulleni poikittain ja sanoo, että enempää en muuten liiku? Kipeät polvet tai tulehtunut nilkka voisi pysäyttää etenemisen.

Reuman kanssa reissuun lähteminen tuntuu arpapeliltä. Viime syksynä huono tuuri osui kohdalle juuri Kapuan kuntotestien aikaan. Kun muu tiimi kapusi Malminkartanon portaita ylös alas vesisateessa, minä makasin kipeän polven kanssa kotisohvalla. Silloin mietin, että näin voi käydä myös matkalla… Sen jälkeen on kuitenkin sujunut taas hyvin. Olen pystynyt valmistautumaan matkaan käymällä säännöllisesti ryhmäliikuntatunneilla ja pyrkinyt vahvistamaan lihaskuntoa ja -kestävyyttä. Viime viikonloppuna olin kapua-kaverin kanssa jo tekemässä ensimmäiset mäkitreenitkin!

Oma reumasairaus ja sen hoito ovat herättäneet ajattelemaan myös keräyksemme teemaa. Minun sairauttani on lapsuudesta asti hoidettu hyvin eikä sairaus ole vaikuttanut toimintakykyyni. Olen saanut moniammatillista kuntoutusta, biologisia lääkkeitä, tukea koulunkäyntiin sekä vertaistukea muilta reumaa sairastavilta lapsilta ja nuorilta. Lapsuudessa käytössäni oli myös monia apuvälineitä. Hyvän hoidon ansioista sairauteni on ollut pitkään rauhallinen ja siksi voinkin nyt haaveilla jopa vuoren huipun saavuttamisesta. Tämä ei ole itsestäänselvyys.

Vielä muutama vuosikymmen aiemmin, kun reumahoito ei ollut niin kehittynyttä, reuma saattoi aiheuttaa pysyvää vammautumista. Näin on varmasti edelleen paikoissa, joissa ihmiset eivät saa tarvitsemiaan hoitoja ja lääkkeitä. Jos itse olisin syntynyt muualla enkä olisi saanut kaikkea tätä hoitoa, olisiko niveltulehdukset aiheuttaneet myös minulle pysyviä vammoja? Kapuamalla haluan olla mukana edistämässä globaalia oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksien toteutumista kaikkialla.

Vammaistyön tavoitteet

Vammaisille ihmisille kuuluvat samat ihmisoikeudet kuin kaikille muillekin. Vammaiset kokevat syrjintää ja ennakkoluuloja monella elämän osa-alueella ja ovat usein heikommassa asemassa yhteiskunnassa. Laskennallisesti 15 prosentilla maailman ihmisistä on jokin vamma. Vammaisten eriarvoinen asema korostuu varsinkin yhteiskunnan kriiseissä, ja tuli juuri karulla tavalla näkyväksi myös Ukrainassa ihmisten paetessa sotaa kodeistaan. Myös Balkanilla sodan jäljet ovat vielä vahvasti läsnä, ja tälläkin hetkellä tilanne on hyvin jännittynyt.

Olen tehnyt vammaistyötä vapaaehtoisjaksollani Valko-Venäjällä vuonna 2017 ja nähnyt työn monia puolia. Olen saanut iloita nähdessäni, kuinka pitkäjänteisen vaikuttamistyön tuloksena vammaisia ihmisiä on saatu pois suljetuista laitoksista, ja kuinka he ovat saaneet oikeutensa itsenäiseen elämään takaisin. Mutta valitettavasti olen nähnyt myös epäinhimillisiä olosuhteita laitoksissa, joissa liian suurissa ryhmissä yksittäisten lasten tarpeet eivät tule riittävästä huomioiduiksi. Vaikka asenteet ja palvelut eri paikoissa ovat erilaisia, vammaisten ihmisoikeudet ovat kaikkialla samat. Näiden oikeuksien toteutumiseksi on tehtävä töitä kaikkialla.

Balkanilla haasteena on ylhäältä johdettu, lääketieteellistä näkökulmaa korostava vammaistyö. Vammaiset ovat usein yhteiskunnassa näkymättömiä ja perheistään riippuvaisia. Kynnyksen kehitysyhteistyöhankkeessa Kosovossa ja Bosnia-Hertsegovinassa edistetään vammaisjärjestöjen yhteistyötä ja ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan toteutumista. Tavoitteena on lisätä vammaisten henkilöiden itsenäisen elämän mahdollisuuksia kouluttamalla ja tukemalla vammaisia henkilöitä ja päättäjiä.

Esteiden ja epäonnistumisen pelon ylittäminen

Kapuamalla haluamme auttaa kaatamaan niitä esteitä, joita vammaiset ihmiset joutuvat arjessaan muita enemmän ylittämään. Matkallamme Maglić-vuoren huipulle tulemme varmasti kohtaamaan esteitä itsekin.

Monesti olen miettinyt, saavutanko keräystavoitteeni, tai pääsenkö huipulle, mutta onnistuminen ei ole pelkästään maaliin pääsemistä ja tavoitteiden saavuttamista. Kapuajaksi ryhtyessäni päätin, että epäonnistumisen pelko ei saa estää minua yrittämästä. Tässä matkassa on kyse muustakin kuin minun onnistumisesta. Ja oikeastaan, se todellinen onnistuminen on minusta sitä, että uskaltaa yrittää, vaikka tietää voivansa myös epäonnistua.

Suuren vuoren edessä on nöyrryttävä. Kaikki ei ole minun käsissäni, ja on varmasti monta syytä minkä vuoksi matka voisi keskeytyä. Kuitenkin haastaan itseni tekemään omalta osaltani parhaani siinä, missä pystyn. Yhteisen tavoitteen ja yhteisen matkan, mutta myös oman tavoitteen ja unelman puolesta. Kapuamalla osoitan myös itselleni, että reuma ei ole esteenä unelmille, ei tällaisillekaan!

Kapua-sivultani voit seurata projektin etenemistä sekä osallistua keräykseen, tervetuloa mukaan:

https://kapua.fi/osallistuja/aino-maria-ervela/

Nainen, reppu ja polkupyörä vesistön edessä.

 

Kylässä Bosnia-Hertsegovinassa

Ilmassa on pistävä savun haju, kuten kaikkialla Bosnia-Hertsegovinassa, jossa taloja lämmitetään puulla tai koksilla. Savu saa maiseman näyttämään pehmeältä ja kuvauksellisen kauniilta. Ajamme Tuzlan kaupungista pieneen lähikylään, johon meidät on kutsuttu tapaamaan vammaisjärjestö IC Lotoksen nuorta aktiivia tai aktivistia, kuten he itseään kutsuvat.

Vanha pakettiauto jaksaa puskea vielä jyrkän mäen päälle, jossa Eminan, 23, ja hänen veljensä sekä vanhempiensa talo sijaitsee. Muiden ihastellessa idyllistä kylämaisemaa, mietin, kuinkahan päästä turvallisesti sisälle taloon, jonne nousevat jyrkät, kaiteettomat portaat ja miten ihmeessä Emina pyörätuolinkäyttäjänä pääsee kotiinsa. Tässä maassa yksikään vammainen ei selviä itsenäisesti, se on käynyt matkan aikana selväksi.

Emina istuu pienessä olohuoneessa sohvalla, jossa hän viettää päivänsä. Hänellä ei ole sisäkäyttöön sopivaa pyörätuolia. Meille vieraille tarjotaan vahvaa turkkilaista kahvia ja suklaaleivoksia. Äiti on selkeästi tämän kodin henki ja Eminan apu ja tuki kaikessa. Kun kysyn, missä Emina kävi koulunsa, käy ilmi ettei hän koskaan päässyt kouluun! Kylän koulu, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä, ei suostunut ottamaan häntä oppilaakseen: ei edes niin että äiti olisi toiminut avustajana. Koulu ei halunnut ottaa Eminan tilanteesta minkäänlaista vastuuta. Tuntuu uskomattomalta, että Euroopassa 2000-luvulla tällainen syrjintä on mahdollista.

Nuori nainen on oppinut itse ne opit ja taidot, joita elämässään kokee tarvitsevansa, mutta tunne siitä, että on jäänyt jostain paitsi, on jäänyt jonnekin mielen perukoille. Mietin ettei mikään korvaa lapselle koulun tuomia kokemuksia ja lasten keskinäistä yhdessä olemista, leikkiä ja oppimista. Eminan lapsuus on mennyt oman kodin seinien sisällä.

Kuusi vuotta sitten IC Lotos teki selvitystä alueen nuorista vammaisista ja löysi Eminan. Lotoksen avustuksella teini-ikäinen nuori nainen pääsi ensimmäistä kertaa elämässään kouluun ja suoritti kaksi luokkaa. Hän kävi myös IT-akatemiaa.

Viime vuosina Emina on ollut mukana aktiivisesti Lotoksen toiminnassa ja osallistunut erityisesti nuorille vammaisille suunnattuihin koulutuksiin ja vertaisryhmätoimintaan. Hän on saanut toiminnan myötä uusia ystäviä ja toimii myös mentorina, vertaistukijana, toisille. Lotokseen Emina suhtautuu kuin perheeseen ja se näkyy myös meille vieraille siinä, miten lämpimät välit Lotoksen autonkuljettajalla Samirilla näyttää olevan koko perheen kanssa. Lotoksen autonkuljettaja on korvaamaton henkilö Tuzlan alueen vammaisille. Ilman häntä vaikeasti liikkuvat vammaiset eivät pääsisi osallistumaan Lotoksen toimintaan ja koulutuksiin.

Emina haaveilee psykologin työstä; mentorina toimiminen on antanut hänelle itsevarmuutta ja tarkoituksellisuutta elämään. Haaveisiin kuuluu myös itsenäinen asuminen ja itsenäisempi elämä ylipäätänsä. Se ei kuitenkaan onnistu ilman sopivampaa asuntoa ja henkilökohtaista avustajaa. Niin taloudellisia, rakenteellisia kuin asenteellisiakin esteitä tuntuu olevan tässä maassa loputtoman paljon. Onneksi on näitä nuoria rohkeita aktivisteja, jotka haluavat muuttaa maansa yhteiskunnan rakenteita, politiikkaa ja asenteita! Kaikki on mahdollista, toteaa Emina keskustelumme lopuksi, kuin tiivistäen oman elämänmottonsa.

Teksti: Eija Rautakorpi, Kynnyksen kehitysyhteistyökoordinaattori

Kynnys on tukenut vammaisjärjestö IC Lotosta kehitysyhteistyöhankkeessa ”Ihmisoikeuksien ja vammaisten itsenäisen elämän tukeminen Länsi-Balkanilla” vuosina 2017-2021. Hanketyö jatkuu Bosnia-Hertsegovinassa vielä vuoden 2024 loppuun. Uusi hanke kohdistuu vammaisten naisten aseman vahvistamiseen sekä syrjinnän ja väkivallan ehkäisyyn.

Kummina tuet Kynnyksen vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

 

”Haluan kannustaa nuoria vammaisia mukaan toimintaamme!”

Suvad Zahirović johtaa vammaisjärjestö Lotosta Bosniassa. Korona-aika on aiheuttanut toimintaan vaikeuksia, mutta myös uusia innovaatioita 

Bosnialainen vammaisjärjestö Lotos tekee laajasti työtä ja vaikuttaa vammaisten asemaan kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Lotoksen perustaja ja toiminnanjohtaja on tunnettu bosnialainen vammaisaktivisti Suvad Zahirović. Hän näkee alueen vammaistoimijoilla paljon haasteita, mutta myös mahdollisuuksia.  

– Yksi vammaisliikkeen iso haaste on, että uusia nuoria johtajia on vaikea löytää, heidät tulisi saada paremmin tietoisiksi oikeuksistaan. Monet vammaiset nuoret ovat täysin näkymättömiä yhteiskunnassamme. Riippuvaisuus perheestä on yleinen ongelma. Erityisasemassa ovat lisäksi tytöt ja naiset, sillä heitä syrjitään vielä enemmän kuin muita ryhmiä.

Suvad korostaa, että on tärkeää olla yhteiskunnassa näkyvä ja tasavertainen muiden kanssa. 

Itseään Suvad kuvailee jo melko vanhaksi mieheksi, joka tuntee hyvin vammaisliikkeen porukat. Yhtenä nuoren polven näkyvänä aktivistina hän nostaa esiin Fatma Bulićin, joka johtaa European network on Independent livingin eli Enilin nuorten komiteaa. Tuzlan alueella on muitakin aktiivisia opiskelijoita.  

Lotoksen työn takana on vahva ihmisoikeusajattelu ja itsenäisen elämän liikkeen perusta. Koronan suhteen alussa oltiin hetken järkyttyneitä. Hyvin pian työ kuitenkin jatkui verkossa. Vammaisista on tullut pandemian aikana monin paikoin vielä entistäkin eristyneempiä. Lotos on esimerkiksi opettanut jäseniään käyttämään tietokonetta ja erilaisia nettialustoja. Tärkeää on ollut jakaa tietoa ja perustaa vertaistukiryhmiä. Tietoa on jaettu myös järjestöille ja viranomaisille. Suvad uskoo, että netti- ja muiden tapahtumien yhdistäminen ja on varmasti hyödyksi järjestöjen työssä pandemian jälkeenkin.  

Suvad Zahirović puhuu mikrofoniin tilaisuudessa.
Suvad Zahirović

Vammaiset henkilöt unohdettiin pandemian hoidossa 

Koronapandemia on osunut vammaisiin henkilöihin kaikkialla maailmassa. Balkanin alue ei tee tähän poikkeusta. Suvad kertoo, ettei virallista dataa koronasta ja vammaisuudesta ole, mutta järjestöjen käytännön työstä tiedetään, että monet ovat sairastuneet. Hän pohtii, ettei vammaisia henkilöitä osattu ottaa huomioon esimerkiksi hygieniavälineiden ja rajoitusten osalta tai vakuutusyhtiöissä. Lotos on hankkeillaan pyrkinyt lisäämään tietoisuutta näistäkin näkökulmista.  

Suvadilla on valitettavasti omaakin kokemusta koronasta. Näkövammaisena henkilönä tilanne sairaalassa oli vähintään mielenkiintoinen. Se oli kuitenkin mahdollisuus lisätä tietoisuutta. 

– Olin niin huonossa kunnossa, etten kyennyt kävelemään vaan minut piti kuljettaa hoitoon. Olin onnekas, koska perhelääkärimme on ystäväni ja sain apua jo ennen sairaalaan menoa. Sairaalassa minuun ei oikein osattu suhtautua, koska olen sokea. Juoduin kädestä pitäen neuvomaan kommunikointitapoja ja otteita. Tiedän koulutukseni kautta jonkin verran esimerkiksi fysioterapiasta.  

Suvad on leski, jonka tytär opiskelee Wienissä arkkitehtuuria. Tekemisen puutetta kiireisellä miehellä ei ole ja harrastuksekseen hän mainitsee radioamatööritoiminnan. Hän muistelee erityisellä lämmöllä ystäväänsä Kalle Könkkölää, Kallen matkoja Bosniassa ja omia vierailujaan Suomeen.  

– Kalle tuli Bosniaan ensi kertaa syksyllä -97. Sava-joen ylittäminen yöaikaan oli hyvin jännittävää, vastarannalla näkyi pieniä valoja, kuin savukkeiden valoa. Se oli ensitapaamisemme ja kansainvälisen yhteistyön alku. Vammaisilla ihmisillä on samanlaisia ongelmia kaikkialla maailmassa. Kun pääsimme esimerkiksi vastavierailulle Suomeen vuonna -99, saimme motivaatiota saavutettavuuden kehittämiseksi. Näimme millainen tulevaisuus meilläkin voi olla. Muutos on hidasta, mutta emme luovuta.  

Kesäkuussa 2022 Kapua-tiimi matkaa tutustumaan Kynnys ry:n työhön Bosnia ja Herzegovinassa sekä kapuaa maan korkeimmalle huipulle, Maglić-vuorelle (2386 m). Kapua Balkan -tiimiä kootaan juuri nyt, ja ryhmään avautui muutama peruutuspaikka. Oletko Sinä etsimämme henkilö? Hae mukaan 6.6. mennessä!

Apua koronan aikaan

Vuorimaisema Kazkstanista.

Kirgisiassa ja Kazakstanissa yhteiskunnat menivät monen Euroopan maan lailla keväällä kiinni. Tämä aiheutti hankkeemme vammaisille naisille ongelmia, sillä julkisen liikenteen lopetettua toimintansa avustajat eivät päässeet työpaikoilleen naisten koteihin.

Hankkeessamme toimitettiin ruoka-apua naisille sekä annettiin puhelimitse neuvontaa ja psykososiaalista tukea. Ravenstvon toimisto toimi yösuojana vammaisille naisille maan koronasulun aikana.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

 

Kahvia ja kotikäyntejä

Kuvassa on naisia essut päällä. Edessä tarjotin täynnä pieniä kahvikuppeja

Etiopialainen kumppanijärjestömme EWDNA on perustanut 6 uutta paikallisyhdistystä eri puolille Etiopiaa, ja jokaiseen yhdistykseen on palkattu osa-aikainen koordinaattori. Toimintaan on tänä vaikeana vuonnakin kuulunut muun muassa perinteisiä etiopialaisia kahviseremonioita ja kotikäyntejä.

Kahviseremoniat ovat tilaisuuksia, joissa vammaiset naiset tapaavat toisiaan, keskustelevat ja voimaantuvat yhdessä. Kotikäynneillä annetaan naisille yksilöllistä tukea ja neuvontaa.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Pelot pitää ottaa tosissaan

Nainen hymyilee auringon paisteessa

Teksti ja kuvat: Heini Saraste

– Suomen mielenterveysalan ammattilaiset eivät välttämättä ymmärrä pakolaisen pelkoja tai ota niitä tosissaan, sanoo Mahabad Namiq, tulkki ja vammaisaktivisti.

Jo sireenin ääni tai koliseva roskasäilö voi laukaista silmittömän, primitiivisen pelon. Monelle maahanmuuttajalle mielenterveysongelmat ovat tabuja, mikä sekin estää hoitoon hakeutumisen.

Pienenä tyttönä Suomeen Turkin kautta saapunut Mahabad Namiq on lapsena kokenut melkein kaiken mitä pakolainen saattaa kokea. Kuusivuotiaana isän ja äidin ja viiden sisaruksen kanssa hevosilla vuorten ylitse, hankalat vuodet Turkissa, kun oma kieli piti unohtaa ja viimein kolmen vuoden odotuksen jälkeen pääsy kiintiöpakolaiseksi Suomeen.

Pian Suomeen saapumisen jälkeen ilmeni, että Namiq sairastaa parantumatonta sokeuteen vähitellen johtavaa sairautta.  Tiedon hyväksyminen oli erityisesti isälle hyvin vaikeaa.

– Hän ei hävennyt vammaisuuttani, pois se hänestä, mutta hän yritti kaikin keinoin löytää parannuskeinoja. Kävimme noitatohtoreilla ja parantajaeukoilla, kunnes isä luovutti. Itse omaksuin näkövammaisen identiteetin aika nopeasti ja siitä tuli osa minua. Olen myös kurdi ja molemmista, sekä vammaisen että maahanmuuttajan identiteeteistäni, ylpeä. Silti kokonaan en haluaisi sokeutua.

Edelleenkin Mahabad kykenee liikkumaan yksin kaupungilla. Onni oli, että uudessa kotimaassa oli myös hoitokeinoja ja mahdollisuuksia.

– Tuli voimakkaasti tunne, että toivoa on ja että myös näkövammaisena voin elää täyttä elämää.

Kuvassa on nainen vihreä huivi päässään

Sitä Mahabad eli Maba toden totta on tehnytkin. Maballe kaiken kaiken kaikkiaan käynyt hyvin; hänellä on perhe, kolme ihanaa lasta ja hyvä mies. Talous on kunnossa ja mielentasapaino kutakuinkin tallella. Hän on kokenut kuitenkin voimakkaasti, että pakolaisen suhde pelkoihin on erilainen kuin kantasuomalaisten.

Maban omat pelot laukaisivat arvaamattomat ja hirveät naapurit, jotka aiheuttivat perheelle seitsemän vuoden helvetin. Maban kertomus on kuin painajaisesta. Siihen sisältyy uhkauksia, kotiin tunkeutumisia, yöllisiä herätyksiä.

Yllättäen Maba ymmärtää naapureitaan. Osalla oli mielenterveys täysin rempallaan, osalla alkoholismi, osa oli muuten vain hankalia. Joka tapauksessa arvaamattomat ja rasistiset naapurit saivat koko Namiqien perheen mielenterveyden vaakalaudalle,  niin että lapset alkoivat saada pelkokohtauksia ja Maba itsekin oli lähellä luhistumista.

Lopputulemana Namiqit luovuttivat ja muuttivat toiseen kaupunginosaan. Vähitellen haavat umpeutuivat. Nyt he ovat muuttaneet uuteen  kivaan kotiin. Myös hankalat naapurit ovat poissa. Kaiken kaikkiaan piina kuitenkin kesti seitsemän vuotta, kuin raamatun vitsaus.

Äidit eivät tunnista motiivejaan

Maba on työskennellyt tulkkina maahanmuuttajille ja törmännyt paljon hoitamattomiin pelkoihin.

– Pelko jää sisälle ja pulpahtaa esille aina pahan tilanteen tullen. Olet pelon armoilla, se on kuin huume, kun se on luikerrellut sisääsi, et pääse siitä koskaan.

Maba on tulkannut myös kidutettuja sekä niitä, joille pakomatka on ollut erittäin traumaattinen. Silloin selittämättömän ja hallitsemattoman pelon voi laukaista melkein mikä tahansa.

– On kohtalokasta, jos tässä tilanteessa pelkoa vähätellään, tai siihen ei uskota. Silloin ihminen alkaa epäillä mielenterveytensä järkkyneen. Ihminen jää pelkonsa kanssa yksin ja se alkaa hallita ja rajoittaa elämää.

Nainen hymyilee auringon paisteessa

Maban mielestä suomalaisia psykologeja ja sosiaalityöntekijäitä  pitäisikin kouluttaa ymmärtämään pakolaisen maailman kauhuja, jotta he ymmärtäisivät paremmin asiakkaitaan.

– Ongelmana esimeriksi kurdinaisten keskuudessa on se, että meitä ei ole opetettu analysoimaan itseämme. Kun ihmiset eivät tutustu omiin motiiveihinsa eivätkä osaa tunnistaa ahdistuneisuutensa syitä, se voi purkautua pahimmillaan ulos perheväkivaltana.

Eivät ahdistuksen syynä välttämättä ole rahahuolet hankalat lapset tai ilkeä aviomies, vaan syyt voivat löytyä peloista paljon kauempaa menneisyydessä, kun ei tiennyt, onko seuraavalla viikolla edes hengissä.

Maban oman perheen tukena oli lasten koulun viisas kuraattori, joka otti esikoislapsen pelot tosissaan sekä kaupungin asuntoihminen, joka käsitti että tosi on kyseessä ja perhe tarvitsee toisen kämpän.

– Mielenterveysongelmia pidetään maahanmuuttajapiireissä edelleen tabuna, josta ei saa puhua ääneen. Siksi monen ongelmat pääsevät tosi pahoiksi. Perheterapiassa keskitytään vain lapsiin, kun siinä pitäisi oppia ottamaan mukaan myös koko ahdistunut perhe traumoineen kaikkineen.

Kummina tuet Kynnyksen vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Artikkeli on ilmestynyt Kynnys-lehdessä 3/2020

Tietoa lisääntymisterveydestä Etiopiassa

Syksyn aikana etiopialainen kumppanijärjestömme EWDNA järjestää naisille (ja heidän kumppaneilleen!) kaksi kurssia lisääntymisterveydestä ja seksuaalioikeuksista. Kursseilla opitaan esimerkiksi, että jokaisella naisella on oikeus päättää, haluaako harrastaa seksiä ja kenen kanssa, haluaako seurustella tai mennä naimisiin, haluaako saada lapsia, milloin ja kuinka monta.

Kurssilla tutustutaan myös ehkäisyvälineisiin ja opitaan suojautumaan seksitaudeilta. Toimiston kylpyhuoneeseen jätetään kondomeja esille (ja otettavaksi mukaan). Usein kurssien jälkeen korit ovatkin vaivihkaa tyhjentyneet ehkäisyvälineistä.

Kuvassa on hymyilevä nainen, lapsi kummassakin kainalossaan.
Dibabe Bacha lapsineen. Dibabe on EWDNA-järjestön toiminnanjohtaja Etiopiasta.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Kesäleireillä Keski-Aasiassa

Sekä Tadzikistanissa että Kirgisiassa järjestettiin hankekumppaniemme toimesta tänä kesänä viikon pituiset kesäleirit vammaisille naisille koronan hellitettyä. Kirgisiassa 23 ja Tadzikistanissa 24 naista (ja muutama mies!) oppivat mm. vammaisuuden käsitteestä, vammaisten ihmisten oikeuksista, seksuaalioikeuksista ja itsemääräämisoikeudesta, johtajuudesta ja itsenäisen elämän filosofiasta.

Asiaohjelman lisäksi iltaisin leireillä kuunneltiin musiikkia ja tanssittiin, katseltiin yhdessä elokuvia ja oltiin uima-altaalla. Monille kesäleirien osallistujista leirit ovat käänteentekeviä kokemuksia elämässä.

kuvassa kaksi huivipäistä naista ottaa selfietä
Kuvassa poseeraavat Muslima (vas.) ja Salomat, Ishtirok-järjestön työntekijät Tadzikistanista.
Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!

Etiopiassa käynnistyy naisten taidekerho

Kuvassa on maalaus kolmesta naisesta

Teksti: Veera Pensala

Terveiset hankkeistamme koronan keskeltä!

Vuosi 2020 alkoi hienosti ja normaalisti Etiopiassa ja Keski-Aasiassa, kunnes huhtikuussa korona saavutti myös meidän hankemaamme ja eristi työntekijämme koteihin etätöihin. Samalla moni hankeaktiviteetti meni katkolle. Nyt syksyllä on taas onneksi pystytty käynnistämään hanketoimintoja jo varsin normaalisti, vaikka joitakin rajoituksia on vielä voimassa.

Syksyn 2020 aikana käynnistetään EWDNAn toimistolla Addis Abebassa naisten taidekerho. Erilaista kerhotoimintaa on pitkään toivottu ja toimisto vastaa nyt kysyntään avaamalla taidekerhon jäsenilleen. Kerhotoiminta on samalla myös vertaistuki-toimintaa, mikä on yksi hankkeittemme tärkeimpiä toimintatapoja. Yhteinen puuhailu, juttelu, tutustuminen ja yhdessäolo  rohkaisee ja antaa voimia eteenpäin.

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi! 

Vammaisuus ei saa olla este seksuaalioikeuksien toteutumiselle 

Teksti: Sanna Kotiranta

Kuva: Veera Pensala

”Meidän tulee itse puhua itsemme puolesta. Muuten meitä ei huomioida.” Sanjiya Shrestha, vertaiskouluttaja, Nepal 

Sanjiya Shrestha tekee mallintöitä, tanssii, osallistuu lyhytelokuvan tekemiseen, opiskelee ja haluaa auttaa muita. Hän on myös sokea. Se ei kuitenkaan estä häntä tekemästä kaikkea haluamaansa. Sanjiya on myös vertaiskouluttaja, joka puhuu avoimesti seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Sanjiya osallistui Nepalin perhesuunnittelujärjestön koulutukseen seksuaaliterveydestä ja -oikeuksista.  

Sanjiya kertoo, että aluksi vertaisryhmissä oli vaikeaa puhua seksuaalisuuteen liittyvistä asioista, koska mukana oli myös miehiä. Hän kuitenkin ymmärsi nopeasti, että näistä asioista on keskusteltava ja koulutuksen käyneenä hän myös tiesi mistä puhuu. Hän kertoo, että suurin muutos on siinä, miten seksuaalisuudesta uskaltaa puhua vapaasti. Nyt hän kannustaa myös muita puhumaan asioista tai kertomaan niistä kaverille, joka voisi auttaa.  

Vertaisryhmissä on keskusteltu erityisesti siitä, miten seksuaalisuuteen liittyvistä asioista pitää kommunikoida ja miten voi varmistaa, että jokaisen ihmisen, myös vammaisten ihmisten, seksuaalioikeudet toteutuvat.  Se, että asioista puhutaan, rikkoo vammaisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä tabuja.  

Sanjiya kertoo esimerkkien avulla, kuinka haastavaa vammaisen ihmisen voi olla saada tarvitsemaansa seksuaaliterveyspalvelua. Matkalla voi olla monta hankaluutta, jotka estävät vammaisen ihmisen seksuaalioikeuksien toteutumisen. On muistettava, että jokaisen ihmisen seksuaalioikeuksiin kuuluu mahdollisuus saada seksuaaliterveyspalveluita.   

Ensin vammaisen ihmisen on itse tiedostettava ja uskottava, että hänelle kuuluvat samanlaiset oikeudet terveyspalveluihin kuin muillekin. Sen jälkeen perheen ja läheisten on tuettava vammaisen ihmisen omaa päätöstä hakeutua palvelujen pariin. Kolmanneksi haasteita voi myös olla terveyspalveluiden tilojen esteellisyydessä. Mikäli palvelussa ei ole huomioitu esteettömyyttä eikä erilaisia vammoja, voi esimerkiksi näkövammaisen ihmisen olla hankala löytää oikeaan vastaanottohuoneeseen. Joku toinen asiakas ei ehkä saa oikeaa palvelua kommunikaatiohaasteiden takia. Myös hoitohenkilökunnan asenteet vammaisten ihmisten seksuaalisuutta kohtaan voivat olla kielteisiä, jolloin vammaisille ihmisille ei tarjota heille kuuluvia palveluja. 

Sanjiya Shrestha

Minkään tällaisen ei tulisi olla este vammaisten ihmisten seksuaalioikeuksien toteutumiselle. On tärkeää, että vammaisten ihmisten seksuaalisuudesta ja heidän oikeuksistaan puhutaan. Seksuaalioikeudet kuuluvat kaikille eikä vammaisuus saa olla este niiden toteutumiselle.  

”Muistan yhden tapauksen, jossa kuuro nainen halusi saada abortin, mutta kommunikaatio-ongelmien vuoksi hänelle ei tehty aborttia vaan hän joutui synnyttämään lapsen” Sanjiya kertoo. 

 Vammaiset ihmiset joutuvat elämänsä aikana kohtaamaan syrjintää ja kielteisiä asenteita monella elämänalueella. Heitä ei usein nähdä seksuaalisina ihmisinä, heille ei tarjota seksuaalikasvatusta tai seksuaaliterveyspalveluja. Heitä ei myöskään aina pidetä toivottuina kumppaneina tai heidän ei uskota kykenevän vanhemmuuteen. 

Seksuaalisuus on monessa maassa tabu, samoin kuin vammaisuus. Vammaiset ihmiset kokevat siis moninkertaisesti haasteita liittyen seksuaalisuuteensa. Seksuaalioikeudet kuuluvat kuitenkin meille jokaiselle. On silmiä avaavaa oivaltaa, miten monta kompastuskiveä vammaisella ihmisellä voi olla, kun hän tarvitsee seksuaaliterveyspalveluja. 

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia kumppaneita. Tuellasi he saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tule kummiksi!